— Vaunu tulee, varoitti koneenkäyttäjä ajettaessa portista radalle
Duplex edessä.
Floyd oli jälleen itsensä, valpas ja kylmäverinen.
Vielä kerran sinkauttivat valonheittäjät säteitään yli radan, muuttaen sen hopeanauhaksi, joka luikerteli sysimustassa pimeydessä, mistä valaistut katsomot kohosivat. Nyt jo levitettiin sanomalehtiä, missä puhuttiin Stantonin tulevasta voitosta.
Stanton, joka nyt ajoi tasaista, varmaa vauhtia, pidättäytyen antautumasta kaksinkamppailuun nopeusajossa eikä liioin yrittäen muitakaan edellisen iltaisia huimuuksia, ohjasi vaununsa vastustamattomasti kohti varmaa tulosta, Kello 9 laskettiin lippu ja yleisön kiihkeästi riemuitessa ajoi Merkuriusvaunu radalta voittajana.
Vähää myöhemmin, kun voitonilo oli jonkun verran vaimentunut.
Merkuriuksen asemalla, meni Stanton kummirengaskasaa vasten nojaavan
Floydin luokse.
— Te olette työskennellyt kanssani 24 tuntia, sanoi hän muitta mutkitta. Mitä piditte siitä.
Floyd nosti rehellisesti harmaat silmänsä ja hymyili Stantonille iloisesti väsymyksestään huolimatta.
— Tahdotteko, että sanon sen — alkoi hän.
— Minähän olen sitä kysynyt.
— Minusta se oli rasittavaa. Mutta — toivoisin teidän pitäneen yhtäpaljon minusta kuin minä pidin teistä.