— Miss Floyd, emmekö ole tavanneet ennen? kysyi hän hämmästyneenä.
Antakaa anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä.
— Te olette arvatenkin tavannut minun kaksoisveljeni. Hän on usein mr
Stantonin seurassa.
Heidän katseissaan oli jotain vihamielisyyttä, niinkuin oli ollut
Floydin ja hänen välillään rautatieasemalla Lowelliin lähdettäessä.
Miss Carlisle kääntyi Stantonin puoleen.
— Oh, teidän koneenkäyttäjänne muistuu mieleeni.
— Ystäväni ja koneenkäyttäjäni, oikasi Stanton.
— Vai niin! Mutta minä pidätän teitä… tahdoin ainoastaan kuulla, oletteko jo varsin toipunut pahoinvoinnistanne. Kun te silloin illalla lähditte meiltä, en olisi mitenkään uskonut, että te seuraavana aamuna olisitte ottanut osaa kilpailuihin. Eikä teidän olisi pitänyt tehdäkään niin; sehän aiheutti onnettomuuden.
Hän avasi suunsa kieltääkseen, ettei syynä onnettomuuteen ollut pahoinvointi, mutta hän hillitsi itsensä. Jos hän ei olisi ollut ärtyinen, kuten on tavallisesti laita vahvojen miehien, jotka ovat sairaat, olisikohan hän silloin riidellyt Floydin kanssa ja antanut vaununsa mennä käänteessä moista turmiollista vauhtia? Sitä hän ei tietänyt.
— Kiitos, olen vallan terve, vastasi hän sen sijaan.
— Se tuottaa minulle todellista iloa. Ettekö tahdo tulla pian meitä tervehtimään… te olette velkaa vieraissakäynnin, noiden päivällisten jälkeen, tiedättehän.
Stanton ei vastannut tytön hymyilyyn.