Vorna hymyilee taas, ja hänen valkeat hampaansa vilkkuvat oudosti yön hämärässä. Sepästä tuntuu äkkiä niin kolkolta ja synkeältä. Kuka oli tuo mies? Itse paholainen. Vaikka veri oli rumentanut hänen kasvonsa, saattoi silti nähdä hänen yhäkin kauniin muotonsa, tummat hiuksensa ja välähtelevät silmät, joiden loiste ei ollut himmennyt. Hänen vallassaan oli siis Laila ollut. Mitä oli heidän välillään tapahtunut?
Se ajatus on Seppää vaivannut yötä päivää ja se antaa hänen raivolleen nytkin uutta yllykettä. Hän ryntää Vornan päälle hurjalla ärjynnällä pakottaen tämän askel askeleelta peräytymään. Hymy katoaa vähitellen Vornan huulilta, hänen korvissaan alkaa kaikua äskeinen taistelun pauhu ja hänen ajatuksensa alkavat väkisinkin harhailla. Hän havahtuu taas, huomaa vaaransa ja taistelee uudella innolla ja valppaudella, kunnes jälleen ajatukset kiintyvät muualle kuin tuohon veriseen puolikuuhun, joka alati liehuu hänen yläpuolellaan. Hän on näkevinään, kuinka Laila ajaa häntä kohti pyytäen ja rukoillen häneen tuijottaen ja kiirehtien poroansa, joka on väsymyksestä menehtymäisillään. Nyt on lumimyrsky ja Laila ei pääse liikkeelle poroinensa. Silloin hän hakee suojaisen yöpaikan, tekee tulen, vetää pulkan sen ääreen, laittaa ruokaa, palvelee ja auttaa Lailaa, joka luo häneen aran ja pelkäävän katseen. Hän ei tyttöä häiritse eikä tee hänelle mitään pahaa, vaikka tyttö niin pelkääkin, ja hän huomaa, kuinka tyttö nukkuu hänen turvissaan rauhallisena…
Yhä käy Seppä päälle ja Vorna taistelee vakavana. Hymy on kadonnut hänen huuliltaan, sillä hän tuntee, että hänen hetkensä on sangen lähellä. Syvältä sydämestä on ruvennut hiljaisesti virtaamaan jälleen tuo levon ja rauhan tarve, joka niin viekottelevana houkuttelee: ei tarvitseisi muuta kuin hetkeksi seisahtuisi, ja pyytämättä tulisi lepo tuon miehen tapparasta. Mutta sellaista ei salli soturin luonto, ja siksi Vorna kuin uhalla taistelee. Hänen korvissansa kuuluu lakkaamaton kohina ja hän tuntee taas, että hän on suuren ja mahtavan virran vietävänä, vinhalla, niin oudon vinhalla vauhdilla. Äkkiä taas viha leimahtaa, hän nousee kohtaloaan vastaan ja ryntää vuorostaan, pakottaen Sepän väkisinkin miekkansa edestä väistymään, kunnes pauhu hänen korvissaan kasvaa ylivoimaiseksi ja hän tyytyy taas väistämään toisen iskuja.
Herra Jumala. Kuinka kauan tuo mies kestää? Melkein epätoivoinen ajatus välähtää Sepän mielessä. Hän muistaa Vornan taistelun Nykyrin kanssa ja hän ihailee häntä. Jo saisi nyt taistelunsa loppua. Hän ponnistaa taas voimiansa, mutta yhä väistyy Vorna keveästi. Lumi heidän allaan on tannertunut ja siellä täällä näkyy hiukan verta. Koski tuossa pauhaa kuin uhaten, mutta tähdet tuikkivat tuskallisesti. Laaksosta kuuluu kamala ähellys. Sudet siellä, sudet täällä.
