Kuinkapa sanoisikaan, kun ei tiedä.
Hän ponnisti huimaa vauhtia mäkeä alas, toista ylös, läpi korven ja kautta notkon. Tuossa erosi latu ujumaan pitkin korven laitaa. Vorna arvasi, että siitä oli joku hänen kyläläisistään hiihtänyt, sillä siellä päin oli piilopirtti. Kosken kumea kohina kantautui hänen korviinsa. Hänen mieleensä lennähti halu saada vielä kerran nähdä kotikylänsä savuava sija ja hän poikkesi hiihtämään tuota kapeata uraa noustaksensa koskivaaralle sitä katsomaan. Seppä oli jäänyt jälkeen, koskapa häntä ei näkynytkään silloin kun hän näin poikkesi tieltä. Kohta hiljenivät kaikki äänet Vornan ympäriltä.
Tai oikeastaan: Vorna ymmärsi, että hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaista; tuota ei hän kuitenkaan voinut todeta omalla kuulollaan, sillä hänen korvissaan humisi edelleen mahtava taistelun pauhu, joka täytti hänen aivonsa kumealla jyskeellä. Isku iskulta hän eli taas kaikki uudelleen ponnistaen joka kerta vimmatusti sauvoillaan. Korpi vilisi hänen ohitseen kuin säikähtyneenä ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mahtavan virran vietävänä. Vinhalla vauhdilla syöksytään eteenpäin kuin kevättulvan aikana; jäätelit myllertävät temmaten rannan hongat mukaansa, rannat lohkeilevat, kaikki nielee raivoava virta mukaansa kiidättäen niitä kohti kuolemaa syvimmissä syövereissä.
Äkkiä Vornaa raukaisi sanomattomasti. Hän tunsi, kuinka hänen vasenta olkapäätänsä poltti kalvava tuska ja hän huomasi, että Sepän tappara oli kentiesi koskenut kovemmin kuin mitä hän tähän saakka kiihkonsa kuumuudessa oli huomannut. Nyt tuntui tuska sekä ruumiissa että sielussa. Kaikki suru ja onnettomuus, mikä päivän kuluessa oli ukon vaajana hänen päälleen singahtanut, heräsi uudelleen turtumuksen tilasta ja puristi sydämestä verta. Ahdistus puhaltautui ilmoille kumeana ja tuskallisena karjahduksena.
Mutta hän ei antanut väsymykselle sijaa, vaan hiihti sitkeästi ja nopeasti yhä edelleen. Taistelun pauhu hänen korvissaan tasoittui vähitellen tasaiseksi kohinaksi, joka kuului kaukaa kuin rauhoittavana. Vornan mielessä vilahteli sarja kuvia menneiltä ajoilta, milloin onnea, milloin onnettomuutta, mutta aina hurjaa voimaa, sotaa ja leppymättömyyttä. Koko elämän ajan oli hän kiitänyt kuin kiivaassa koskessa, laskumiehenä keskellä valkokuohuja, silmä terävänä, käsi jäykkänä melan varressa, räpeet korkeina, vaulu vahvana. Itse hän oli purttansa ohjannut, kunnes olikin huomannut, että Luoja venettä viepi.
Kesken kaiken nousee hänen eteensä Lailan kuva. Tyttö katsoo häneen tummilla silmillään niin pyytävästi, sydäntä särkevän rukoilevasti, ettei hän haluakaan tehdä mitään väkivaltaa. Ei, vaan hänellä herää äkkiä halu suojella Lailaa ja säilyttää häntä kalleimpana aarteenaan, osoittaa hänelle kaikkea mahdollista hyvyyttä. Ja hän muistaa aikomuksensa päästää Laila kotiin ja parahtaa tuskasta samalla: miksi ei hänen sallittu sitä tehdä? Hän pitää sitä, että se häneltä estettiin, mitä suurimpana vääryytenä, jonka vuoksi hän tuntee kostonhalua Luojaakin kohtaan. Hän ei moiti siitä Ainoa, ei Lailaa eikä Aslakia! eipä hän moiti siitä suomalaisia sissejäkään; hän kapinoi sen johdosta jotakin kaikkien näiden yläpuolella ollutta voimaa vastaan, joka oli kaiken näin hänen ja hänen miestensä perikadoksi järjestänyt. Hänellä välähti jonkunmoinen epäselvä tunne siitä, että ensi kertaa elämässään hän oli sillä päätöksellä antanut vallan jollekin sisäiselle mielijohteelle, jonka ääntä hän ei ollut ennen kuunnellut, eipä kuullutkaan; päätöksensä johdosta hän oli tuntenut selittämätöntä rauhaa ja mielihyvää; mutta siksipä olikin heti jälkeen tuleva pettymys myllertänyt hänen sydämensä sakeaksi ristiriidaksi ja sumuksi. Ensin hän oli suuttunut paenneihin, mutta sitten taistelun kuluessa voittanut tämän tunteensa purkaen sen sissien tuhoksi; nyt hän ymmärsi heidätkin viattomiksi, sillä he olivat häneltä oppimillaan asioilla, joista heitä oli vaikea syyttää. Jälellä oli siis vain se joku, joka oli estänyt häneltä tämän hyvän työn.
Vorna hiihtää kuin hurja, aatosten myllertäessä hänen sielussaan. Hän ei enää muista ajatella, minne hän hiihtää, sillä hänellä on vain halu päästä kiivaasti eteenpäin. Kylmä viima puskee häntä vastaan viihdyttäen hänen polttavaa otsaansa. Hän ei näe eikä kuule, vaan tunkeutuu läpi korven ryskyen kuin hirvi.
* * * * *
Kuinka kauan hän on hiihtänyt, sitä hän ei tiedä, mutta kauan se on mahtanut olla, koskapa hämärä on jo laskeutunut lumiseen erämaahan ja tähdet ovat syttyneet yksinäiseen tuleensa. Hän on seisahtunut korkealle vaaralle ja katsoo eteensä laaksoon. Kaukana siellä kumottaa laaja hiilos, luoden hohdetta ympärilleen hämärään. Kaukaa toisen vaaran takaa on kuin varkain nousemassa kuu, joka katsoo allensa kuin peläten. Mitä kauhuja se taas näkeekään, oltuaan muutaman tunnin mailta pois? Taas on yksinäinen talvityö, iki-ihmeellinen kylmyydessään, valkeudessaan ja korkeudessaan.
Vorna seisoo siinä mietteissään. Vaaran rinnettä äsken noustessaan tunsi hän, että nyt oli hänen hiihtonsa päättynyt. Hänen mielensä oli vallannut äkkiä sanoin kuvaamaton rauhan tarve. Hän oli aavistanut, että se hänelle pian suotaisiin, ja hän odotti kohtaloaan kylmällä tyyneydellä. Yhtä ainoata hän olisi vielä halunnut: saada ikäänkuin muullekin päätös, ei vain elämälle, vaan muullekin; hän olisi halunnut saada päätöksen Lailankin kohtalolle.