Kesäkuun 30:ntenä päivänä läksin Pälkjärveltä ja aloin kulkea Sortavalaa kohti. Astuttuani noin peninkulman matkan, saavutti minut muuan talonpoika, joka myös oli matkalla Sortavalaan. Koska hänellä näytti olevan hyvä hevonen, pyysin saada ajaa hänen kanssaan jäljellä olevan matkan, johon pyyntööni hän suostui. Pian tulimme Ruskealan marmorilouhokselle tai oikeammin sille paikalle, missä louhoksen palveluksessa olevat virkamiehet asuvat. Itse louhos näet on täältä runsaan venäjän-virstan päässä. Talonpojan puhalluttaessa täällä hevostaan, menin minä itse louhokselle. Siellä en nähnyt mitään erinomaista, näin ainoastaan muutamia lohkaistuja marmorimöhkäleitä. Itse louhos oli melkoisen syvä, neliskulmainen, ja lohkomattoman vuoren seinät kohosivat kohtisuorina. Täältä lohkaistu marmori on suurimmaksi osaksi harmaankirjavaa; vähemmin saadaan mustaa sekä niin sanottua vihreätä marmoria. Vilahdukselta katseltuani tätä, läksin taas pois. Olin jättänyt laukkuni kaikkine tavaroineni talonpojan rattaille; ei siis ollut kummallista, että kiiruhdin, koska jalkamatkani jatkaminen riippui nimeltäänkin tuntemattoman talonpojan rehellisyydestä. Tapasin kuitenkin talonpojan samasta paikasta, kuten olin toivonutkin. Koska rahvas kaikkialla on tunnettu rehelliseksi, olen monta kertaa samoin jättänyt laukkuni heidän huostaansa, ilman että minulla siitä on ollut mitään ikävyyksiä. Usein olen mennessäni kylpemään jättänyt takin ja sen taskussa olevat rahat pirttiin, eikä minulta koskaan tällöin ole ropoakaan kadonnut. — Palattuani marmorilouhokselta istuuduin taas talonpojan rattaille ja läksin matkaan. Illan suussa saavuimme Sortavalan kaupunkiin, jossa yövyin kestikievariin. Seuraavana aamuna menin piirilääkäri Lilljan luo, joka tietääkseni oli ainoa syntymäseutuni lähitienoilta tänne muuttanut henkilö. Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän vastaanotti minut ja kohteli minua hyvin sielläoloni aikana, vaikka olin hänelle vallan tuntematon. Senlisäksi hän suositti minua muutamille täkäläisille herrasperheille, ja tämä teki oloni paljoa miellyttävämmäksi kuin mitä se muuten olisi voinut olla. Eräänä aamupäivänä kävin hänen kanssaan hänen potilaidensa luona, ja näille hän esitti minut muka turkulaisena lääkärinä. Jos kohta tästä olinkin sangen hyvilläni, niin olisin voinut joutua pulmalliseen tilaan, ellen mukavasti olisi selviytynyt asiasta. Näiden potilaiden joukossa oli näet venäläinen kauppias, jonka vaimo seuraavina päivinä tavatessaan minut itsepäisesti pyysi minua määräämään jotakin lääkettä sairaalle miehelleen. Tuskin tiesin, mitä minun piti sanoa, sillä tämä oli minulle niin odottamatonta. En kernaasti tahtonut luopua kerran omistamastani tohtorinarvosta, ja toiselta puolen minun oli vallan mahdotonta kirjoittaa reseptiä hänen miehelleen. Pidin siis soveliaimpana kaikin tavoin herättää hänessä toiveita miehensä paranemisesta ja latelin muuten ylistyksiä heidän lääkäristään Lilljasta, jonka sanoin kaikin puolin olevan minua taitavamman ja tässä asiassa tekevän kaikki, mitä tehtävissä oli. Täten suoriuduin tästä pulmallisesta kysymyksestä ja estin häntä itseäni enempää kiusaamasta.
Oltuani neljä päivää Sortavalassa sain vihdoin heinäkuun 4:ntenä päivänä tilaisuuden lähteä Valamon luostariin. Pari sieltä Sortavalaan tullutta munkkia, joiden nyt piti palata täältä, lupasi ottaa minut veneeseensä. Meidän oli määrä lähteä perjantai-iltana. Noin 9:n aikaan menin munkkien majapaikkaan, jossa istuin odottamassa kello 11:en, sillä sitä ennen he eivät olleet valmiit. Odotusaikana he kohtelivat minua hyvin, jopa pyysivät minua ottamaan osaa illalliseensakkin, jota heidän ystävällisyyttään en kuitenkaan voinut hyväkseni käyttää, koska vähää ennen olin syönyt kievarissa. Itse he söivät ja tekivät senjälkeen ristinmerkit rintoihinsa Marian-kuvan edessä, joka oli seinässä pienessä lasikaapissa. Vihdoin viimeinkin 11:n ajoissa he olivat valmiit lähtemään. Toisen munkin astuessa alas rannalta laiturille johtavia portaita, tapahtui hänelle se vahinko, että jalkansa luiskahti, ja hänen koettaessaan itse säilyttää tasapainoaan, putosi kompassi hänen kainalostaan ja vieri portaita alas. Jokapäiväinen ihminen olisi tällaisessa tapauksessa ehdottomasti ruvennut kiroilemaan; mitä munkki teki, en tosin tiedä, koska en ymmärtänyt niitä sanoja, jotka hän silloin lausui. Etsimme kompassia, mutta turhaan. Löysimme tosin itse kotelon, vaikkakin kappaleina, mutta maneittineulaa oli vallan mahdoton löytää. Tämä tapaus olisi voinut käydä meille sangen ikäväksi, ellei yö olisi ollut jotenkin valoisa ja kokonaan sumuton. Munkit kävivät veneeseen ja soutajat ryhtyivät airoihin, sillä purje ei ollenkaan hyödyttänyt, koska myrsky, joka edellisinä päivinä lakkaamatta oli raivonnut, nyt oli asettunut yöksi. Sadekkin oli lakannut, niin ettei ilman puolesta saattanut toivoa kauniimpaa yötä. Minäkin asetuin soutajien joukkoon, ja siihen munkit varsin kernaasti suostuivat, antoivatpa minun sitten esteettömästi aina Valamon saarelle asti, koko 40:n virstan pituisen matkan, pitää hyvänäni tätä käsivartteni lihasten harjoitusta. Ennenkuin Sortavala katosi näköpiiristämme, ottivat munkit jäähyväiset kaupungilta ja ristivät rintansa. Noin 15:n virstan matkan soudimme Sortavalan saariston läpi ja vasta silloin tulimme aavalle vedelle, missä ei yhtään kalliota eikä saarta ollut nähtävissä ennenkuin saavuimme Valamon rantaan. Mainitun saariston viimeisellä saarella on Valamon luostarilla maallenousupaikka ja siihen se on rakennuttanut mökin, missä joskus levätään. Munkit tervehtivät tätä paikkaa ja tekivät ristimerkin. Oli siis vielä matkastamme jäljellä 25 virstaa. Selällä kohtasimme Valamosta tulevan veneen; siinä oli pari munkkia, jotka olivat matkalla Impilahdelle kutsumaan muutamia vieraita Pietarin-juhlaan. Nämä munkit tulivat meidät kohdatessaan sangen iloisiksi. — — — Vaikka emme nähneet Valamon maata, suoriutui perämies kuitenkin sangen hyvin ollen kokenut ja tottunut arvailemaan, ja näin tuli saari viimein näkyviimme. Kun en koskaan ennen ollut nähnyt luostaria, ei ollut kummallista, että sangen uteliaasti loin katseeni saarta kohti. Ennenkuin tulimme itse pääsaarelle, soudimme pienemmän saaren ohi, joka meistä jäi oikealle. Sillä kohoaa luostariin kuuluva kirkko, jota munkit hyvin hartaasti kunnioittivat kumarruksilla ja ristinmerkeillä. Tämä kirkko oli siksi pieni, etten saattanut luulla vielä sitä itse luostariksi, kuten ensi katseella olin tekemäisilläni. Pian näin, että tässä oli erityinen saari, ja kohta senjälkeen saavuimme luostarinrantaan, jota pitkin soudimme vähän matkaa tullaksemme maallenousupaikkaan. Kauan katselin linnan monien tornien hopeoituja kupukattoja. Näin täällä muutamia suurehkoja veneitä ja muhkean purjeveneen. Sittemmin sain kuulla, että vielä suurempi pursi oli lähtenyt Pietariin noutamaan sieltä Pietarin-juhlaan kutsuttuja vieraita. Luostarin juurella oleva ranta on äkkijyrkkä ja kohoaa melkoisesti järvenpinnasta. Näyttää siltä kuin Laatokan vesi ennen olisi ollut monta syltä ylempänä ja ylettynyt korkeampaan pengerrykseen, sillä rantakallioissa on niitä oikeastaan kaksi. Alempi on monta kyynärää ylemmän alapuolella ja lienee muinoisina aikoina ollut Laatokan aaltojen huuhdeltavana, kunnes vesi aleni ja asettui nykyisen pintansa tasalle. Tultuamme venesatamaan, nousimme maihin ja kuljimme portaita ylös luostariin. Kello oli 10:n paikkeilla kun saavuimme luostariin. Munkit, joiden kanssa olin venematkani tehnyt, neuvoivat minua menemään tervehdykselle taloudenhoitajan luo, sillä luostarinjohtaja oli pahoinvoipa. Hän vastaanotti minut sangen hyvin ja sanoi minut tervetulleeksi venäjänkielellä, jota juuri senverran ymmärsin, vaikka minun muuten oli vaikea tulla toimeen. Sitten hän pyysi opastani viemään minut osottamaansa huoneeseen. Tähän aikaan syödään luostarissa