— Siinä tapauksessa on parasta, että heitätte kilpailun, ennenkuin kokonaan turmellutte, härnäsi toinen, joka kääntyessään joutui silmätysten Stantonin kanssa.
Sanaa ei sanottu, Stanton meni menoaan, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään. Mutta itsekseen hän teki sen havainnon, että toveruuden korkein huippu on osata väitellä katkeroittumatta.
Portilla seisoi nahkankarvainen automobiili.
— Mr Stanton, kuului hiljainen tasainen ääni vaunusta, Valerie Carlisle nojautui ulos ojentaen kättään.
Hän loisti terveyttä ja kauneutta, eikä edes Stanton voinut olla häntä ihailematta.
— Minä olen odottanut täällä kokonaisen tunnin, ilmoitti hän. Olen peräti lohduton, että vaununi vahingoitti teitä. Peläten, että nyrjähtynyt kätenne aiheuttaisi teille huomenna jotakin onnettomuutta, riensin kuulemaan, miten sen laita nyt on. Kipeä käsi voisi tuottaa teille kuoleman, vai miten?
— Voisi, jos se sitä olisi, myönsi hän. Mutta nyrjähtyminen ei vaivaa minua. Minä olisin ansainnut paljon ankaramman rangaistuksen moisella huolimattomuudellani.
Hän ei vähintäkään väistänyt Stantonin terävää katsetta, mutta ei onnistunut sidekään saamaan tätä vakuutetuksi syyttömyydestään.
— Se oli ilmeinen onnettomuus, valitti hän. Te unohditte itsenne hetkiseksi, arvelen. Mutta totta puhuen, toivoin, että te huomenna ohjaisitte Duplexia tai Atalantaa. Minä en pidä Merkuriusvaunuista, niitä kohtaa niin usein onnettomuus.
— Ne voittavat nopeudessa kaikki muut, vastasi Stanton, joka vasten tahtoaan tunsi itsensä liikutetuksi tytön levottomuudesta. Minun täytyy sitäpaitsi tunnustaa, etteivät ne pitkään aikaan ole olleet syynä onnettomuuksiin, minun on ollut oma syyni, milloin sellaisia on tapahtunut.