Mutta sitten hän äkkiä muistaa Lailan ja hänet valtaakin haikea ikävä. Hän kääntyy katsomaan ympärilleen. Mitä ihmettä ja riemua. Nuo silmät eivät voi olla kenenkään muiden kuin Lailan. Vornan käsi nousee ja laskeutuu hellästi Lailan varrelle, ja hän vaipuu katsomaan niihin silmiin, jotka ovat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen. Hänen tajuntansa palaa hetkeksi, hän katsoo ympärilleen, näkee vierellään Lailan ja taampana Sepän, ja voiton riemu lennähtää hänen katseeseensa. Hän kuiskaa Sepälle, silittäen vaivaloisesti Lailan kättä:
— Tässä on Laila.
Mitä itkusta, mitä kyyneleistä! Ne eivät palauta takaisin sitä, joka kiitää nopean virran mukana niin vinhasti kohti syvimpiä syövereitä. Vorna ummistaa silmänsä ja huomaa taaskin olevansa äskeisessä valtaisessa tuvassa. Nyt onkin Arhippa jo täydessä vauhdissa urosten kanssa haastelemassa ja väkevät naurun remahdukset palkitsevat hänen juttunsa. Vornakin niitä kuuntelee vaieten ja hymähdellen kuten ennenkin, mutta ei mieli hän liittyä seuraan. Tuolla toisessa tuvassa odottaa häntä hänen rakastettunsa, vartoo palavalla lemmellä, ja sinne hän kiiruhtaa. Siellä on valmiina hänellä morsiusvuode. Hän astuu ulos. Onkin yö ja revontulet loimuavat yli koko taivaan kannen. Ne sähisevät ja leikkivät, nousevat ja muuttavat paikkaa hulmuten mahtavasti. Hänen tullessaan laskeutuvat ne kaikki kuin portiksi hänelle, ja portille ilmestyy Laila avosylin häntä vastaan ottamaan. Sanomattoman suloinen onnen tunne täyttää hänen sydämensä ja hän astuu morsionsa kanssa häätupaansa.
LOPPU.
Lukijalle.
Syksyllä 1832 kuuli Lönnrot Kuhmon kappelissa Huutoahon talon ukolta laajan kertomuksen Venäjän rajalla muinoin eläneestä mahtavasta rosvosta nimeltä Vorna. Hän oli asunut erämaassa nykyisen Kiannan ja Kuhmon Venäjänpuoleisella rajaseudulla, josta hän oli tehnyt ryöstöretkiä molempiin valtakuntiin. Ollen suunnattoman väkevä oli hän kerran tällaiselta sissiretkeltä palatessaan noussut sauvomalla Oulujoen Pyhäkosken, jota voiman näytteitä ei ollut kukaan sitä ennen suorittanut eikä suorittane koskaan jälkeenkään päin. Mainitaanpa vielä, ettei hän huolinut sauvoessaan nousta edes seisomaan, vaan lykki veneensä putousten niskaan perässä istuen. Pällissä, kiivaimmassa kohdassa, oli hän toki laidasta paremmin tukea saadakseen kohonnut polvilleen.
Rantamaasta oli hän eräällä retkellään ryöstänyt kaksi ylhäistä neitoa, ja aikoi naida toisen heistä. Neidot saivat kuitenkin hänen päätöstään verukkeilla viivytetyksi. He opettelivat hiihtämään, ja pakenivat, kun Vorna oli kerran mennyt ryöstöretkelle Vienan rantaan. Nyt alkoi vaivaloinen ja seikkailurikas pakomatka, joka päättyi siihen, että naiset joutuivat erääseen suomalaistaloon, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan ja jossa heitä luvattiin puolustaa. Pian saapuikin Vorna paikalle; suomalaismiehen ja Vornan välillä alkoi nyt ankara taistelu. Huomatessaan vastustajansa niin taitavaksi miekkamieheksi, ettei voinut häntä masentaa, viskasi Vorna aseensa pois ja karkasi häneen käsiksi, kaataen hänet alleen. Mutta silloin tuli suomalaisen avuksi hänen koiransa, purren Vornaa pahasti, jonka tämän johdosta täytyi nousta koiraa häätämään; silloin pääsi suomalainen taas jaloilleen. Vorna oli saanut nyt niin pahoja haavoja, että hän luopui taistelusta, jääden suomalaisten hoitoon. Hänen miekkansa ja keihäänsä piilotettiin ja neidot pääsivät pakenemaan edelleen. [El. Lönnrots svenska skrifter. Utgifna af Jenny af Forselles. I. En finsk berättelse, pp. 79-95.]
Oulun kihlakunnan kertomuksessaan esittää A. H. Snellman (Virkkunen) Vorna-tarinoita. Vorna oli mahtava jättiläinen, joka asui vaimoineen Vornanniemessä Kuhmoniemen kohdalla Venäjän puolella rajaa. Ammatiltaan hän oli rosvo, joka vuosittain teki hävitysretkiään rantamaahan, sauvoen raskaan lastinsa koskia ylös. Kerran jäi kuitenkin Pyhän Pälli sauvomatta, josta tuli sananlasku:
"Ei pääse pojat puoletkana,
Ei kolmannetkana urohot
Päälle Pällin korvan
Ilman nuorin nousematta,
Tervaköysin tempomatta,
Kun ei voinut Vorna päästä".
Hänen vainoretkistään kansa lopuksi kiusaantui niin, että läksi kostomatkalle Vornanniemeen, piiloutuen lahden taa vastapäätä väijyksiin. Vorna heidät kuitenkin huomasi, ja huusi lahden poikki, että hakkaisivat pilkan mäntyyn, jolloin hän ampuisi siihen. Miehet tekivät niin, ja Vorna ampui keskelle, niin että mänty halkesi. Ei uskallettu sellaista urosta mennä ahdistamaan. Hailuodosta hän vihdoin ryösti naisen, jota hakemaan pian saapui suomalainen sissijoukko. Heidän tullessaan Vorna sattui saunaan, jonne hänet salvattiin. Hän täytti housunsa tuhkalla, ryntäsi ulos ja iski niillä vainoojiaan, sokaisi silmät ja pääsi pakoon. Silloin sai eräs piirittäjistä ammutuksi häntä nilkkaan, jolloin hän kaatui ja joutui kostajain vihan uhriksi. Sama kertoja esittää myös tarinoita Hilpasta, suuresta hiihtäjästä, jonka vertoja ei Suomessa ollut. Tarinat ovat Vorna-toisintoja. [A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja. 1887. Ss. 130-132.]