Nouse nyt maasta mannun eukko, pellosta peri-isäntä, poian ainoan avuksi, miehen kuulun kumppaniksi, kanssani kavehtimahan, 5 kerahani keikkumahan, etisellä ilmallani, takaisella puolellani, kupeilla kummallani. Ei ne oo vasten itseäni, 10 eikä vasten joukkoa, vaan on vasten vastuksia, vasten vaivoja pahoja. Lähes tuonne sie keralla vetämähän vempeleestä, 15 aisasta avittamahan, luokista lutistamahan.

Kalmaa rukoillaan seuraavalla tavalla. Kosiomiehen täytyy silloin joko torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna mennä kalmistoon ja lausua:

Onko vanhoa väkeä, iänkaiken istunutta, jok' on viikon maassa maannut, kauvan lieossa levännyt? Noskaat maasta miekkamiehet, hiekasta hevosväki, pojan ainoan avuksi, miehen kuulun kumppaniksi, kanssani kavehtimahan.

Veden neitoset saavat seuraavan rukouksen osakseen (kosiomiehen tuli sitä lukiessaan asettua kummulle);

Nouse neitonen norosta, hienohelma hettehestä, neito lämmin lähtehestä, muori mustasta muasta, kanssani kavehtimahan, kerallani keikkumahan, etisellä ilmallani, takaisella puolellani, kupehella kummallani, kateita kaatamahan, vastuksia voittamahan, Ei tuo vaston itseäni, eikä vaston joukkojani, vaan on vaston vastuksia, vasten vaivoja pahoja.

Kosiomies lukee edelleen hevosta turvatakseen:

Otan mä Hiiestä hevosen, vuoresta valitun varsan, Hiien ruunan ruskeimman, joll' on rautaset kapiot, tulitukka, rautaharja. 5 Itse seppä Ilmarinen, takoja iänikuinen kesät kengitti hevosta, talvet tallikonkaria, minun kosihin mennäkseni 10 Hiien linnan neitosia, Kakkovuoren orpanoita, jonk' ei kynnet kilpistele ilmankahan iljenneillä, kalmankahan kalliolla. 15 Ukkoni tulinen miekka tyvin tippui taivosesta, päin pilvestä putosi käteheni oikeahan; jonka päivä päästä paistoi 20 kuu västistä välötti, jolla hurttia hutelen, poijes kalmat karkottelen etiseltä ilmaltani, takaselta puoleltani, 25 kupehelta kummaltani.