aamiaista, jota nautitsemaan minunkin tuli mennä, huolimatta suuresta uteliaisuudestani nähdä ympäristöä. Tuntui siltä kuin oltaisiin katsottu omantunnon asiaksi pitää huolta siitä, ettei kukaan vieraista jäänyt ilman ateriaa, sillä niin hellittämättä ja melkein vasten tahtoani minut vietiin aamiaispöytään. Avarassa salissa oli molemmin puolin katettu pöytiä yksinkertaisilla ruuilla. Oikealla olevan pöydän ääreen kokoontuivat munkit, vasemman ääreen luostariveljet ja työmiehet istuutuivat ottamatta huomioon erityisiä paikkoja; jälkimäisen ääreen myös läsnäolevat vieraat asettuivat. Aterian alkamismerkki annettiin soittamalla lähelläolevaa ruokakelloa, jota myös käytettiin merkinantamiseen tarjoaville palvelijoille, kun joku uusi ruokalaji oli tuotava pöydälle. Jo alussa oli muuan esilukija asettunut melkein keskelle huonetta molempien pöytien väliin ja erityisen tarkoitusta varten laaditun vietto-pöydän ääreen. Siinä hän seisovillaan luki kappaleita, kuten luulin erottavani, slavonilaisesta pipliasta. Hän jatkoi lukemistaan koko aterian ajan. Pöydälle oli pantu pyöreitä puulautasia, joille oli asetettu neliskulmaisia puolen tuuman paksuisia pehmeitä leipäviipaleita, viipale kullekin lautaselle. Veitsiä ja haarukoita ei pöydällä nähnyt ollenkaan, mutta puulusikka oli pantu jokaisen eteen. Heti kellonsoiton jälkeen tuli joukko tarjoilijoita esille kantaen pöydälle vieraiden eteen puuvateja niin tiheään, että ainoastaan neljä henkilöä söi samasta vadista. Nyt ruokavieraat tekivät ristinmerkin ja alkoivat syödä. Muuan heistä riputteli suolaa ruokaan ja hämmensi sitä veitsellään. Tämä näytti olevan sääntönä, sillä ei koskaan unhotettu ripoittaa suoloja ruokaan, oli ruoka mikä tahansa. Muutaman minuutin kuluttua soitettiin taas kelloa, jolloin tämä ruokalaji vaihdettiin toiseen, ja näin meneteltiin, kunnes viisi ruokalajia oli syöty, jonka jälkeen ateria, noin puolen tunnin kuluttua, oli lopussa. Joka uuden ruokalajin ilmestyessä, syöjät siunailivat itseään ja tekivät ristinmerkin, samoin myös juodessaan. Juoma oli jotenkin meikäläisen sahdin kaltaista ja sitä oli tuotu pöytään suurissa läkkipeltisissä maljoissa. Joka kuudennen henkilön eteen pantiin tällainen malja, ja se oli ainoa metalliastia, jonka näin koko pöydässä, jos en ota lukuun näissä maljoissa olevia kauhoja, joista joimme, sillä laseja ei ollenkaan ollut tähän tarkoitukseen käytettävinä. Tarjottujen ruokalajien selittäminen kävisi vaikeaksi. Mitä monenlaisimmin hienonnettuja ja hakattuja ruoka-aineita oli käytetty näihin Valamon ruokalajeihin. Punajuurikkaita, pasternakkoja, kurkkuja, retiisejä, sinappia, pinaattia, retikoita ja mitä vaan kyökkitarhat tähän vuodenaikaan tarjoavat, näytti olevan niihin käytetty, ja erilaiset kokoonpanot näyttivät muodostavan eri ruokalajeja. Muutamissa näistä näki hienoksi hakattua kalaakin, jopa niin hienoksi, että oli vaikea erottaa sitä kalaksi muuten kuin maun avulla. Eräänlaista ryynipuuroa tuotiin myös pöytään aterian lopussa. Tämä puuro oli vedessä ja öljyssä keitettyä, ja sitä syötiin ilman särvintä; maitoa ei luostarissa käytetä ja samoin taitaa olla viinin laita. Voita ei myöskään käytetty pöydässä. Jotenkin tällaiset olivat ruokalajit, ja minun on suorastaan mahdotonta lähemmin tehdä niistä selkoa, minkä vuoksi jätän erityisesti puhumatta päivällisruuista, vaikka jossakin määrin erosivat aamiaisella käytetyistä, kuitenkin pääasiallisesti ollen niiden kaltaisia. Aamiaisen jälkeen on luostarissa tapana levätä muutama tunti. Eräs luostariveljistä saattoi minut huoneeseeni ja sanoi, että nyt voin paneutua pitkäkseni, lisäten että niin on tapana, miten kukin suvaitsee. Minä en kuitenkaan luonnollisesti malttanut sitä tehdä, sillä vielä tyydyttämätön uteliaisuuteni katsella luostaria karkoitti kokonaan unen. Läksin siis ulos, katselin luostarin ulkopuolta sekä pyhäinkuvia, joita oli siellä täällä eteisissä ja porttiholveissa. Itse luostarinmuuri muodostaa ulkoapäin suunnattoman suuren nelikulmion, jonka sisäpuolelle jäisi suhteellisesti pienempi linnanpiha, ellei sen sisäpuolella olisi pienempi ulkomuurin muotoon laadittu rakennus, ja tämänkin sisällä melkoinen linnanpiha. Ulko- ja sisärakennusten väliin siis jää ainoastaan leveä katu. Sisemmässä rakennusryhmässä ovat luostarin kuusi kirkkoa sekä ne huoneet, joissa luostarinjohtaja asuu. Munkkien kammiot ja vierashuoneet taas ovat kaikki ulommassa rakennusryhmässä. Nykyinen rakennus ei kuulu olevan erittäin vanha. Muutamat kertoivat, ettei sillä ollut ikää 50 vuotta enempää. Menin sitten luostarin hautausmaalle, missä muiden muassa näin Ruotsin kuninkaan Maunon haudan. Koetin saada selvää kiveen, tai oikeammin hänen hautaansa peittävään lautakanteen laaditusta kirjoituksesta, mutta en päässyt pitkälle, se kun oli kirjoitettu slavonian kielellä. Kaksi vuosilukua, joista luulin toisen ilmaisevan hänen tuloaan Valamoon ja toisen hänen kuolinvuottaan, eroitin kuitenkin sangen hyvin. Edellinen näistä oli, ellei muistini minua kokonaan petä, v. 1330, mutta jälkimäistä en ollenkaan voi muistaa. Erästä luostariveljeä, jonka tapasin ja joka osasi suomea, pyysin minulle selittämään hautakirjoitusta. "Kah, onpa kaikille tuttu asia", hän vastasi, "että Ruotsin kuningas Mauno monta sataa vuotta sitten tahtoi valloittaa luostarimme ja kenties kokonaan hävittää sen. Suuri laivasto mukanaan hän purjehti Sortavalasta ja jopa kuvitteli ylimielisenä sangen helposti saavansa luostarin asukkaineen valtoihinsa." "No, saiko hän sitten?" kysyin, huomaten, ettei munkki niin pian pääsisi kertomuksensa pääseikkaan. "Ei hän eikä kukaan muu koskaan voi saada valtoihinsa Valamon luostaria. Mitä häneen tulee, oltiin luostarissa edeltä saatu tietoa hänen aiotusta maallenousustaan, jonka jälkeen kaikki olivat yhtyneet rukoilemaan Jumalaa, anoen, että hän tyhjäksi tekisi kuninkaan rohkeat tuumat. Silloin kellot olivat soineet lakkaamatta yöt päivät, ja suru ja pelko oli lamauttanut kaikkien mielet, vaikka kyllä toivo ja luottamus Jumalaan antoi heille tyyneyttä vaaran hetkellä. Kohta saatiin suopea merkki siitä, että rukous oli kuultu. Kauhea myrsky oli noussut. Kuninkaan koko laivasto hukkui, hän yksin oli irtitemmatun laudan varassa ajelehtinut Valamon rantaan, missä oli pelastunut maihin, mennyt luostariin ja kertonut kohtaloaan. Senjälkeen hän kastatti itsensä kreikkalaisen kirkon oppiin, rupesi luostariveljeksi, munkiksi, ja kuoli muutaman kymmenen vuoden kuluttua luostaripappina. Hänen hautaansa varjostaa suuri tuuhea puu. Puulevy, joka peittää haudan, ei voi olla 15-20 vuotta vanhempi, sillä se on vielä sangen hyvin säilynyt ja siihen siveltimellä kirjoitetut kirjaimet eivät ole ollenkaan kuluneet." Munkin lopetettua kertomuksensa kysyin, luulivatko he yhä vielä olevansa yhtä turvatut vihollisilta yllätyksiltä. Vastaus kuului, niinkuin saattoi arvata, että Jumala kaiketi ennen muita oli suojeleva niitä, jotka yöt päivät niin uutterasti häntä palvelevat. Minulla ei ollut tähän mitään sanottavaa, jonka vuoksi päätin jättää sekä Maunon että munkin rauhaan ja läksin edelleen katsomaan muita esineitä, joita täällä tarjoutui joukoittain, minne vaan tuli. Pieni luostarimuurin toisella puolella oleva marmoripyramiidi veti ensin huomioni puoleensa. Siinä luin ensin Aleksanterin sekä suuriruhtinas Mikaelin nimet. Kysyin taas eräältä suomea taitavalta kirjoituksen merkitystä. Hän kertoi silloin, että tämä pyramiidi oli pystytetty säilyttämään muistoa Aleksanterin käynnistä Valamossa. Hallitsija oli varta vasten luostarista häntä noutamaan lähetetyssä purjeveneessä matkustanut Sortavalasta Valamoon. Hän oli eronnut koko seurueestaan ja yksin munkkien seurassa astunut alukseen. Matkalla hän oli yhtynyt tuttavallisiin puheisiin heidän kanssaan ja monta kertaa sanonut, etteivät he ollenkaan antaisi hänen läsnäolonsa häiritä heitä, vaan että pitäisivät häntä