Seppä kohottaa tapparansa ilmaan, mutta vaihtaakin sen siellä äkkiä vasempaan käteensä ja iskee sillä. Mikä oli tullut Vornalle? Näki selvään, että hän olisi ehtinyt iskun väistää ja oli jo sitä tekemässä, kun hänen kasvoilleen ilmestyi tarkkaavainen ilme ja hän pysähtyi. Voimalla sattui silloin tappara hänen oikeaan olkaansa. Hän tärähti kuin honka, jonka kylkeen lyödään kirves, yritti sivaltaa takaisin, mutta tunsikin kätensä herpoutuvan ja antoi sen vaipua takaisin, horjahteli hetken kuin juopunut, mutta kaatui sitten raskaasti selälleen hangelle. Koko ajan oli hänen kasvoillaan kiinteä ja tarkkaava ilme, ja maasta kuiskasi hän väsyneellä ilmeellä Sepälle:
— Kuuletko mitään?
Sepältä putosi tappara hangelle. Kummastuneena vastustajansa käytöksestä jännitti hän kuuloansa. Todellakin. Metsästä kuului lähestyvää ääntä, kuin olisi joku siellä huudellut. Ja Sepästä se ääni tuntui tutulta.
Vornan huulille oli jälleen ilmestynyt hymy. Veri virtasi koskena suuresta haavasta punaten lumen hänen allaan. Hän tuijotti taivaalle, kuunteli lähestyvää ääntä ja tunsi, että nyt oli kohta kaikki ohi. Sanomattoman suloinen rauhan tunne täytti hänen sydämensä, vaimentaen haavan ja kuoleman tuskan. Hän oli näkevinään Arhipan pellavapaidassaan astahtavan vastaansa, kourassa valtainen oluthaarikka, jota hän muhoillen tarjosi: Juo poikani, sanoo äijä, ja tsholon terve. Ja hän näkee, kuinka valtainen sankariparvi istuu honkaisen pöydän ympärillä. Siinä on isäkin ja Onto, kaikki, kah, eikö ole vanha seppäkin täällä. Ja karsinan puolella äiti ja Aino. Voi Aino siskoni, annatko anteeksi veljellesi… Aino katsoo silmät kyyneleissä häneen rakkaasti. Jo nostaa vanha seppä kanteleen polvilleen ja rupeaa laulamaan Vornain virttä. Kuinka mahtavaksi onkaan ukon ääni kasvanut. Ja kantele helisee polvilla suloisemmasti kuin koskaan kesäinen tuuli ja lintuin laulu. Ja kaikki Vornat kuuntelevat hartaasti…
Säpsähtäen kääntyy Seppä metsään päin. Hän kuulee kuinka sieltä lähestyy huohottaen joku, ja näkee ilahtuen ja hämmästyen kuka tulija on. Se on Laila. Hän levittää sylinsä riemastuneena ja viittaa kaatuneeseen vastustajaansa, mutta peräytyykin samalla hämmästyneenä. Laila ei riennäkään hänen syliinsä, vaan jää kuin kivettyneenä paikalleen. Hän ei katso Seppään, vaan Vornaan, johon hän tuijottaa kuin loihdittuna, kunnes rientää huudahtaen kaatuneen ääreen vaipuen maahan hänen luoksensa.
Mutta Vorna kuuntelee sukunsa uljasta runoa, jota vanha seppä kaiuttaa jättikanteleellaan. Pimeästä muinaisuudesta astuu esiin sankarisarja hänen nuorinta vastaan ja kaikki toivottavat hänelle hymyillen tervetuloa. Jo saapuu tuossa itse alkutaatto, juurevana kuin kotikoivun tyvi, ja kädessään on hänellä tuo vanha miekka, jolla Vorna itsekin taisteli. Uudelleen kiinnittää taatto sen nyt hänen vyölleen. Hän ei tahdo ottaa sitä vastaan, mutta kaikki myöntävät sen hänelle, ja Arhippa tuolla jo muhoillen simamaljan ääressä kertoilee, kuinka sitä viimeksi käytettiin. Hänellä on niin hyvä ja onnellinen olo.