Stanton tarkasteli seuralaistaan otsa rypyssä. Miksi sen tekisimme.
Sanomalehdet saavat ottaa tietonsa mistä saavat, se ei meihin kuulu.
Lähdetään nyt.
— Mutta hän tarvitsee sitä, se voisi häntä auttaa, lausui Floyd. Hän, hän on laiha ja onneton. Hän on nälissään.
Tahdotteko auttaa häntä? kysyi hämmästynyt ohjaaja. Onko teillä halua auttaa miestä, jota ette tunne ja jota ette luultavasti milloinkaan tule jälleen tapaamaan?
— Ettekö te haluaisi? kysyi Floyd teeskentelemättömästi.
— Minä en tule paratiisiin, vastasi Stanton kuivasti. Puhukaa hänelle mitä tahdotte, mutta kiirehtikää.
Hän katsoi jälleen reportteriin, mutta nyt toisilla silmillä. Floyd oli oikeassa; mies näytti kurjalta ja nälkiintyneeltä. Stantonia kadutti. Hän oli voimakas, mutta armahtamaton ja onnessaan itsekäs.
— Te olette kasvattavaa seuraa, huomautti hän Floydille, kun he olivat menossa konstaapelin seuraamana ulos.
— Miksi niin? kysyi Floyd ihmetellen.
Mutta Stantonilla ei ollut halua selittää.
Tuomarin kuulustelu ei vienyt pitkää aikaa. Stanton tuomittiin jättämään 1000 dollarin takauksen. Viidentoista minuutin kuluttua hän istui jo ohjausrattaan ääressä automobiilissään.