ystäviensä veroisena, jonka kanssa saattoivat seurustella yhtä vapaasti, kuin heidän muulloinkin oli tapana. Luostarinjohtaja, joka odottaen hallitsijaa oli valvonut edellisen yön, oli aamulla Aleksanterin saapuessa ollut nukkumassa. Keisari, joka oli odottanut, että luostarinjohtaja olisi vastaanottanut hänet, oli kysynyt, eikö luostarilla ollutkaan johtajaa. — Hän oli ollut luostarissa pari vuorokautta ja oli "ottanut osaa luostarin köyhyyteen ja liturgiaan", kuten kiveen hakattu kirjoitus sanoi. Aleksanteri oli vielä kuolinvuoteellaan osottanut suurta suosiotansa Valamoa kohtaan, sillä hän oli määrännyt sen patjan, jolla hänen kuoleva päänsä lepäsi, Valamossa säilytettäväksi. Mitä suuriruhtinas Mikaelin käyntiin tulee, en saanut kuulla mitään enempää, kuin että hän Pietarista oli saapunut Valamoon ja muutaman päivän siellä oltuaan palannut Pietariin. Päivä oli kulunut puolisesta ohi, kun olin saanut katselleeksi näitä muistopatsaita sekä vilahdukselta silmäilleeksi muita merkillisyyksiä. Uni, joka minun edellisenä yönä oli täytynyt vaihtaa soutamiseen, näytti nyt tahtovan kostaa sitä välinpitämättömyyttä, jota siihen asti olin sille osottanut. Kohta muistuivat mieleeni munkin sanat, joka kertoi olevan tapana luostarissa levätä aamiaisen jälkeen. Läksin siis etsimään sitä huonetta, jonka taloudenhoitaja oli määrännyt majakseni. Mutta monien käytävien, porstuoiden ja portaiden eksyttämänä en mitenkään voinut sitä löytää, koska en tullessani tarkemmin ollut kiinnittänyt huomiotani siihen. Katsoin sisään muutamiin huoneisiin, joita luulin minulle määrätyksi, mutta huomasin heti erehtyneeni, koska niissä jo asui muita. Viimein muuan luostariveli huomasi pulani ja kysyi, etsinkö huonettani. Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sangen hyväntahtoisesti heti johti minut sinne. Huoneessani paneuduin pitkäkseni matrassille, joka tähän tarpeeseen oli sijoitettu sinne, kuten kaikkiin muihinkin huoneisiin, ja joka oli pantu kolmen kyynärän pituiselle tuolille. Täällä ei ollenkaan käytetä peitteitä, vaan ne, jotka sitä haluavat, voivat peittää itsensä omilla vaatteillaan. Matrassi oli verhottu pumpulikankaalla, mutta en voi sanoa, millä se oli täytetty; luultavasti sen sisällä ei kuitenkaan ollut sen arvokkaampaa tavaraa kuin olkia tai heiniä. Tämä matrassi sekä pieni päänalus samaa tekoa muodostivat koko vuoteen. Pari tuntia nukuttuani heräsin ja läksin taas ulos. Iltapäivän jumalanpalvelus oli nyt alkanut ja minä menin kirkkoon. Ihmetykseni ei ollut vähäinen, kun näin kaiken täällä äkkiä eteen aukeavan komeuden. Seinät olivat kauttaaltaan taulujen peittämät, joilla oli kullatut ja hopeoidut kehykset. Samoin olivat pylväät ja kaarikatto hopeoidut ja kullatut. Siellä täällä kimmelteli jalokiviä kulta- ja hopeakiinnoksissa. Minne vaan silmänsä käänsi, näki pelkkää kultaa ja hopeaa sekä mainitut maalaukset, jotka kuvasivat tapahtumia vanhasta ja uudesta testamentista sekä esittivät kuuluisien pyhimysten y.m. kuvia. Luostarin perustajia Sergiusta ja Hermannia on erityisesti muistettu. Milloin näkee heidän kiviliuskalla purjehtivan Valamon aalloilla, milloin paraillaan perustavan luostaria, milloin taas toimittavan jumalanpalvelusta ja jakavan siunauksia ympärillensä. Mutta tässä minun tulee vähän munkkien tiedonantojen mukaan kertoa heistä. Sergius ja Herman olivat, syystä, jota en tiedä, lähteneet liikkeelle Laatokan itäiseltä rannalta seisten irtonaisella kivipaadella, joka aalloilla kelluen oli kantanut heidät Valamon rannalle. Tuntuu siltä kuin joku vihollisten äkillinen tulo olisi karkoittanut heidät mannermaalta, ja että heidän paetessaan oli täytynyt käyttää moista alusta. Olkoon tämän asian laita miten tahansa, kävi, kuten sanottiin, että he pelastuivat Valamoon. Täällä he olivat herättäneet toisten huomion sekä monilla tekemillään ihmeillä, joista he useisiin heitä kuvaaviin maalauksiin ovat saaneet nimen "ihmeidentekijät", että myös vakavalla jumalisuudellaan. Joukko hurskaita ihmisiä kävi heidän luonansa, ja useita oli, jotka päättivät hylätä kotiseutunsa ja heidän tykönänsä ansaita taivaan valtakunnan. Tämä oli luostarin alku. Jo itse perustajat toimivat silloin melkoisesti, antoivat sille sääntöjä ja määräyksiä, joita muiden luultavasti myöhemmin syntyneiden ohella vielä noudatetaan. Nämä Sergius ja Herman ovat monessa paikassa kuvattuina. Heidän kuvansa lepäävät hopeakirstussa, joka on asetettu kuoriin, minne pääsee kulkemalla luostarin suurimman kirkon läpi. Toinnuttuani ensi hämmästyksestä, jonka kirkon loisto oli minussa herättänyt, jäin vielä joksikin aikaa jumalanpalvelusta seuraamaan; se oli jotenkin samanlainen kuin mitä näkee kaikkialla venäläis-kreikkalaisissa kirkoissa. Sitten poistuin kirkosta, ja koska kuulin kerrottavan, että eräällä saarella oli vielä toinen luostari, kysyin sinne vievää tietä. Muuan työmies näytti minulle polun, joka kiemurteli niittyjen ja metsien halki järven muodostaman lahden rantaa pitkin. Kuljin sitä pitkin ja tulin noin virstan matkan jälkeen purolle, jonka yli oli rakennettu silta. Jo aikaisemmin oli suloinen ja rehevä kasvullisuus, jota maa täällä kaikkialla tuottaa, minut ihastuttanut. Suuresti ihmettelin, että tällä pienellä saarella tapasin puronkin. Menin sillan yli ja kuljin vielä pari virstaa, kun toinen luostari äkkiä esiintyi katseilleni juuri, kun olin keskellä suurta metsää ja luullen eksyneeni olin kääntymäisilläni takaisin. Menin sisälle kirkkoon, jossa paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta. Tämän luostarin rakennusta ei mitenkään voinut verrata suurempaan luostariin, kuten myös tämän luostarin munkkien luku oli varsin vähäinen edelliseen nähden. Seisottuani täällä hetken, istuuduin ovenviereisen seinän luona olevalle rahille. Mutta kauan en saanut istua rauhassa ennenkuin eräs munkeista jotenkin ankaralla äänellä huusi minulle "stoite" (s.o. nouskaa seisomaan). Katsoin parhaaksi totella häntä ja nousin seisomaan. Kohta senjälkeen menin takaisin suurempaan luostariin, jossa jo oli alettu iltajumalanpalvelus. Tätä kesti myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna en herännyt ennenkuin kello 6. Kysyin eräältä henkilöltä, jonka tapasin, oliko jumalanpalvelus jo alkanut. Hän alkoi nauraa ja vastasi, että se joka aamu alkaa kello 2 ja että se nyt pian oli loppuva. Menin kuitenkin kirkkoon edes nähdäkseni aamu-jumalanpalveluksen loppua. Se loppuu joka päivä kello 7, jolloin munkit alkavat teenjuontinsa, jota kestää tunnin ajan; senjälkeen mennään taas kirkkoon. Minä puolestani olisin nyt kernaasti palannut mannermaalle, mutta tilaisuutta siihen ei tarjoutunut. Viereisessä huoneessa näin olevan herrasväkeä, jota en edellisenä päivänä ollut nähnyt. Nämä henkilöt olivat yöllä saapuneet luostarinpurressa Pietarista ollakseen läsnä Pietarin-juhlassa, joka oli vietettävä seuraavana perjantaina. — Kuljin ajan kuluksi milloin sinne milloin tänne, sillä aika tuntui joka hetkellä käyvän pitemmäksi. Milloin kiipesin ylös kellotapuliin, josta taas tulin alas; milloin menin metsään, kävelin puutarhoissa (nämä todistivat hyvää hoitoa; omenapuut viihtyivät hyvin, istutettuina eri pengerryksille), toiste taas viljavainioilla. Satamarantaa ja purjeveneitä kävin usein katsomassa päästäkseni ensimäisessä matkaan lähtevässä veneessä mannermaalle, kulkipa se sitten mihin rantaan tahansa. Kellotapulissa laskin olevan 17 kelloa, jotka melkein kaikki olivat eri kokoa. Suurin niistä oli runsaasti puolitoista syltä läpimitaltaan suusta. Mutta oli joukossa toisia hyvinkin pieniä. Kun nämä kaikki samalla kertaa joutuvat liikkeeseen, ajattelin itsekseni, kuten sanottiin olevan tavallista suurempina juhlapäivinä, niin mikähän soitto siitä syntyykään! Venäläisten kellonsoittajien täytyy olla hyvin harjaantuneita taidossaan voidakseen säännöllisessä tahdissa soittaa noita monia kelloja yhtä haavaa.
