— Lähdettekö syömään aamiaista kanssani? kysyi Stanton.
Floyd pysähtyi ja tarkasteli häntä totisella hämmästyksellä ja epäillen.
— Kiitos — alkoi hän.
Stanton liikahti kärsimättömästi, ja hänen silmänsä loistivat teräksen sinisinä kulmakarvojen alta.
— Tahdotteko, että pyydän teiltä anteeksi aamuista äreyttäni? kysyi hän.
Floydin kasvoille levisi hänen luonteenomainen, päivänpaisteinen ilmeensä.
— En, tahdoin vaan tietää varmasti, että halusitte minut mukaanne.
Kiitos, tulen mielelläni.
Hän pukeutui pitkään moottoritakkiinsa ja seurasi Stantonia tavalla, joka selvästi osoitti, että mennyt oli unhoitettu. Eivät mitkään suhteet olisi tehneet sellaista vaikutusta syylliseen, eivätkä mitkään loukkaantuneet ilmeet olisi saattaneet Stantonia siinä määrässä vastaisuudessa pitämään kieltänsä kurissa.
Ravintola, jonne Stanton vei vieraansa, ei ollut satunnaisesti kilpailuja varten järjestetty, vaan se oli läheisyydessä oleva hiljainen, vilpoinen hotelli. Tehtyään tilauksen, katseli hän pöydän yli seuralaistaan omituisella tyytyväisyyden ja riemun tunteella, joka oli ehkä sukua sille ylpeydelle, jolla nuorukainen vie sydämensä valitun ensi kerran ulos päivällisille.
— Minä myöhästyin eilen junasta, alotti hän. Toivon ettei vaunun tänne saattaminen tuottanut teille vaikeuksia.