— Madame? vastasi hän ihmeissään eikä juuri ihastuneena.
Nainen lähestyi häntä hitaasti silkkipuvun kahistessa ja omituisen hajuvedentuoksun levitessä ympärille. Hän oli verhottu automobiilihuntuun ja kirkkaitten valojen aikaansaamassa synkässä varjossa oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin, että hän oli nuori ja kookas.
— Näen puvustanne, että olette kilpailijoita, selitti hän. Ja koska saavuin vasta tunti sitte, olisin pyytänyt saada muutamia tietoja.
— Kyllä, olen ohjaaja, vastasi hän.
Nainen kääntyi tarkastamaan vaunuja, jotka kiitivät ohi kilpaillen johdosta.
— Kiitos. Voitteko sanoa minulle ohjaako Ralph Stanton nyt vaunuaan?
— Ei, vastasi Stanton, jonka mielenkiinto alkoi herätä. Mutta hän tarttuu ohjauspyörään puolen tunnin kuluttua.
— Niinkö? Olen kuullut niin paljon hänen uroteoistaan radalla, sanoi hän iloisesti naurahtaen, että tahtoisin varsin mielelläni nähdä muutaman sellaisen.
— Vai niin. Puolet ihmisistä saapuu tänne vain nähdäkseen, miten kilpailevat panevat henkensä alttiiksi. Väitetään, että toisen kuoleman näkeminen tuottaa suloista hermojännitystä.
— Tuskinpa siksi, epäili nainen. Mutta kun kerta tullaan automobiilikilpailuja katsomaan, tahtoisi sitä nähdä sentään jännittävämpää kuin tavallista huvi-ajoa ja tuollaista tuolla. Hän viittasi kädellään radalle ja kohotti pilkallisesti hartioitaan.