Saarella kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet ovat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saarella saa tappaa yhtään elävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin nukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli hallussani koko Karjalan loihtutaito, jonka avulla ne voi huumata tai tehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi. Kerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria paperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, ei siitä tahtonut tulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin metsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan, jonka sattumalta Sortavalassa olin unhottanut taskuuni ja aloin lukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus oli melkein tuskastuttava. Hain itselleni toisen paikan puun siimeksessä ja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut herätti muuan ohikulkeva henkilö, sanoen minulle venäjäksi jotakin, jota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin miehen mentyä uudelleen. Taas herättyäni menin luostariin, ja koska paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon. Paitsi sitä, mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä muutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti rintojaan, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen lattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naisetkaan mitä kalleimmissa hameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle kirkossa kävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan, he usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa. Tavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen, luullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen uuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomioni, ellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa jo aikaisemmin olisi sitä tehnyt. Hänen suudellessaan maata, minä ajattelin, eivätköhän nämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastavan huulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden kohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkotti heti sielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä kauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin sekä tällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin huomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien ympärilläolevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti. Olin hetken ajan kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö noudattaa toisten esimerkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin jälkimäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin pystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuni puu, jonka talonpoika joskus säästää, hakatessaan metsät kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt ulos, jotta en olisi ollut täällä "Saulina profeettain joukossa", mutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle saakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla. Minun täytyi siis seisoa paikallani kunnes ympärillä olevat nousivat ylös. Kaikki katsoivat nyt yhtä haavaa minuun, mutta siinä olikin kaikki. Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta päästäkseni pois saarelta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut. Muuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli loikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa minut veneeseensä. Varotin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle milloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinkakin aikaisin; sitten palasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään, menin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä latinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, jonka vuoksi hän vieressä seisovalle munkille sanoi jotakin. Tämä kysyi minulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vaan tahtovani kiittää taloudenhoitajaa hänen minulle osottamastaan hyvyydestä, ja munkki tulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan minulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana, kun kävelin edes takaisin ja kävin useita huoneita katselemassa, tulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän osasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut lopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin 10:n aikaan illalla tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä jo sinä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten läksimme soutamaan noin kello 1/2 11 illalla. Meitä oli kuusi henkeä, jotka astuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen kalaveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa itsensä ja mukaansa ottamat henkilöt niin mitättömän aluksen varaan. "Jos järvi pysyy tyynenä", hän sanoi, "ei meillä ole mitään vaaraa, muuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin on tehnyt." Sittemmin jälkimäinen tulikin kysymykseen. Soutaessamme parin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme ei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme keskenämme päätimme ensiksi yhä edelleen jatkaa soutamistamme. Pian huomasimme kuitenkin tarpeelliseksi ajoissa palata Valamon rantaan, koska sumu yhä sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä monta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli vuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi vielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme esteet, menimme ylös metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita puita ja viritimme hyvän valkean, jonka ympärille asetuimme. Tuli kyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät yksipintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta kuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni. Siihen nukuin viimein, enkä herännyt ennenkuin kova, vasemmassa polvessa tuntuva pisto äkkiä minut havautti. Löin siihen kohtaan kiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän, joko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen oli tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili, joka oli räiskähtänyt ulos tulesta ja polttanut melkoisen reiän alusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan pikemmin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se olikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi. Minä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta ja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen, vaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin 6:n aikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli yhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta ei sen parempia kotimatkan toiveita ilmautunut. Jopa muutamat sitten neuvoivat, että olisimme palanneet luostariin ja muut näyttivät siihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa että he, jos olisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin kaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan. Vihdoinkin yhdeksän aikaan aurinko pilkoitti esiin sakeasta sumusta. Tämä antoi meille toivoa sumun pikaisesta haihtumisesta, jonka vuoksi yksimielisesti päätimme lähteä rannasta ja vastaiseksi pitää aurinkoa kompassinamme. Mutta emme olleet soutaneet puolta peninkulmaa pitemmälle, kun pilvet taas peittivät auringon. Nyt olimme aavalla vedellä näkemättä monta kyynärää eteemme ja melkein neuvottomina siitä, mitä oli tekeminen. Minä kehotin perämiestä ohjaamaan venettä samaan suuntaan aaltoihin nähden, kuin se oli kulkenut auringon ollessa näkyvissä. Näin hän teki, ja me soudimme entistä enemmän ponnistaen, sillä pelkäsimme, että ukkonen, joka kuului kaukana, helposti olisi saattanut nostaa myrskyn, ja että tämä olisi tehnyt lopun koko matkastamme. On tunnettu asia, että tuuli ukonilmalla on tiheämpien muutosten alaisena kuin tavallisesti, emmekä me siis varmasti enää voineet luottaa edes aaltojen suuntaan, tuohon seikkailurikkaan matkamme ainoaan johtotähteen. Mutta koska meillä ei ollut muuta, tyydyimme seuraamaan tätäkin opasta, kunnes senkin menetimme ja järvi oli vallan tyynenä. Nyt huomasimme soutamisen turhaksi, luovuimme airoista ja odotimme kärsimättöminä kunnes joko aurinko taas oli näyttäytyvä tai sumu häviävä, sillä joskin tuuli nyt uudelleen olisi ruvennut nostamaan aaltoja, olisi se ollut epäluotettavampi. Emme näet voineet ajatella muuta kuin että se tyvenen aikana oli muuttuva. Vähäisen ajan kuluttua alkoi sataa ja tuuli puhalsi kovemmin kuin ennen sadetta; kuitenkaan ei myrskynnyt. Jos kohta olimme epävarmat siitä, oliko tuuli vielä sama kuin edellä, käänsimme veneen siihen nähden samaan suuntaan kuin äsken ja levitimme purjeen. Perämies arveli, että saattoi olla yhdentekevää minne jouduimme, ja että ainakin oli parempi, ettemme aavalla ulapalla odottaneet myrskyä, joka varmaankin olisi tuottanut meille tuhon. Purjehdimme kauan puolella laitatuulella ja huomasimme viimein iloiten, että sumu oli vähenemässä. Kohta senjälkeen näimme maan haamoittavan vähän matkan päässä. Ohjasimme veneen sinne ja nousimme iloisina maihin. Muuan miehistä sanoi, että se oli Haapasaari, mutta toiset purskahtivat remakkaan nauruun tämän kuullessaan. Kysyin syytä heidän nauruunsa, jolloin he sanoivat, että olisi ollut ihme, jos olisimme Haapasaarella, joka oli vallan lähellä heidän kotiaan ja siis oikean suunnan varressa. Kauan seisoimme siinä, ja talonpojat tuumivat, mitä maata se mahtoi olla. Muutamat luulivat sitä Impilahteen kuuluvaksi niemeksi, toiset taas arvelivat toista. Toiset sanoivat tuntevansa sen ja sen vuoren ja toiset mainitsivat niiden nimet. Koska he kaikki tottuneina kalastajina tunsivat oman saaristonsa saaret, niemet ja lahdet, ihmettelin, että he niin kauan seisoivat siinä tuntematta paikkaa. Kaikki mainitsivat eri paikkoja, joiksi luulivat tätä maata, ja