Mutta minusta tuntuu, että te sanoitte… alotti hämmästynyt mr Green.
— Erehdyin. Soittakaa Rupertille, että pidän Floydin. Nyt minun täytyy levätä hetkinen.
Ällistynyt apulaisjohtaja otti askeleen sivullepäin antaakseen toiselle tietä.
TOINEN LUKU
Nainen.
Pari tuntia myöhemmin tuli Stanton teltasta ja asteli hiljalleen sisäänkäytävälle. Kello oli nyt kaksi aamusella; musta avara kenttä ja sen yläpuolella oleva tumma tähdekäs taivaankansi muodostivat omituisen vastakohdan hohtavan valkealle radalle, jolla vaunut loistavina meteooreina lakkaamatta risteilivät ja kaikuivat silloin tällöin merkinantokellon katkaisemat ja lukuisten äänien synnyttämät mieltymyksenosoitukset. Koneista oli yksi mennyttä ajettuaan aitauksen läpi; nyt oli siellä vain kasa murtuneita ja vääntyneitä metalliosia, joita joukko miehiä turhaan koetti panna uudelleen kokoon, melkein saman kohtalon alaisina olivat tuhoutuneen vaunun ohjaaja ja koneenkäyttäjä valaistussa sairasteltassa. Toiset vaunut kulkivat asemilleen ja sieltä takaisin noutamassa öljyä, gasoliinia, kummirenkaita ja monia muita tarpeita, joita kilpa-ajokone lakkaamatta kaipaa. Stanton katseli Merkuriusvaunua ja lähti sitte tyytyväisenä yli radan katsomon alueelle.
Pitkin sementillä päällystetyn kävelypaikan viertä oli rivi automobiiliä, joiden omistajat mieluummin katselivat kilpailua vaunuistaan kuin taempana olevilta katsomoilta. Stanton kulki niiden ohi välttääkseen huomiota, jonka alaiseksi hän olisi joutunut kulkiessaan yli radan valaistun osan, missä hänet olisi vallan varmaan tunnettu. Hän oli matkalla parvekkeitten sisäpuolella olevaan ravintolaan.
Mutta mennessään erään suuren rivin päässä olevan auton ohi, astui sieltä muudan nainen ulos.
— Pyydän anteeksi, sanoi hän rauhallisesti ja arvokkaasti.
Anteeksipyyntö kuulosti käskyltä. Stanton pysähtyi.