Hänen allansa kohisi koski. Sen ääni oli hänelle lapsuudesta tuttu ja mieluinen. Niin kovaa pakkasta ei tullut, että se olisi sallinut kuohujensa kangistua, vaan esteistä yltyen kohosi se kohoamistaan, kunnes jäät jymisten sen tieltä murskautuivat. Kuinka kauniisti kuutamo välähtelee sen kalvossa, kuvastuen kirkkaasti ilmaan pärskähteleviin kuohuihin. Vesi kiitää niin nopeasti, että tekee mieli heittäytyä mukaan; tuntuu siltä kuin keinuisi sen pinnalla kuin pehmeillä untuvilla.
Vorna tuijottaa veden kalvoon, kunnes herää äkkiä mietteistään. Kaukaa laaksosta on hänen korvansa erottanut kolkon ulvahduksen, ja hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Sissit ovat lähteneet ja sijaan ovat tulleet sudet, katsomaan, oliko savuavilla raunioilla vielä ketään, vai joko uskalsi tulla rauhassa nauttimaan juhla-ateriasta. Värähtäen inhosta tuijottaa hän sinne, kun kuuleekin samalla suksien kahinaa takaansa ja käännähtää katsomaan. Kuuraisena ja korkeana seisoi hänen edessään Seppä, huohottaen kiivaasta hiihdostaan, mutta jo tapparaa vyöltänsä päästellen.
— Sano, missä on Laila. Onko hän vielä hengissä? En tahdo sinun henkeäsi, jos sen ilmoitat. Jätitkö hänet kylään, vai onko hän jossain muualla kätköissäsi?
Vorna on valmiina ja varoillaan. Uudelleen soveltuu isäin miekka hyvin hänen käteensä. Hän miettii, vastaisiko miehelle, ettei Lailaa ole kylässä ja ettei hän tiedäkään, missä tyttö on. Mutta sehän saattaisi tuntua armon pyynnöltä. Ja ehkäpä tuo mies ei häntä uskoisikaan, vaan syyttäisi vielä valehtelijaksi? Ja siksi toiseksi: heidän täytyi taistella niin kauan kuin ratkaisu tulisi keskusteluitta. Sen vaati jo Arhipan kuolemakin. Paras siis olla vastaamatta mitään.
Vorna vetää suunsa hymyyn:
— Levähdä, sanoo hän, koska olet vaaran noususta hengästynyt. Minä jaksan kyllä odottaa. Itse olenkin taas virkeä.
— Ja tällä kunnaalla sinulla on kohta aikaa levähtää tuomiopäivään saakka, sanoo Seppä synkästi ja syöksyy päälle kuin peto.
Mutta Vorna on taas entisellään ja ottaa hänet hymyillen vastaan. Sälöt ja säkenet sinkoavat yöhön tapparan varresta, joka liukuu syrjään pitkin käärmeitten kähyissä karaistua miekan terää. Ja ennenkuin raskas ase on ehtinyt uuteen iskuun, tulee tuo sama säilä jo suhisten päätä kohti, niin että salamana täytyy väistyä, ellei mieli ruumiiseensa ottaa. Mutta jo on tappara taas ilmassa, tuolla korkealla, ja kuun säteet sattuvat sen veriseen terään, joka on itse kuin puolikuun sirppi. Nyt se taas putoaa, mutta ei tapaa vastustajaansa, vaan syrjään kalskahtaa.
Vorna muistaa Staalon ennustuksen ja ymmärtää, että nyt on tuo hetki tullut. Mutta se onkin hänelle mieluinen, eikä hän siitä hämmenny, vaan päättää viimeiseen saakka pitää mainettansa yllä. Hänestä on kaikki niin omituisen juhlallista, kuin olisi hän uhrivaaralla Luojan silmäin edessä. Hän kummastelee itsekin voimiansa ja sitä, ettei tunne enää tuskaa vasemmassa olkapäässään. Äkkiä hänellä tekee mieli saada se jotenkin kuitatuksi vastustajalleen ja hän suuntaa pitkän ja matalan piston juuri samaa paikkaa kohti. Hän uskaltautuu niin pitkälle, että Seppä ei tule sitä tarpeeksi asti varoneeksi, ja niin ruiskahtaa hänenkin olkapäästään leppä hangelle. Seppä ällistyy siitä ensin, mutta tyyntyy heti, huomattuaan haavan vähäpätöiseksi, ja ryntää uudella vauhdilla päälle.
Seppä on takaa ajaessaan ymmärtänyt, että Vornan kuolema olisi suomalaisille suuri voitto. Syöksyessään Vornan perään, oli muuan ääni hänelle huutanutkin, että älä päästä hengissä, ja hän oli päättänytkin panna kaikkensa liikkeelle Vornan kukistamiseksi. Yhtäkaikki oli äsken tuntunut säälittävältä nähdä edessään mies, jolta oli palanut koti, hävitetty melkein kaikki, ja jota oli ajettu koko päivän takaa kuin metsän petoa. Jos olisi vain taipunut luovuttamaan Lailan, niin sittenkin olisi saanut henkiin jäädä. Mutta kun vastasi vain pilkaten, niin oma syynsä. Kuolkoon tähän kunnaalle, niin ei ole enempää ryöstöretkiä tekemässä.