sen olisi pitänyt olla ainakin peninkulman verta syrjässä meidän oikeasta suunnastamme, voidakseen saavuttaa uskottavaisuutta toisissa. Viimein miehet menivät kauemmaksi saaren ylängölle sitä lähemmin tarkastamaan. Kukin palasi taholtaan ja vakuutti, että oltiin Haapasaarella, jota nyt enää eivät voineet epäilläkkään seutua lähemmin tutkittuaan. Talonpoikien ilo ei ollut kuvattavissa, enkä tiedä, mitä tekivät enemmän, iloitsivatko vai ihmettelivät, että sattuma näin onnellisesti vei meidät perille. Meillä oli jäljellä soudettavana vaan lyhyt matka, kunnes tulimme mannermaalle. Erosin perille tultuamme seuralaisistani, lukuunottamatta erästä, joka seurasi minua hyvän matkaa melkein Otsioisten kylään, joka on maantien varrella 3/4 peninkulman matkan päässä Sortavalan kaupungista. Täältä kävelin vielä samana iltapäivänä Sortavalaan. Kantaen kädessäni suurehkoa mansikkatuokkosta, jonka olin muutamasta kolikosta ostanut paimentytöltä, tulin sisälle kaupunkiin vähää ennen auringonlaskua. Seuraavana päivänä kirjoittelin kirjeitä ja sen jälkeisenä olin valmis lähtemään kaupungista. Paria päivää myöhemmin sattuville markkinoille en tahtonut jäädä, osaksi, koska jo ennen niitä olin saanut kaikki mitä tarvitsin, osaksi, koska asuntoni vuokra ja muut kulunkini niiden aikana olisivat melkoisesti lisääntyneet. Juuri kun aioin kiinnittää laukun selkääni, astui mieshenkilö kievarin saliin; katsahdin häneen muistamatta, mistä hän oli kotoisin ja mikä hänen nimensä oli. Viimein kysyin kievarinisännältä hänen nimeään, ja hämmästyin aika lailla, kun kuulin hänen mainitsevan luutnantti Fryxell'iä. Olin edellisenä keväänä tavannut hänet hänen asuinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Oli koko hauskaa nähdä täällä hänet jälleen. Hetken kuluttua läksin kuitenkin kaupungista, kuten olin päättänyt. Muuan Pälkjärveltä kotoisin oleva talonpoika, jonka vähää ennen olin tavannut apteekissa, lupasi kyydittää minut kotiseudulleen saakka. Hän odotti jo minua pihassa, ja viipymättä istuimme kääseihin. Tiellä kohtasimme paljon markkinoille matkustavaa väkeä. Hyvin monella oli suuret voitynnyrit rattaillaan. Etenkin kaikki ilomantsilaiset kuljettivat voita markkinoille. Ruskealaan pysähdyimme hevosta syöttämään. Suuri joukko markkinaväkeä oli myös samassa tarkoituksessa pysähtynyt sinne. Useat kiteeläiset, jotka olivat tavanneet minut Potoskavaaran häissä ja jotka nyt tunsivat minut, tervehtivät minua. Muiden muassa näin täällä talollisen Halttusen Ruppovaaralta; hän oli sen Olli Halttusen veljenpoika, josta aikaisemmin olen kertonut. Hän oli äsken parantunut ja oli matkalla markkinoille. Hän kysyi, oliko minulla vielä tallella sama pilli (huilu), jonka hän minulla näki ollessani yötä hänen luonaan. Vastasin, että se kyllä oli taskussa, mutta etten nyt mielelläni soittanut sitä näin suuren kansanjoukon edessä. Hän vakuutti minulle, että täällä helposti saatoin ansaita melkoisesti rahoja, jos vaan puhaltaisin huiluani, vaikkapa kukin antaisi vaan kolme kopeekkaa. Kiitin häntä hänen hyväntahtoisesta ehdotuksestaan ja tuumin miten vielä perustelisin estelyäni, kun kyyditsijäni vapautti minut siitä ilmoittamalla, että hevonen jo kyllä oli syönyt tarpeeksi, ja että meidän jo täytyi lähteä matkaan, jos mielimme ehtiä perille Pälkjärvelle. Sanoin hyvästi Halttuselle, istuin kääseihin ja läksin matkaan. Noin 10:n aikaan tulimme tienristeykseen, missä hänen tiensä erosi maantieltä. Maksoin talonpojalle viiden peninkulman matkasta ruplan ja 50 kopeekkaa; sitten nousin pois kääseistä, ja hän ajoi toista tietä kotia. Oli jo jotenkin myöhä illalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, jonka vuoksi en tahtonut poiketa pappilaan enkä muihin lähelläoleviin herrasperheisiin, vaan astuin yhä edelleen vielä muutaman neljännespeninkulman matkan. Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä peitteenäni. Mutta vaikka miten olisi peittänyt itseään niillä, oli vaikeata päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuuni ja sytytin sen sekä ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä matkan päässä, vaivuin uneen ja nukuin sangen levollisesti kunnes joku aamulla rupesi penkaamaan havuläjääni. Nousin ylös vartijoitani katselemaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle, seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikäänkuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi ja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin kulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille matkustavia talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoin he olivat riisuneet hevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan, sillä välin kuin itse loikoivat valkean ympärillä. Kysyin, oliko heillä ollut tapana matkoilleen ottaa mukaansa rehua hevosta varten. He vastasivat siihen kieltävästi ja tuumivat, että se olisi suurinta hulluutta, koska ruohoa tapaa kaikkialta tien vierestä. "Entä kaupungissa?" — "Se, joka aikoo viipyä kauemmin kaupungissa, niittää viimeisestä syöttöpaikasta riittävän määrän ruohoa ja vie sen rattaillaan kaupunkiin." — "Entä jos hevosenne karkaisivat syödessään noin itsekseen valtoimina metsässä?" — "Siihen ne ovat liian viisaat ja ovat olleet pienistä varsoista, kun ne emänsä perässä ensi kerran juoksivat irrallaan matkalla." Minulla ei ollut enempää heiltä kysyttävää. Muutamat, joilta kysyin osasivatko runoja, pyysivät minua käymään luonansa kotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, joissa he asuivat; sen lisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkojaan. Tein sen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa. Hiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta niin kuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten kesken, on tavallista: Täten tämä päivä kului sangen miellyttävästi. Mansikat olivat nyt täysin kypsyneet, jonka vuoksi usein poikkesin tieltä niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran mesimarjoja, joita siellä täällä tien varsilla kasvoi runsaasti, kuten myös suomuuramia, jotka löysin maantien viereisiltä soilta. Iltapäivällä tulin Vatalan kievariin, jonne päätin jäädä pariksi päiväksi, sillä näin, että heillä oli kaunis kamari, joka Karjalan rahvaalta jopa kestikievareistakin useimmiten puuttuu. Emäntä, joka oli vanhanpuoleinen, oli melkein yksin kotona, kun hänen miehensä oli lähtenyt markkinoille. Hän näytti ensin olevan hieman epäluuloinen minun suhteeni; kuitenkaan hän ei tehnyt mitään esteitä, kun pyysin saada jäädä yöksi heidän vierashuoneeseensa. Istuuduin kirjoittamaan iltaan asti, myöskin seuraavan päivän käytin kirjoittamiseen. Emäntä, kun näki minun niin uutterasti kirjoittavan, kysyi mitä kirjoittelin. Vastasin hänelle kirjottavani muistiin kaikenlaista, mitä täällä Karjalassa olin nähnyt, voidakseni sitten kotiseudullani siitä kertoa. "Ehkäpä panette kirjaan tämänkin, minkä nyt kanssanne puhun", virkkoi emäntä. Jotta hän ei suotta olisi tullut varovaiseksi minun suhteeni, vastasin kernaimmiten panevani kirjaan vanhoja runoja ja lauluja ja kysyin, osasiko hän niitä. Häh vastasi lapsuudessaan kyllä niitä osanneensa paljonkin, mutta nyt jo enimmäkseen unhottaneensa ne. Näytin nyt hänelle kaikki ennen kirjoittamani runot ja kerroin laajasta jalkamatkastani. Sen ohella luin hänelle useita sellaisia laulurunoja, joita Karjalan naiset etupäässä laulavat. Useat hän sanoi ennen osanneensa ja toisia kuullessaan hän huomautti, että hänen äitinsä tai tätinsä oli laulanut samoja lauluja vähän toisin. On omituista nähdä, kuinka tenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisiin mieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat laulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella tavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he usein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä kertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä. Emäntä tuli myös yhä avomielisemmäksi minua kohtaan ja kertoi minulle elämänsä tapauksia. Hänen ensimäinen miehensä oli jättänyt hänet jälkeensä ilman perillisiä. Nykyisen miehensä kanssa hän oli omituisella tavalla joutunut naimisiin. Tämä mies oli ennen asunut lähellä heitä ja oli entisen isännän kuoltua jonkun aikaa tehnyt talon työt ja hoitanut sen asioita. Kun hän sitten ilmaisi aikomuksensa naida emäntälesken, oli tämä huomauttanut hänelle, kuinka epäsuhtainen sellainen aviopari olisi ja kertoi sanoneensa: "Saattaisinpa varsin hyvin ikäni puolesta olla äitisi, kuinka siis voit naida niin vanhan naisen ja sittemmin naituasi tyytyväisenä elää niin vanhan vaimon kanssa! Ei toki, hae itsellesi vaimo mielesi mukaan muualta, talon saat kuitenkin minun kuoltuani. Minä en enää ole naimahaluinen, vaan voin varsin hyvin olla lopun ikääni naimatonna." Mies tai oikeammin silloin 18-20 vuoden ikäinen poika ei kuitenkaan tämän johdosta luopunut aikeestaan, vaan oli vakuuttanut, ettei hän mistään voinut saada parempaa vaimoa, ja niin oli kosiminen ratkaistu. Kysyttyäni, miten hän oli tyytyväinen nuoreen mieheensä, hän vastasi eläneensä hänen kanssaan hyvin onnellisena ne vuodet, jotka olivat olleet naimisissa. Huolimatta tästä emännän suuresta avomielisyydestä hän taisi kuitenkin joskus olla huolissaan siitä, kuka minä olin sekä siitä, mitä alituinen kirjoittamiseni merkitsi. Hän ei kuitenkaan koskaan lähempää tiedustellut sitä minulta, eikä hän myöskään suorastaan tahtonut kysyä, oliko minulla matkapassia vai ei. Kuitenkin hän kautta rantain ilmaisi minulle halunsa saada se tietää. Tämä kävi selville, kun hän kerran kysyi minulta, enkö koko matkallani ollut joutunut tekemisiin ilkeiden ihmisten kanssa. Vastasin, että jos sellaisia olisi ollut, niin he kyllä olisivat varoneet minua, kun olisivat nähneet, että minulla oli pyssy. "Enpä tarkoita varkaita ja rosvoja", sanoi hän, "sillä niitä ei Jumalan kiitos ollenkaan ole