— Ei lainkaan, vakuutti Floyd. Minä luulin, että suostuitte miss
Carlislen pyyntöön.
— Suostuin siihen jälkeenpäin. Se oli hänen vaununsa, jota kiersin käyntiin kipinälaitteen ollessa auki.
Floyd vilkasi ylös heikkouskoisesti hymyillen, mutta vaijeten.
— Tosin minä luulin sulkeneeni sen, selvensi Stanton, tarkaten sanojensa vaikutusta, mutta kiertäessäni, iski moottori ympäri. Henkilö, joka istui vieressäni, sanoi etten ollut sulkenut sitä.
Floyd ei näyttänyt enää heikkouskoiselta, vaan elävältä kysymysmerkiltä.
— Luultavampaa on, että se aukeni ehkä erehdyksestä vasta senjälkeen kun olitte astunut alas, arveli hän.
Salaman-nopeasti välähti Stantonin mieleen, että hän oli nähnyt Valerie Carlislen pienen käden luistavan ohjauspyörää kohti, juuri ennenkun hän alkoi pyörittää kampia. Olisikohan hän liikuttanut sektoria ja korjannut erehdyksessä sekunttia liian myöhään? Hän jäi äänettömäksi, eikä Floydkaan jatkanut keskustelua.
Ensimäistä ruokalajia tarjottaessa havahtui Stanton aatoksistansa. Piittaamatta vahtimestarin paheksuvasta katseesta täytti hän kummankin lasit jäävedellä.
— Juotteko te vettä? kysyi hän työntäen lasin Floydin eteen.
— Juon, kiitos, sanoi Floyd hymyillen tarttuen lasiin. Koska kumpikin olivat moottorimiehiä, eivät väkijuomat tulleet kysymykseen.