Täten kuvattuani muinaisaikaisia häämenoja palaan olooni Potoskavaaran talossa. Vieraat hajaantuivat nyt kaikki juhlamenojen päätyttyä ja matkustivat jälleen koteihinsa. Kumppanini Kattilus ja minä jäimme kuitenkin isännän kehoituksesta taloon iltaan ja vielä seuraavaan päiväänkin asti. Oli nyt juhannusaatto, jota täällä, kuten kaikkialla muuallakin Suomessa, vietetään useita juhlamenoja noudattamalla, jos kohta nämä menot ovat erilaiset eri seuduilla. Karjalassa, kuten myös Savossa on tapana silloin polttaa kokkoa, johon toimeen täälläkin illan lähestyessä valmistauduttiin. Vanhoja karheja, hajallisia veneitä y.m. pidettiin hyvin tärkeänä polttoainesten osana. Tämän huomasin siitä, että sellaisia etäämmältä hevosella suorastaan kuljetettiin tänne, vaikka polttopuita kyllä oli likempänä. Tämän johdosta kysyin, oliko arveluni oikea, ja siihen vastattiin myöntäen. Nämä polttoainekset ladottiin nyt läjään päälletysten ja ympärille asetettiin pitkiä kuivia puita, joiden latvat yhdistettiin niin, että koko laitos oli suunnattoman suuren keilan muotoinen. Vähän aikaa auringonlaskun jälkeen sytytettiin tämä korkealle mäelle rakennettu kokko. Jo ennenkuin meidän "kokkomme" oli ehtinyt kohota maasta leimuavilla siivillään, nähtiin toisia sellaisia muualla. Sittemmin rupesi vielä useampia näkymään, sillä melkein joka talolla on oma kokkonsa, jos kohta myös usein kaksi tai useampia taloja, etenkin kun ne eivät sijaitse etäällä toisistaan, yhdistynein voimin rakentaa yhden ainoan kokon. Tämä siellä täällä leimuavien korkeiden tulien näky kiinnitti alussa koko minun huomioni siihen määrään, että tuskin näin mitä muuten tapahtui meidän kokollamme. Näytti siltä kuin taivas kaikkine tähtineen olisi siirtynyt alas maan päälle. Kuitenkin näin, että joukko lapsia ja poikia tanssi sen ympärillä ja että muutamat vanhemmatkin ihmiset ottivat tanssiin osaa. Vanhemmat henkilöt lauloivat runoja ja muutamat huvittelivat itseään ampumalla laukauksia ilmaan. Oli niitäkin, jotka olivat ottaneet mukaansa viinapullon, jaellen täällä sen sisällystä, toiset taas kohentelivat kokkotulta. Täten vietettiin suurin osa tätä yötä. Palatessamme kotia, odotin saavani nähdä muita temppuja, mutta koska ne näyttivät olevan lopussa, ja kun minä sitäpaitsi valvottuani edellisinä öinä olin jotenkin väsynyt, laskeuduin mielelläni vuoteelle, jossa vasta myöhään seuraavana päivänä heräsin. Mieleeni muistui kulunut juhlallinen ilta ja halusin kernaasti tietää syytä kokon polttamisen tapaan. En kuitenkaan tahtonut saada siitä oikeata selitystä, sillä tarkoitus, jopa pelkkä merkityskin, näyttävät unhottuneen nykyisiltä suomalaisilta, vaikka itse tapa on pysynyt. Mikäli kuitenkin puoleksi arvaamalla voin saada selville, näyttää ensimäinen aihe kokon polttamiseen esi-isillämme olleen uhri useille jumaluuksille, esim. sille, joka edisti viljankasvua sekä niille, jotka antoivat heille onnea vesillä eikä vähempää niille, jotka suosivat metsästysretkiä. Ennen muinoin näet kannettiin kokkoon vanhoja jousia ja nuolia, ja vielä nytkin joskus, kun sattuu olemaan rikkinäisiä pyssynvarsia, nekin tuodaan sinne. Nämä annettiin silloin "kokolle" (kotkalle), joka tulisiivin leijaili korkeutta kohti vieden saamansa esineet kiitollisesti takaisin taivaallisille suojelijoille. Suomalaiset luulevat kokon kaikista linnuista lentävän korkeimmalle taivasta kohti. "Ei yksikään lintu niin korkialle lennä, kuin lentää se kotka (kokko) poikineen", lauletaan laulussa, ja siitä tämä kuvallinen nimi luultavasti on saanut alkunsa. Mitä sitten tulee siihen aikaan, jolloin muinaiset esi-isämme polttivat kokkotulia, on vaikea tietää, tapahtuiko se yksinomaan