tarvinnut pelätä meidän tienoillamme; vaan ajattelin, eiköhän rahvas, jonka luona olette käynyt, joskus ole epäillyt teitä joksikin toiseksi ja tuottanut teille kaikenlaisia hankaluuksia?" Tajusin helposti hänen ajatuksensa ja vapautin hänet huolistaan minun suhteeni noutamalla passini ja huomauttamalla, että se minua näissä asioissa suojeli. Nyt hän tuli vielä tyytyväisemmäksi ja pyysi minua vaan jäämään heille niin kauaksi, kuin työtäni kesti. Jäinkin sinne seuraavaan päivään asti. Seuraavana aamupäivänä sattui rovasti Vallenius matkustamaan Kiihtelysvaaran kappeliin. Hänen tiensä kulki tästä ohi, jonka vuoksi hän poikkesi kievariin. Hän tunsi minut ja viipyi siellä jonkun aikaa kysellen retkiäni, mitä olin tehnyt Jouhkolasta erottuani. Hänen lähdettyään matkaan, emäntä tuli luokseni ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kertoa minulle jotakin hyvin tärkeätä. "Niin vähän ihminen täällä tietää!" hän virkkoi kaikkein ensiksi. "No, mitä teille nyt on mahtanut tapahtua?" — "Eipä mitään", hän vastasi, "mutta tehän olette maisteri, ja minä luulin teitä vaan talonpojan pojaksi, kuten itse sanoitte." Vastasin, että olinkin talonpojan poika, kuten olin hänelle sanonutkin, ja kysyin, mistä hän nyt oli saanut tietää, että olin maisteri. "Kuulin kyllä", hän vastasi, "että rovasti teitä siksi kutsui, vaikken ymmärräkkään ruotsia." Jos olisin kauemmin tullut viipyneeksi täällä, olisin pikemmin menettänyt kuin voittanut tämän emännän mielestä niin tärkeän huomion kautta. Sillä sen sijaan, että ennen olin ollut täällä kuin kotonani, piti emäntä nyt velvollisuutenaan kohdella minua kuin ylhäisempää vierasta ainakin, ja tämä tuottaa aina hankaluuksia sekä isännälle että vieraalle. Vähää ennen päivällistä hän kysyi minulta, olinko syönyt "Karjalan herkkua". Vastasin, etten ennen ollut kuullut edes tätä nimeä ja kysyin, mistä sitä valmistettiin. Hän lupasi heti laittaa sitä, niin että saisin syödä. Se ei ollut muuta kuin tavallista viilipiimää (kokkelia), johon oli sekoitettu rieskamaitoa ja joka tuntui vähän nuoren maidon sekaiselta kohopiimältä. Sepä vasta herkkua! taitanet ajatella, hyvä lukijani, mutta vakuutan sinulle omasta kokemuksesta, että tämä yksinkertainen ruokalaji maistuu sangen hyvältä, kunhan vaan ei syö sitä vatsan ollessa täynnä. — Myöhemmin iltapäivällä läksin täältä ja kuljin kokonaista 5/4 peninkulmaa erääseen taloon, johon sitten yövyin. Seuraavana aamuna läksin sieltä ja kuljin edelleen pysähtymättä pitempää kuin useissa paikoin syömään mansikoita ja maamuuramia. Olin jo täten vaeltanut noin kolme peninkulmaa, kun päivällisaikaan rupesin lepäämään nurmikolle tien laitaan. Muutamia talonpoikia tuli ajaen jäljessäni samaan paikkaan ja he tunsivat minut kohta, sillä olivat nähneet minut matkallansa Sortavalaan, josta nyt palasivat. Kaupunkiin viemästään voista he olivat saaneet 8 ruplaa puudalta, joka hinta heidän mielestään oli vallan liian pieni. Aioin ensin heidän rattaillaan ajaa Ilomantsin kirkolle, mutta tultuamme lähelle Konnunniemen (Huosiovaaran) kylää, sanottiin minulle, että jos tahdoin kirjoittaa muistiin runoja, niin siellä oli muuan talollinen Rautiainen, jonka tiedettiin niitä osaavan. Jäin siis pois heidän seurastaan ja poikkesin kylään, joka oli virstan päässä maantieltä. Oltiin talossa äsken syöty päivällistä. Rautiainen kysyi minulta, olinko jo syönyt ja kun siihen vastasin kieltävästi, pyysi hän minua istumaan ruualle. Sen jälkeen hän tarjosi minulle kypsiä suomuuramia, sellaisia, joita täällä sanotaan "lakoiksi" eroitukseksi vähemmän kypsistä ja vielä kovista "muuramista". Hänen kanssaan tyhjensin suuren ropeellisen näitä hyvänmakuisia marjoja. Hänen pienelle tyttärelleen, joka oli poiminut ne, annoin sitten muutaman lantin, jotka minulla sattui olemaan, ja sen jälkeen Rautiainen käski hänen tuoda esille vielä toisen ropeen. En kuitenkaan jaksanut syödä enempää, vaan kiitin ja käänsin sitten puheeni runoihin. Vaikka Rautiainen muuten näyttäysikin anteliaaksi ja vieraanvaraiseksi, ei hän kuitenkaan antanut minulle mitään toiveita runojen saannista. Hyvin halukkaasti hän kuunteli niitä runoja, jotka hänelle luin, mutta hän sanoi aina lopulla: "Onhan teillä kaikki runot ennestään, mitä minä enää voin teille antaa?" Lukuunottamatta muutamia perin mitättömiä toisintoja, en saanutkaan häneltä mitään. Muutamat nuoremmat henkilöt lauloivat kuitenkin minulle pari uudempaa runoa, jotka panin kirjaan. Samalla he neuvoivat minut erään Ollukka Parvisen luo, jonka sanoivat sekä osaavan muiden sepittämiä runoja että itse olevan onnistunut runoniekka. Muutamat nuoremmista henkilöistä saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui, tullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että hän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet miehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani. Hetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko nähneet Ollukkaa. "Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla", sanoivat he, "mutta mainittuamme, että te olitte tullut kirjoittamaan hänen runojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet." Kysyin, eivätkö olleet nähneet, minnepäin hän oli juossut, ja he arvelivat hänen lähteneen vähän matkan päässä olevaan toiseen taloon. Menimme sinne häntä etsimään, mutta ei häntä sielläkään näkynyt. En kuitenkaan turhaan nähnyt vaivaa, sillä tämän talon emäntä lauloi minulle useita vanhoja lauluja, jotka kirjoitin kirjaan mikäli hän niistä aina muisti jonkun pätkän. Hänkin virkkoi, minkä monet muut ennen olivat sanoneet, etten kahdessa kolmessa päivässä olisi voinut kirjoittaa kaikkia niitä runoja, jotka hän tyttönä oli osannut. Hän valitti, että muistinsa nyt oli niin heikontunut, ettei hän muistanut paljoa niistä. "Kuitenkin muistan vieläkin useita", hän jatkoi, "ja saatan itsekseni usein laulella tuntikaudet perätysten, paraiten kun olen pahoillani jostakin tai kun mieleni muuten on täynnä huolia. Silloin ei minulta suinkaan lauluja puutu, eikä minun edes tarvitse niitä tuumia, vaan laulelen monta laulua, joita nyt en suinkaan voi muistaa." — Ollukkaa odotettiin tänne illalla, sillä hänen piti seuraavana päivänä ottaa osaa heinäntekoon. Hän tulikin viimein myöhään illalla, mutta ei mitenkään suostunut laulamaan runoja. Kysymykseeni, miksi hän päivällä oli paennut minua, hän ei vastannut mitään, vaan puolusteli itseään ainoastaan sillä, että kaikki runot, jotka hän osasi, sekä omat tekemänsä että muiden sepittämät, olivat niin huonot, ettei niitä maksanut panna kirjaan. Pyytämällä pyydettyäni hän kuitenkin lupasi seuraavana aamuna laulaa parhaat runot, jotka osasi. Mutta se, mitä olin pelännyt, tapahtuikin, nimittäin että Ollukka jo oli mennyt pois ennenkuin heräsin. Emäntä, joka yhä vielä oli kotona, muisteli vielä, mitä edellisenä päivänä oli jättänyt lauluistaan laulamatta, ja minä toivoin vielä saavani häneltä paljon muita lauluja, kun hänen miehensä sekaantui asiaan ja käski emännän laulaa ennemmin jonkun jumalisen virren kuin vanhoja "remputuksia". Huoneentaulu muistui mieleeni, enkä siis enää tahtonut pyytää emäntää vastoin miehensä tahtoa laulamaan minulle laulujansa. Mainitun päivän aamuna, nimittäin 14:ntenä, läksin Huosiovaaralta enkä paljoa pysähtynyt ennenkuin Koverossa. Olin aikonut pysähtymättä vielä samana päivänä kulkea Maukolaan saakka, missä lääninviskaali Falck asui. Olin kuullut, että hän oli suuri suomalaisten runojen ystävä. Muuan tienristeys Koveron tienoissa eksytti minut. Sen sijaan että olisin poikennut oikeanpuoliselle tielle, joka vie Ilomantsin kirkolle, menin vasemmanpuolista tietä, joka pian päättyi venäläiseen rukoushuoneeseen. Minun täytyi kääntyä takaisin ja poikkesin erääseen taloon. Tämän kylän asujamet kuuluvat suureksi osaksi kreikkalaiseen uskoon, ja niin oli myös sen talon väen laita, johon tulin. Tytär kysyi nähtyänsä huiluni, mikä keppi se oli. Vastasin silloin hänelle, että se oli puhallus-soitin ja rupesin samassa todistamaan mitä olin sanonut. Hän oli vähällä joutua suunniltaan ihastuksesta ja tiesi tuskin, pitikö hänen astua vai tanssia. Lopetettuani pyysin häntä vuorostaan laulamaan jotakin minulle. "En enää jouda", hän vastasi, "veljeni odottavat minua heinäniityllä, mutta äitini jää kotia ja hän osaa kyllä lauluja." Samassa hän otti viikatteensa ja meni pois. Kotia jäänyt äiti ei kuitenkaan ollut niin altis tuomaan esiin runojaan. "Lauloinpa viimeksi", hän virkkoi, "häissä ja sain siellä sukat (tai kintaat; en oikein muista kumman hän sanoi); enkä nyt tässä tahdo laulaa ilmaiseksi." Otin esille 5 kopeekan hopearahan ja lupasin sen hänelle, jospa hän vaan tahtoi laulaa minulle pari tai kolme runoistaan. Nyt hän alkoi ja toisti ne vielä kun aloin panna niitä kirjaan. Sitten tahdoin antaa hänelle maksun, mutta hänpä ei ottanutkaan vastaan rahoja. Ihmettelin sitä ja kysyin, kuinka hän ensin ei ollenkaan tahtonut laulaa maksutta ja kuinka hän sitten laulettuaan ei huolinutkaan maksusta. Hän virkkoi silloin, että hän kernaimmiten kokonaan olisi tahtonut olla laulamatta, mutta ettei myöskään ollut voinut kauempaa kieltää, kun huomasi, miten kärkkäästi halusin sellaisia joutavia lauluja. Tarjosin hänelle vielä kerran mainittua rahaa, ja lopulta hän suostui ottamaan sen, kuitenkin pannen ehdoksi, että minun samasta maksusta piti syödä päivällistä. Muori kantoi pöytään voita, maitoa ja täkäläisen rahvaan piirakkaa. Ruuan jälkeen menin muorin neuvon mukaan tien vieressä olevaan torppaan, jonka emännän hän sanoi osaavan paljon runoja. Tupa oli sinne tullessani aivan tyhjä. Odotin hetkisen, mutta ei ketään kuulunut, jonka vuoksi taas läksin matkaan. Vaikka torppa oli maantien varrella, ei ovessa ollut mitään lukkoa, joka seikka on todiste siitä, että yleinen turvallisuus täällä vielä on sangen hyvä. "Karsinan" ja "sillan" välillä oli täällä vanhan tavan mukaan väliaita rajana.
