Stanton pysähtyi.
— Tuletteko syömään kanssani päivällistä?
— Tulen, kuului nöyrä vastaus. Naisten tavoin antoi hän peräksi vahvemmalle tahdolle, mutta miestä oli Floydin menettelyssä se, että hän alistui ilman pikkumaisia ehtoja.
Lähellä oli ajuri; Stanton meni edellä sen luokse.
Heidän matkansa päämäärä oli muuan kaupungin suurempia hotellia. Koska kumpikaan ei ollut puettu, pysähtyi Stanton halliin kokonaan välinpitämättömänä herättämästään huomiosta ja käski kattamaan päivällisen hänen huoneeseensa.
— Te ette voi oikein hyvin, sir? uskalsi kirjuri lausua.
— Kyllä, aivan hyvin.
Mutta hän näytti joka tapauksessa paljoa väsyneemmältä kuin hänen suhteellisesti heikko koneenkäyttäjänsä, väsyneeltä ja sairaalta.
— Ettehän te vain loukannut itseänne, kun ajoimme nurin, kysyi Floyd levottomasti, heidän ollessaan yksinään jäykässä ja synkässä hotellihuoneessa.
— En. Mutta minulla oli vaikea yö, selitti Stanton. Hän istuutui nojatuoliin ja nojasi päätään täytettyä selustaa vastaan. Ottakaa niin mukava paikka itsellenne, Floyd kun täältä löydätte. Minua ei vaivaa mikään; sikäli kun muistan, en ole ollut milloinkaan sairaana. Arvatenkin tarvitsen vain vähän ruokaa, en ole maistanut palaakaan noiden kirottujen päivällisten jälkeen eilen illalla ja kello on nyt kuusi.