— Sydämenhalvaus, ilmoitti hän oikealle ja vasemmalle. Stanton'in koneenkäyttäjä putosi paikaltaan kuolleena.
Mutta Stanton itse oli jo heittäytynyt alas vaunustaan samalla pontevalla täsmällisyydellä, joka oli kuvaavaa hänen jokaisessa liikkeessään.
— Mieheni on mennyttä, ilmoitti hän lyhyesti kilpailujen ohjaajalle. Minun täytyy ajaa asemalleni ja hankkia toinen. Tehnette minulle sen palveluksen, että lykkäätte lähdön vähäksi aikaa?
Kysymys oli pikemmin käsky kuin pyyntö. Oli tuskin ainoatakaan katselijoitten valtaisessa joukossa, joka ei olisi pettynyt, jos Ralph Stanton ei olisi ottanut osaa 24-tunnin kilpailuun. Hän ei ollut kuulu ainoastaan taitavuudestaan ja tarkkuudestaan nopeusajossa, vaan maine kertoi hänen olevan Ameriikan rohkeimman julkisuudessa esiintyvistä ajajista, jonka kuoliaaksi murskaantuminen tuntuu olevan vain ajan kysymys, ja jonka saavutukset niinhyvin kilpailuissa kuin vaarallisissa seikkailuissa olivat kerrassaan hämmästyttävät. Hän tunsi oman arvonsa ja vetovoimansa, kilpailujen ohjaaja tiesi sen myöskin, vaikka hän ei sitä näyttänyt.
— Viisi minuuttia, myönsi tämä katsoen kelloaan.
Joukko juoksevia ihmisiä oli jo matkalla Merkuriuksen asemalle viemään uutista. Stanton hyppäsi automobiiliinsa, joka syöksyi rivistä ja tehden puoliympyrän ajoi uloskäytävälle, joka johti suurelle, soikealle kentälle, joka reunusti ajorataa niinkuin valkea, penikulman mittainen nauha viheriäistä medaljongia.
Telttarivin edustalla, jota valaisi sähkövalo vallitsi täydellinen hämmästys. Kussakin teltassa oli numero ja nimi, mille vaunulle se kuului. Suuri mieltenkuohu vallitsi merkillä "9 Merkurius" varustetun teltan edustalla.
— Durand on kuollut — antakaa minulle toinen mies, huusi Stanton pysähyttäen vaununsa. Kiirehtikää!
Mutta ei ainoakaan astunut esiin tehtaantyömiesten ja koneenkäyttäjien joukosta. Ainoastaan Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja toisti kehotuksen.
— Niin, yksi miehistä hänen mukaansa. Te Jones.