VIIDES LUKU
Valmistuksia.
Kun Stanton tuli radalle seuraavana aamuna, istui Floyd aidalla korjauspajan edustalla ja jutteli iloisesti parin hyväntahtoisen kilpailevan ohjaajan kanssa. Hän nauroi, samaten hänen toverinsa. Puettuna moitteettomaan kilpailupukuun, pää taaksepäin heitettynä ja harmaat silmät ilosta loistaen, muistutti Floyd pojaksi puettua suloista, näyttelijätärtä.
Stanton pysähtyi varjoon joukkoa katselemaan. Vai niin, Floyd tunsi toiset miehet ja he pitivät hänestä. Siitä hän ei ollut tietänyt, hän oli luullut, että hänen koneenkäyttäjänsä olisi ollut yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. Melussa, joka lähti korjattavista ja radalla ajeltavista vaunuista kuuli hän vain huonosti puheen, mutta naurukuurot kuuluivat sitä selvemmin, ja lopuksi hän näki Duplexvaunun Yrjön ystävällisesti taputtavan Floydia olalle.
— Minä tulen hautajaisiisi, kuului suuren, hyväntahtoisen ohjaajan hyvästijättö. Sinä olet liian hyvä tähän maailmaan.
Floydin vastausta ei kuullut, mutta kun hän heitti veitikkamaisesti hymyillen lentosuukon puhujalle, kajahti remuava nauru. Ensi kertaa eläissään tunsi Stanton kateutta. Hän ei kadehtinut loistavaa miss Valerie Carlislea eikä ainoankaan kilpailijansa mainetta, vaan omaa hentosta koneenkäyttäjäänsä.
Joukko, joka jo teki lähtöä, hajaantui Stantonin saapuessa. Vain nyökäten heidän tervehdyksiinsä ei hän muuten ollut huomaavinaan muita kuin Floydin, jonka eteen hän seisahtui.
— Teillä ei näytä olevan mitään tehtävää. Onko kone kunnossa? ärähti hän pilkallisimmalla äänellään.
Floyd kiipesi alas aidalta varsin hämmästyneenä.
— Kaikki on kunnossa, vastasi hän ansaitsemattomaan nuhteeseen.