Stanton kulutti kaksi tuntia valitessaan moitteetonta kappaletta ja teatteria, mikä ei ollut helpointa hänen syntymäkaupungissaan. Senjälkeen hän söi päivällistä ja meni kotiaan pukeutumaan. Stanton, jonka ylimielinen itsepäisyys ei säästänyt ketään ja jonka hillitön kieli haavoitti Floydia milloin he tapasivatkaan, ei olisi mitenkään ottanut Floydin siskoa ilman hänen lupaansa ravintolaan.
Ilosta loistavana tapasi Stanton Jessican odottamassa määrättynä aikana. Yhtäkaikki tämä oli puettu yksinkertaiseen harmaaseen pukuun, jonka pitsikaulus ulottui hänen pyöreään leukaansa asti. Eloisat ja ilmeikkäät kasvot ja pronssin väriset, leveän hatun alta näkyvät kiharat saattoivat ihmiset yhä uudelleen häntä katsomaan. Stanton piti hänen puvustaan, hänellä oli varma miehen mielipide siitä, miten naisten tuli olla puettuna julkisissa paikoissa.
Vasemmassa ranteessaan läpinäkyvän pitsihihan päällä oli hänellä ainakin neljä tuumaa leveä antikinen hopearannerengas; omituinen loistottomilla turkoseilla kirjattu koru. Kun Stanton teatterissa auttoi hänen päältään viittaa, pääsi Jessicalta äkkiä tuskanhuuto.
— Rannerengas — se tarttui kiinni käteeni, selitti hän ennenkuin toinen ehti kysyä. Se on aivan liian raskas käytettäväksi.
Mutta hän ei kumminkaan ottanut sitä pois, ja monta kertaa illan kuluessa hän kosketti sitä hansikoidulla kädellään ikäänkuin koittaen, oliko se paikallaan. Joku muisto ehkä, tuumi Stanton välinpitämättömästi. Hän oli liiaksi huvitettu omistajattaresta, kiinnittääkseen huomiota hänen rannerenkaaseensa. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jotka hän oli viettänyt Floydin seurassa, ei hän ollut milloinkaan tuntenut samanlaista viihdyttävää toveruustunnetta kuin nyt.
Näytös oli päättynyt, ja Stanton ohjasi parhaillaan suojattiaan läpi verkkaan virtaavan ihmisjoukon, kun hän kuuli nimeään huudettavan. Hän katsahti taaksensa ja huomasi Valerie Carlislen tulevan aitiostaan suuret silmänsä häneen suunnattuina. Valikoidussa vaaleanvihreässä puvussaan, paljaat olkapäät välkkyen niinkuin valkea silkki ja jalokivillä koristettu seppele vaaleilla hiuksillaan veti hän kaikkien läsnäolevien huomion puoleensa. Stanton kumarsi, aikoen jatkaa matkaansa, mutta tyttö huusi häntä uudelleen ja viittasi samalla häntä tulemaan luoksensa.
— Mr Stanton!
Hän nähtävästi odotti, että Stanton olisi hetkeksi jättänyt seuransa, sillä hän itse eteni pari askelta isästään ja eräästä nuoremmasta herrasta, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta Stanton pidätti Jessican käden käsivarrellaan.
— Te huusitte minua, miss Carlisle? kysyi hän. Miss Floyd, sallikaa minun esitellä miss Carlisle.
Kumpikin nainen nyökkäsi erikoisetta ihastuksetta, ja Valerie Carlisle tarkasteli Jessicaa kiireestä kantapäähän.