Stantonia ihan nauratti kumartuessaan koneensa yli.
— En tarkoittanut, että sitoisin teidät estääkseni teitä lähtemästä tiehenne, vaan estääkseni teitä pyörtyessänne vyörymästä alas, selitti hän. Mutta…
Vaunu hypähti eteenpäin, sisäkentältä oli radalle tullut märkää savea — ensi kierroksella liitesi raskas Lozellevaunu ja meni pohjoisen käänteen luona läpi aitauksen. Tämän jälkeen ei olisi mikään saattanut Stantonia jättämään konetta toisiin käsiin.
Tunti tunnin jälkeen kului. Torvisoittokunta soitti toisen jymisevän kappaleen toisensa perästä; katselijajoukot liikehtivät edestakaisin, sohisten, mieltymystään osoittaen ja hurraten.
Kun Merkuriusvaunu auringon laskiessa pistäytyi asemalle täyttämään säiliötään, ei kumpikaan jättänyt paikkaansa. Ilosta loistava Green vallan tuhlaamalla tuhlasi onnentoivotuksiaan Stantonille; hänen seurassaan oleva Merkuriusyhtiön johtaja, joka ennen itsekin oli ohjannut kilpa-ajovaunua, antoi Stantonille erikoisen tunnustuksensa. Stanton nojautui ohjauspyörään ja jutteli heidän kanssaan, kun hänen esimiehensä samassa viittasi Floydiin.
— Mikä teidän koneenkäyttäjäänne vaivaa, Stanton? kysyi hän.
Stanton, joka nyt vasta huomasi jonkun kevyesti painavan olkapäätään vastaan, kääntyi ympäri. Tästä hänen liikkeestään havahtui Floyd ja heidän katseensa yhtyivät.
— Ei mikään, vastasi ohjaaja lyhyesti toisen kysymykseen. Väsynyt ehkä; hän on tehnyt työtä. Kuten sanoitte…
Mutta kuva, jonka Stanton vilaukselta oli nähnyt, jäi hänen mieleensä; väsyneet, nuoret kasvot olkaansa vastassa, valvomisen uuvuttamissa silmissä, jotka yht'äkkiä kirkastuivat, tahdotonta harmia ja häpeää hetkellisestä heikkoudesta, joka aavistamatta oli hänet vallannut. Tämän jälkeen olisi Stanton mieluummin sitonut Floydin kiinni paikalleen, kuin solvaissut häntä, pyytämällä häntä luovuttamaan paikkansa jollekin toiselle.
— Valmis! huusi joku; työmiehet hajaantuivat kaikille tahoille, ja
Merkuriusvaunu lähti jälleen liikkeelle.