Kun Floyd puoli tuntia myöhemmin tuli ulos, seisoi Stanton yhä paikallaan nojaten rataa ympäröivää aitaa vastaan.
— Floyd, mitä olette ajatellut sisarenne vastaisuudesta? kysyi hän ilman muuta.
Floyd pysähtyi ja tuijotti häneen pelästynyt ilme harmaissa silmissään.
— Sisareniko? toisti hän. Miksi sitä kysytte?
— Hän on täysikasvuinen nainen, hänen täytyy elää omaa elämäänsä. Te ette voi pitää häntä sisään teljettynä niinkuin nunnaa, kunnes hän huomaa tulleensa niin vanhaksi, että todellisen elämän mahdollisuudet ovat häneltä menneet.
Floyd tuijotti yhä häneen sanaakaan sanomatta; konttoorissa vietetty puolituntinen oli kalventanut hänen poskensa.
— Te, jos kukaan, tunnette minut, Jes Floyd. Te tunnette ilkeän sisuni, terävän kieleni, ja tiedätte, että minä, paraimmillanikin ollessani, olen äkäinen peto. Mutta minä luulen, että minussa on siksi paljon synnynnäistä gentlemannia, että osaan olla siivo naista kohtaan. Jos tuonnempana saisin tilaisuuden pyytää sisarenne kättä, antaisitteko te suostumuksenne? Vastatkaa minulle rehellisesti, jos ette pidä minua sellaisena, että voitte uskoa hänet minulle — se ei tule vaikuttamaan meidän ystävyyteemme.
— Te olette tavannut hänet yhden ainoan kerran, muistutti Floyd häntä. Hän sammalsi, se oli varmin merkki siitä, että hän oli kiihottunut. Stanton ei ollut kuullut hänen tekevän sitä muualla kuin kilparadalla; kun hän kuuli sen nyt täällä maaseudulla, aikaansai se hänessä samanlaisen mielenliikutuksen.
— Tiedän, tiedän, vastasi hän. Mutta minä tapaan hänet ehkä useammin, ja kun hän ei näe muita miehiä, niin rupeaa hän ehkä pitämään minusta. Ei siksi, että minussa olisi paljoa, joka tekisi minut sen arvoiseksi — ehkei hän edes tahdo nähdä minua. Minä tahtoisin vain tietää, saanko minä käydä hänen luonaan… Jos sanotte ei, niin lyömme kättä ja jätämme asian ainaiseksi.
Floyd ojensi viivytellen kapean kätensä.