Näiltä viivytteiltä en ehtinyt tarpeeksi aikaisin illalla Maukolaan, jonka vuoksi päätin yöpyä lähellä olevaan taloon. Seuraavana aamuna saavuin sinne varhain. Lääninviskaalilla, joka myös oli pitäjänmakasiinin hoitaja, oli sinä viikkona toimena jakaa viljaa lainaajille. Hän asui sen ajan pappilassa, minne minäkin päivällisen jälkeen menin. Siitäperin kuin erosin Sortavalasta, olin oleskellut rahvaan parissa, jonka vuoksi nyt kernaasti lepäsin täällä kokonaista kuusi päivää. Hyvä ja ystävällinen kohtelu, joka täällä tuli osakseni, hauskuutti suuresti tämän ajan. Runokokoelmani suureni melkoisesti niistä lisistä, jotka herra lääninviskaali hyväntahtoisesti antoi minulle, ja myös muutamista muista. Vähää ennen kuin erosin täältä suntio toi minulle tukun ennen paperille pantuja runoja; ne kopioin lukuunottamatta muutamia, jotka pääasiallisesti olivat jo hallussani olevien kaltaisia. Erään entisen koulumestarin käsikirjoituksen sama mies antoi minulle. En kuitenkaan voinut sitä käyttää, vaikka se tosin oli useita hartauskirjoituksiamme etevämpi, ja vaikka sillä oli se etu niihin nähden, että se oli alkuperäinen, kun sitävastoin kaikki muut ovat huonoja käännöksiä. — Erään kuuluisan runoniekan, Pietari Kettusen luona, joka asui Kuolisman kylässä, neljän peninkulman päässä Ilomantsin kirkolta, minun täytyi jättää käymättä; tosin ei matkan pituus, vaan sen muut vaikeudet pelottivat minut siitä. Oli näet kulkeminen sinne monen järven yli. — Ne Ilomantsin suomalaiset asukkaat, jotka ovat venäjänuskoisia, muodostavat noin kolmanneksen pitäjän asujamista. Huolimatta uskonnonmuutoksesta ovat useimmat heistä itse harjoittaneet lukutaitoa. Monella on pieni kokoelma suomalaisia kirjoja, ja näitä he luterilaisten veljiensä tavoin, joiden kanssa elävät hyvässä sovussa, ahkerasti lueskelevat. Luulenpa tuskin, että koskaan kummallakaan puolella on tapahtunut sellaista toisen uskon tuomitsemista ja oman uskon ylistelyä kuin se, joka usein jokapäiväisenä riidan aiheena esiintyy etelä-Europassa niissä paikoin, missä kahteen eri uskontunnustukseen kuuluvaa kansaa asuu lähellä toisiaan tai sekaisin. Päinvastoin luterilaiset suomalaiset täällä joka sunnuntai menevät kreikanuskoiseen jumalanpalvelukseen, joka alkaa jotakuta tuntia aikaisemmin kuin heidän oma jumalanpalveluksensa, ja kreikanuskoiset kulkevat taas omasta kirkostaan, pappi etunenässä, luterilaiseen kirkkoon. Ruotsin ajalla oli tietysti lupa venäjänuskoisen kääntyä luterilaiseen oppiin, mutta ei päinvastoin. Nyt on asianlaita päinvastainen. Lasten tulee tunnustaa samaa oppia kuin vanhempien. Venäjänuskoiset miehet eivät pukunsa puolesta huomattavasti eroa luterilaisista, mutta naisilla on omituisenlainen päähine sekä väljä röijy, joka useimmiten on punaista kangasta. Ilomantsissa asuu toisenlahkoisiakin kreikanuskoisia, niin sanottuja "raskolnikkejä". Heillä on täällä kaksi luostaria, joissa en voinut käydä, koska ne olivat niin etäällä. — 21:ntenä päivänä läksin Ilomantsista kulkemaan Enontaipaleeseen. Rokottaja Vinter, jonka Ilomantsissa olin tavannut, matkusteli samaan aikaan virkatoimissaan tämän tien varsilla olevissa kylissä. Matkustin hänen seurassaan noin pari peninkulmaa, mutta seuraavana aamuna erosin hänestä ja jatkoin matkaani yksin. Iltapäivällä tulin Enon(taipaleen) pappilaan, missä nukuin seuraavan yön. Aamulla kävin loihtija Hassisen luona, joka asui Nesterinsaarella, näpeän neljännespeninkulman matkan päässä mainitusta pappilasta. Niistä lukuisista vanhoista loihturunoista, jotka hänen sanottiin osaavan, kuten hän myös itse myönsi, sain ainoastaan pari kappaletta. Hän ei millään muotoa suostunut lukemaan niitä, tai jos hän sen tekikin, niin ei antanut minun kirjoittaa niitä muistiin. Lukiessani hänelle ennen keräämiäni runoja, hän aina kysyi, keltä ne olin saanut. Jotta en olisi vahvistanut sitä hänen luuloansa, että täten muka kokosin luetteloa maan noitien nimistä ja että sitten vetäisin heidät edesvastuuseen, virkoin aina, että muka olin unhottanut niiden henkilöiden nimet, jotka olivat laulaneet ne minulle. Mutta tämä ei ollenkaan ollut omansa herättämään hänessä suurempaa luottamusta. Hänen tavallinen vastauksensa kuului, ettei hän lohen pyynniltä ehtinyt lausua runojaan. Muuten hän kohteli minua sangen hyvin. Hän tarjosi minulle kahvia ja keitätti aterioiksi vasta pyytämäänsä tuoretta lohta. Talon vanha emäntä oli sairaana ja poikansa kysymyksessä olevan loihtijan hoidon alaisena. Hänen molemmat miniänsä olivat keskenään tehneet sen sopimuksen, että he hoitaisivat vuoroin karja- ja vuoroin muun talouden askareita vuoden ajan erästään kumpiakin. Se miniä, joka tänä kesänä hoiti karjaa, oli karjan kanssa ulkolaitumella viipyen siellä syksyyn asti ja pitkän matkan vuoksi ajamatta karjaa illoin kotia. Heidän karjassaan oli lähes 30 lypsävää lehmää. Kuulin sittemmin hullunkurisen jutun siitä, miten nuorempi Hassinen oli nainut kotona olevan emännän. Tämä oli nuorena ollut kuuluisa suuresta kauneudestaan. Useat kosijat olivat saaneet rukkaset. Hassinenkin ilmestyi puhemiehensä seurassa. "Mene helvettiin!" oli tytön vastaus ollut. Hassinen astuu esiin ja sanoo: "Muistakaa, että se, minkä sanoitte hänelle, oikeastaan kohtaa minua." "Mene sinne ja sinne", tyttö vastasi hänellekin. Kun Hassisen piti lähemmin selvittää tunteitaan, tyttö nousi seisovilleen ja juoksi riiheen, johon Hassinen häntä seurasi. Tytöllä oli sirppi kädessä ja hän uhkasi sillä lyödä kosijaa, ellei tämä suostuisi poistumaan, mutta tämä sai käteensä seipään ja löi sirpin hänen kädestään, mutta sattui samalla koskettamaan puulla hänen käsivarttaan. Tyttö rupesi itkemään ja sanoi: "Vianalaiseksi minun piekset", johon kosija virkkoi: "Kyllä minä sinun vianalaisenakin elätän." Tyttö itki yhä vaan, mutta seurasi kuitenkin Hassista äitinsä luo. Äiti kysyi kuultuaan Hassisen selityksen: "Tahdotko, tyttäreni, häntä mieheksesi?" "Enhän minä muillekaan vianalaisena kelpaa."
Omituista karjalaisten perhe-elämässä on muuten, että pojista usein kukin ottaa emännän itselleen kotiin. Sopivin veljistä rupeaa ensimäiseksi isännäksi, mutta toisetkin kernaasti pitävät itseään isäntinä. Ei aina käy niin, että ylimmän isännän vaimo myös olisi ylin emäntä, sillä tämä arvo riippuu heidän keskuudessaan taitavuudesta, joka toisten suostumuksella tai vallananastajan vaikutuksesta helposti pääsee oikeuksiinsa. — Torstaina, 24:ntenä päivänä, kuljin taas Hesterinsaarelta takaisin Enon(taipaleen) pappilaan. Koska siinä saaren rannassa ei sattunut olemaan venettä, niin oppaanani oleva mies vei minut kaidan salmen rannalle, jonka yli virran vuoksi olisi ollut mahdoton päästä, ellei sen poikki olisi ollut pantuna pyöreitä puita kiville; niitä myöten ryömimme yli, ollen vaarassa luiskahtaa virtaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin molemmat salmen yli, ja todellisella mielihyvällä minä jatkoin matkaani Enon(taipaleen) pappilaan, jossa olin yötä. Seuraavana päivänä läksin sieltä aamiaisen jälkeen. Tunnin ajan kuljettuani saavuin Kaltimonniskan salmelle, jonka yli tätä tietä matkustavien täytyy lautalla kuljetuttaa itsensä. Tultuani toiselle rannalle istuin panemaan piippuuni ja pyysin lauttamiestä tekemään samoin sekä ojensin hänelle tupakkakukkaroni. Tuskin hän oli ehtinyt noudattaa kehotustani, kun alkoi puhua paikan merkillisyydestä. "Kaksikymmentä vuotta sitten ette olisi istunut yhtä turvallisena tuossa paikassa kuin nyt", hän sanoi minulle. "Miksi en", minä kysyin. "Koska", hän jatkoi, "venäläinen silloin pian olisi voinut ampua teidät kuoliaaksi." Sitten hän alkoi kertoa, miten venäläiset olivat sijoittaneet leirinsä vastaiselle rannalle, jolta juuri olimme tulleet, ja miten joukko karjalaisia talonpoikia oli estänyt heitä kulkemasta salmen poikki; nämä talonpojat olivat tänne kokoontuneet Tiaisen johdolla estämään vihollisen etenemistä. Tiainen, vaikka oli itsekkin ainoastaan talonpoika, oli erittäin kekseliäästi ja rohkeasti johtanut toisia. Hän oli varustanut paikan jotenkin korkealla vallituksella, jonka hän oli käskenyt luoda mullasta ja turpeista suurten petäjähirsien muodostamalle perustalle. — Kuoppa, joka oli syntynyt mullan otosta, oli vielä nähtävissä ja oli melkoisen suuri. — Tämän varustuksen suojelemina talonpojat olivat monta viikkoa estäneet vihollisen pääsemästä salmen yli. Useat tämän tekemät yritykset olivat talonpojat ampuma-aseineen onnellisesti torjuneet. Vihollinen ei myöskään ollut jättänyt kanuunainsa tulta suuntaamatta talonpoikien varustusta vastaan, mutta se oli ylipäänsä vähän vahingoittanut heitä, sillä tavallisesti olivat vihollisten kuulat lentäneet ylempään suuntaan lähelläolevalle vuorelle, jolta olivat kaataneet koko metsän. Vaikka tämä tosin ei tehnyt erityistä vahinkoa talonpojille, he eivät kuitenkaan mielellään nähneet, että hyvä tukkimetsä sai syyttömänä kaatua tantereelle. Mutta tämä paha ei ollut