Mutta kun päivällinen oli katettu, ei Stanton voinut syödä mitään, vaikka hän oli sitä tekevinään.
— Voitteko eilen pahoin? kysyi Floyd, kun ruuat oli korjattu pois ja he olivat jääneet kahden. Hänen esiintymisensä oli vähemmän huoleton kuin tavallisesti, hänen iloisuutensa oli vaimentunut, melkeimpä muuttunut peloksi.
— En ennenkuin illalla, päivällisten jälkeen.
Koneenkäyttäjä katsoi häneen, ollen kahden vaiheilla puhuako vai vaieta, mutta kysyi lopuksi aivan suoraan:
— Onko teillä mitään vastaan kertoa minulle, missä te söitte eilen päivällistä.
— Ei tietenkään, vastasi Stanton ilman epäilystä. Yhdessä mr Carlislen Rengasyhtiöstä ja hänen tyttärensä kanssa. He ovat täällä kilpailujen ajan. Hän halusi puhua kanssani renkaista, Jumala tietää miksi. Me emme päässeet varsin pitkälle, sillä melkein heti, kun miss Carlisle oli jättänyt meidät, aloin minä voida pahoin, niin että pyysin anteeksi ja lähdin lähimmälle lääkärille.
Floyd kääntyi toisaalle vetäen kiihkeästi henkeänsä. Kääntyessään jälleen isäntänsä puoleen, olivat hänen rehelliset silmänsä kirkkaammat ja lempeämmät kuin ne olivat olleet aina siitä asti, kun apulaisjohtaja oli tehnyt selkoa Stantonin hämmästyttävästä katoamisesta.
— Satunnainen ruansulatushäiriö, niinhän lääkärinne sitä nimitti?
— Jotenkin sinne päin.
— Miss Carlislella ei tunnu olevan onnea mukanaan, huomautti Floyd kuivasti. Hän myöhästytti teidät junasta, saattoi kätenne nyrjähtämään vaunussaan ja hänen päivällisensä näyttää myrkyttäneen teidät. Mitä hän antoi teille? Hummeria ja jäätelöäkö?