— Useasti, virkkoi hän tarttuen työhönsä.
Stanton ei ollut aina lempeä, mutta hän osasi olla hienotunteinen, milloin hän sitä tahtoi. Vallan luonnollisella äänellä hän siirtyi pois persoonallisesta aineesta ja alkoi puhua kilpailusta.
— Onko veljenne kotona illalla? kysyi Stanton puoli tuntia myöhemmin, noustessaan lähteäkseen.
— Ei, valitti hän hiukkasen kiirehtien.
— Minäkin olen aivan yksin, jatkoi Stanton. Jospa tietäisin, ettei Floydilla olisi mitään sitä vastaan taikka, ettei hän katsoisi minun käyttäneen hyväkseen hänen poissaoloansa, kysyisin, tahtoisitteko te tehdä minulle sen kunnian, että tulisitte illalla teatteriin.
Tytön harmaat silmät laajenivat, hänen poskilleen nousi heikko puna. Stantonin mieleen tuli elävästi Floydin kasvot ensi iltana, jolloin hän oli ehdottanut koneenkäyttäjälleen, että tämä seuraisi häntä kilpakauden kaikissa kilpailuissa.
— Kysyttekö te minulta? epäili hän.
— Minä tahtoisin sen tehdä. Mutta en, jos luulette, että Floyd olisi toista mieltä, jos hän olisi täällä. Hänen ajatuksensa minusta ei näette varmaankaan ole imarteleva.
— Minä toivon, että voisin kertoa, mitä Jes teistä ajattelee, vastasi hän totisesti. Olen vallan vakuutettu, että hän sallisi minun tulla teidän kanssanne; te olette sangen ystävällinen, sydämellinen kiitos.
Pieni irlantilainen eukko mustassa silkkihameessaan avasi oven hänelle.
Ihmeissään poistui Stanton. Hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt
Floydin eikä kumminkaan ollut häntä nähnyt.