muuten poistettavissa kuin vihollisen karkoittamisella, ja sitä varten Tiainen keksi seuraavan juonen. Hän teetti vallituksen seinään useita pyöreitä lovia, joihin pantiin suuria petäjähirsiä; nämä oli sitä ennen koverrettu ontoiksi ja päästä tervattu, niin että tulisivat kanuunain kaltaisiksi. Tuskin oli tämä saatu kuntoon, kun huomattiin levotonta liikettä vihollisessa, joka piti varmana, että talonpojat pian lähettävät heidän sekaansa kuulasateen. Vihollinen vetäytyikin takaisin, ollen varma siitä, että tätä tietä oli mahdoton tunkea eteenpäin. Talonpojat jäivät vielä tähän hyvin varustettuun leiriinsä ja odottivat, yrittäisikö vihollinen vielä vastedes siitä paikasta ylitse. Mutta tämän sijaan vihollinen tekikin kierroksen Liperin kautta ja lähestyi suoraa päätä talonpoikien leiriä, kun nämä siitä saivat tiedon. Huomaten mahdottomaksi puolustautua avonaisella kentällä, talonpojat pakenivat minkä ennättivät, jättäen jälkeensä äsken mainitut kanuunansa. En tiedä mitä vihollinen ajatteli lähemmin tarkastellessaan näitä kanuunoita, jotka vähää ennen hänessä olivat herättäneet kauhua. Mutta nyt loppui piippuni, kuten myös talonpojan kertomus. Läksimme pois Tiaisen linnasta, joksi paikkaa nyt sanotaan ja erosimme, hän mennen kotiinsa ja minä kulkien tietä edelleen, kunnes tien vieressä tapasin suuren hongan, jota vihollisen kuulat olivat säästäneet ja joka hyvin suojeli minua auringon paahteelta. Sen siimekseen istahdin ja panin paperille talonpojan kertomuksen. Päivällisaikaan tulin kylään, jossa poikkesin Ihalaisen tilalle. Kotona olevat naiset lauloivat minulle moniaita runoja, varsinkin muuan vanhempi nainen, jota Hassinen oli minun neuvonut hakemaan. Tuskinpa luulen kenenkään runolaulajistani olleen niin auliin muistelemaan ja laulamaan kaikenlaisia runoja, kuin tämä muori oli. Syynä siihen oli se, että hän poltti tupakkaa, ja minä tarjoilin sitä hänelle koko ajan kuin viivyin talossa. Palkinnoksi hänen runoistaan annoin hänelle vielä lähtiessäni runsaan kahmalollisen kartuusia, josta hän loppumattomiin minua kiitteli ja toivotti alituista menestystä. Tavallisuuden mukaan kysyin uusien runolaulajien osotteita, mutta en saanut ainoatakaan. Minulle sanottiin, että kyllä joku vuosi sitten eräästä pappilasta olisin voinut saada paljon runoja, mutta että se nyt oli myöhäistä, sillä koko talo oli tullut heränneeksi. Nämä heränneet pitävät suurena syntinä maallisten laulujen laulamista ja luulevat jo edistyneensä pitkälle hurskaudessa, jos heidän on onnistunut unhottaa ne viattomat laulut ja runot, joita lapsuudessaan ovat kuulleet vanhempiensa ja muiden laulavan. Puhumattakaan lauluista, he kammoksuvat kaikkea soittoakin, jonka katsovat olevan tästä maailmasta. Saman talon tyttäret olivat ennen olleet seudun taitavimpia kanteleensoittajia, mutta uuden opin levittyä eivät olleet koskettaneetkaan kantelettaan. Omituista oppia! Muuan näistä heränneistä oli Kukkoselta (Renqvistiltä) ostanut hengellisiä kirjoja noin 50 ruplalla; tämä seikka antoi minulle hieman aihetta epäillä tämän laajalti kuuluisan apostolin pyhyyttä. Tämä seikka näytti ainakin todistavan, ettei hän ollut kammonnut kaupan tekoa, joka ei kuitenkaan ole pyhimysten tunnusmerkkejä. — Mutta tapahtuihan se hurskaasta innosta hankkia uskonveljilleen hengellistä lukemista — olkoon menneeksi, mutta kernaasti olisin tahtonut nähdä talonpojan kirjaston, sillä 50 ruplasta pitäisi saada melkoisen paljo hengellisiä kirjoja, jotka tavallisesti myydään polkuhintaan. Läksin Ihalaisen talosta, käymättä muualla kylässä, sillä eipä mikään ole ikävämpää kuin joutua tekemisiin näiden uskonkiihkoisten heränneiden kanssa. Poikkeamatta muualle kuin vanhaan rappeutuneeseen myllyyn, joka oli tien varressa, ja jossa sen alla porisevan veden vaikutuksesta olin vähällä nukahtaa, tulin illalla Ahvenuksen salmelle, jonka yli matkustajat taas viedään lautalla.
Hajanaisia muistiinpanoja.
[Kertomus keskeytyy tähän. Käsikirjoituksen yhteydessä on säilyneenä seuraava, aiottua jatkoa varten nähtävästi kiireessä kyhätty suunnitelma, joka sisältää katsauksen matkan loppuvaiheisiin sekä hajanaisia huomioita Karjalan rahvaan elämästä, kielimurteesta y.m. — Sen jälkeen liitämme tähän vielä erään kirjeen, jonka Lönnrot Sortavalasta lähetti professorinrouva Törngrenille Laukkoon, ja joka kuvaa sekin Lönnrotin mielialaa matkallaan (Alkukielellä painettuna E. Nervanderin julkaisussa "Elias Lönnrots ungdomstid på Laukko". Helsingfors 1893, ss. 33-38.).]
Seuraava lauttauspaikka Ahvenuksen salmella. — Ehrokkalan ukko. — Yötä metsässä. Seuraavana päivänä kävin useassa talonpoikaistalossa — ammuin siipeen kahta sorsaa — seudut erinomaisen kauniit. — Iltapäivällä sadetta. — Yövyin viimeiseen Pielisjärven kirkolle vievän tien varrella olevaan kestikievariin. — Sieltä seuraavana aamuna, 29:ntenä p:nä, erään Pielisjärven lahden poikki kirkolle. Kohtaus kirkonrannalla nimismies Steniuksen kanssa. Vanhoja jäännöksiä muinaisesta kaupungista — Pogosta. Sieltä Mustolaiselle, missä vietin kirkkoajan. Kohtausinsinööri Markströmin ja viskaali Jurvelinin kanssa. Iltapäivä komministeri Bonsdorffin seurassa. Käynti Sarkkilassa. Vesimatka Pankakosken malminsulatoille. Matka Juuvan kappeliin. Viivyntä siellä. Sikäläinen malmiaihe, jota Rinman ei mainitse. — Paluumatka nimismies Studdin seurassa Sarkkilaan. Saarna Lieksassa 10:ntenä p:nä elokuuta. Päivällinen kappalaisella Heleniuksella. Lähtö Lieksasta 13:ntena p:nä. Yötä talonpoikaistalossa. — Seuraavana päivänä päivällisaikaan Nurmeksen kirkonkylään. Viipyminen siellä. Mustalaisten tappelu. — Käynti kirkkoherran-sijaisen Höckertin ja nimismies Krogeruksen luona. Hautausmaa mäntymetsää. Lähtö Nurmeksesta yöllä 16:ntena p:nä. Kajaanin tienhaara. Jatkoin vaellusta 17:nnen ja 18:nnen päivän. Uusi maantie. Kestikievarit. Yötä Säyneisissä. Tiistaina 19:ntenä p:nä Juvankoskelle. Viivyin 23:nteen [?] päivään siellä. — Nilsiän heränneet. Leikkuutalkoo. — Vesimatkaa sieltä Kuopion kaupunkiin luutnantti Dahlströmin ja neitien ——— seurassa. Tulo kaupunkiin. Uusi hirsirakennus, sairaala, koulu, kirkko, näköala tornista, Puijo; koko kaupunki hyvin rakennettu kauniine puutaloineen ja säännöllisine katuineen. Lähtö Kuopiosta 22:ntenä p:nä. Yötä Hendricsnäsissä. Kohtaus hovioikeudenauskultantti v. Fieandtin kanssa. Tulo Rautalammin pappilaan 23:ntena p:nä. Lyytinen, Toholahti. Matka Sonkarinsaarelle keskiviikkona 28:ntena p:nä. Yötä eräässä talossa. "Karjalan puukko hävynnä." — Vihta-Paavo l. Korhoinen. Souto Räntylään, Kuopniemelle. — "Anna palaa, tulen syntypä nyt on käessäsi." — Kotiapaluu. Laukaan kirkon ohi 31:ntenä p:nä elokuuta. Yötä Jyväskylässä. Seuraava yö Korpilahdella. 2:sena p:nä syyskuuta Tampereelle ja sieltä 4:ntenä p:nä Laukkoon.
Maamuuramia Pielisessä. — Niittomiesten lyömä veto. — Rahvasta syytetään käräjöimishalusta ja kostonhimosta. — Lohenpyynti Pielisessä, Taipaleessa, j.n.e. — Kantele joka talon seinällä. — Sortavalan murteesta. Jo net mentiin, j.n.e. — Piiraita ja muita laitteita; — Kalakukko. Usein minulta kysytään, eikö meillä ole käärmeitä y.m. Karjalassa uhrataan Kekrille puuropata. — Puute käsityöläisistä. — Ainoastaan Venäjän raha käypää. — Sananlaskuja, vanhojen laulurunojen pätkiä. — Ritvalan lauluja Sääksmäellä pääsiäisestä juhannukseen. Niiden laiminlyöminen tuottaisi kylälle paljon pahaa. Maailman loppu. Kansaa kokoontuu usein joukoittain kulkuetta katsomaan. — Rahvas opinhaluista. Karjalan rahvaan luonne. Morsiuspari ensi talvensa ulkohuoneissa. Kaskeaminen. — Männöö, tulloo, kyssyy, kennen, j.n.e. — Ei mitään muistopatsaita Valamossa. Evästä. — Karjalassa rahvas on siistimpää, kuin monin muin seuduin Suomessa; penkit, pöydät ja tuolit pestään kerta viikossa, lattia ja seinät kahdesti vuodessa; ottavat useammin kuin hämäläiset ylleen puhtaat paidat, y.m. Muuan suomalainen tautien parannustapa: Parantaja: Pohtaan, pohtaan. Sairas: Mitäs pohtaat? P.: Pohtaan maata. S.: Jos olet maasta tullut, niin männös maahan — pohtaan, pohtaan, mitäs pohtaat? Pohtaan tuulta, tulta, vettä, jos oot j.n.e. — Jälkiä suomalaisten vanhoista uhritavoista vielä Karjalassa. Kun on saatu kaadetuksi riistaa, on uhrattava hopeaa metsänjumalille, y.m. — Maksaisi vaivaa tutkia, eivätkö karjalaiset, savolaiset ja hämäläisten eteläpuolella asuvat suomalaiset ole alkuperäisesti olleet samaa heimoa. Koko joukko sanoja, joita rannikkosuomalaiset ja karjalaiset (sekä savolaiset) käyttävät, mutta joiden sijassa hämäläisillä on omat nimityksensä, näyttää viittaavan siihen; sellaisia on: tupa, suoja; pelto, vainio: mie, sie, mä, sä; kuhilas; akkuna, ikkuna. — Käytetään pieleksiä, eikä latoja. Hyttysiä on niin runsaasti, että niitä savulla täytyy karkoittaa karjan lepopaikoilta. — Piimää talveksi. Kesällä on rahvaan ruokana enimmäkseen leipä, voi, kala ja piimä — rokkaa silloin tällöin, huttua samoin.
Muita huomioita: