Niin hän siitä sitten kuitenkin taipui lähtemään yksin, mutta uhkasi tulla pian ja viedä, koska on hänellä siihen halu ja valta. Siitä asti on eletty ainaisessa pelossa, että milloin uhkauksensa toteuttaa. Olisi siirryttävä lännen ilmalle tai pohjoiseen, mutta monet seikat tekevät sen toistaiseksi mahdottomaksi. Kesän ajaksi oli hän asettunut näin saarelle, ettei toki arvaamatta kimppuun pääsisi, ja kaukana olivat hänellä vahdit vaanimassa. Siksi oli heidätkin niin äkkiä huomattu, ja jos olisivat niitä samoja verottajia olleet, niin tappaa olisi koetettu siihen nuotiolle.
Äkkiä vanha Staalo hypähti seisomaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi huolestunut ilme ja hän näytti ikäänkuin kuuntelevan. Huolestuminen muuttui pian mitä suurimmaksi levottomuudeksi ja hätäisenä ryntäsi hän ulos, mistä heti kuului hänen kiivas kysymyksensä:
— Missä Laila?
Aslak ja Seppä olivat kiirehtineet hänen jälkeensä. Kuu oli peittynyt pilveen, niin että ulkona vallitsi synkkä pimeys. Aluksi he eivät voineet nähdä mitään, kunnes huomasivat toisen kodan huipulta säkeniä ja kuulivat sieltä ääniä. Seppä oli heti tuntevinaan joukosta Lailan naurun ja rauhoittui samalla. Jo kiiruhti sieltä Staalokin takaisin palauttaen vieraansa kotaansa ja pyydellen anteeksi hälyytystään. Mutta Lippo sanoi:
— Ka se, mitä tuota turhia. Mikä se on se karjalainen?
— Vorna.
— Jotta ihanko uhkaa Lailan ryöstämällä sinulta viedä?
— Ka…
— Siitä ei tule mitään. Vai mitä sanoo Seppä?
— Eihän toki…