— Ettekö te ole levoton hänestä? kysyi hän, kun hän ottaa osaa kilpailuihin ja lisäksi minun kanssani?
Hän kävi totiseksi.
— Jos jotain Jesille sattuisi, kuolisin minäkin, vastasi hän verkkaan. Me olemme — kaksoiset. Muuten olen minä koko lapsuuteni aikana tottunut näkemään veljeni vaarassa. Hän on kai kertonut teille elämästään isämme kanssa?
— On.
— No niin, hänellä ei ollut koskaan aikaa pelkoon enempi kuin minullakaan levottomuuteen hänen puolestaan. Sellaisia asioita ja esineitä ei peljätä, joihin on totuttu lapsesta asti. Kuten muita pikkulapsia kuljetetaan vaunuissa, kuljetettiin häntä nopeissa automobiileissä. Minun isäni ei voinut olla erillään hänestä; kun Jes vielä kulki koltussa vietiin hänet joka päivä tehtaaseen, missä hän sai leikkiä keskellä työmiehiä ja koneita.
Stanton kuunteli suurella mielenkiinnolla.
— Ja te, miss Floyd, mitä te teitte?
— Minäkö? Kun olin seitsentoistavuotias, sanoin eräänä aamuna isälleni: "Isä, mitä Jessicasta tulee? Jes saa oppia kaiken, mitä hän tarvitsee, tullakseen mieheksi; miten Jesin sisar oppii naiseksi?" Ja hän vastasi minulle varsin vilpittömästi: "Jessica, sitä en tiedä. Sinulla ei ole ainoatakaan naissukulaista, ja minä en voi kärsiä ketään vierasta naista äitisi kodissa. Sinä saat sallia Jesin kehittyä teidän kummankin puolesta, paitsi sitä, mitä opit vanhalta hoitajattareltasi." Siksi minä teinkin niin. Jes on sekä Jes että Jessica. Te olette ensimäinen, joka häntä etsii kotoaan, ja ensimäinen, minkä minä milloinkaan New-Yorkissa olen vastaanottanut.
— Ettekö milloinkaan kaipaa seuraa? ihmetteli hän.
Stanton ei koskaan unhottanut hänen vastaustansa; monta kertaa jälkeenpäin muisteli hän sitä.