juhannusyönä vai myöskin muina aikoina vuotta. Minun kotiseudullani, Karjalohjalla, kuuluu kokkoa poltetun muinoin jotenkin samoja temppuja noudattamalla helluntai-yönä, mutta tämä tapa kuuluu sittemmin jonkun esivallan kiellon johdosta hävinneen, niin etteivät nuoremmat enää ollenkaan sitä muista. Ainoastaan vanhat ihmiset voivat vielä muistella sitä aikaa, jolloin näitä tulia, täällä "helavalkiain" nimisinä, poltettiin. Samoin kuin myöhäisemmillä suomalaisilla kokon viettämisaika oli epämääräinen, näyttää siltä, kuin ei esi-isillämmekään olisi ollut mitään sitä varten määrättyä aikaa. Jos se sen lisäksi alkuperäisestä oli heillä uhritemppuna, kuten on syytä olettaa, on hyvin luultavaa, että muinaissuomalaiset paimentolaiselintapoineen varsin usein saivat tilaisuutta kokon polttamiseen. Jos he lähtivät liikkeelle jostakin paikasta, missä kesäkylvöihin oli käytetty jotakin karhia, jota eivät huolineet kuljettaa uuteen paikkaan, koska metsä kaikkialla helposti antoi heille siihen ainesta, niin he uhrasivat sen jumalille. Samoiten, jos joku jousi katkesi, niin ei sitäkään muuten voitu kunniakkaammin käyttää, ja lähtiessään pois joen tai järven rannoilta, eivät he ehkä viitsineet viedä mukaansa veneitä, vaan antoivat kokon viedä ne taivaan jumalille, joiden luona sen korkeilla lentoretkillään luultiin käyvän. Jotenkin näin olen kuvitellut kokkotulen alkuperää, ja syitä tähän olettamukseen on kyllä olemassa, kuten äsken osotin. Mutta kukapa nykyolojen nojalla voikaan tunkea muinaisajan pimeyteen ja sanoa: Minä olen löytänyt tien. Olisin toivonut vaan, että juhannusaatto-iltana olisin voinut olla läsnä useammassa paikassa edes nähdäkseni kaikki tänä iltana isänmaassani esiintyvät tavat. Lienee kaikille tunnettua, miten ne vaihtelevat eri seuduilla. Minun syntymäseudullani esim. on nykyään tapana juhannusyönä ennustella tulevia tapahtumia. Siinä tarkoituksessa, mennään jonkun kolmasti siirretyn talon katolle tai myöskin kivelle, jota ei koskaan ole liikutettu paikaltaan; näin luullaan yleensä suurten kivien laidan olevan (jättiläiskiviä lukuun ottamatta). Siinä istutaan liikahtamatta ja odotetaan näkyjä, jotka muka selittävät tärkeimmät tulevat tapahtumat. Tytöt odottavat tavallisesti täällä ensi kerran näkevänsä tulevan sulhasensa, ja mitähän tyttö saattaisi hartaammin sydämestään toivoa! Vanhat naiset haluavat kernaasti tietää, miten lehmät ja muut eläimet seuraavana vuonna jaksavat. Toiset odottavat muita tapauksia. Mutta jotta oltaisiin varmat siitä, ettei ehkä joku noita tai paha henki, kuten joskus on tapahtunut, tule väliin, käydään edellisenä iltana virsikirja kädessä yhdeksän kertaa talon tai kiven ympäri ja nimenomaan vastapäivään. Lapsena istuin näin tuona yönä usein muiden kanssa, ollen vahvasti vakuutettuna siitä, että näin oli mahdollista saada selville tulevaisuuteni tähti, ja menetettyäni poikana jonkun verran tätä vakaumustani, ruveten melkoisesti epäilemään näkyjen todellisuutta, istuin mukana pääasiallisesti nähdäkseni kylänpoikien ilveilyjä, joilla he huviksensa säikyttelivät katolla istuvia. Valepukuisina he usein tulivat etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin tyttöjä oli kokoontunut, ja tekivät heille kaikenlaisia kepposia. Usein nämä pojat tekeytyivät aaveiksi ja onnistuivat siinä niin hyvin, että tytöt todella luulivat nähneensä näkyjä ja tekivät johtopäätöksiä kaikenlaisten toivorikkaiden tulevien tapausten suhteen. Kaikenlainen noituminen onnistui myös tänä yönä hyvin. Samoin kuin pääsiäisyö tässä suhteessa oli sovelias noita-akoille, heidän noituessaan karjaa, juhannusyö soveltui miehille, jotka juuri silloin luulivat voivansa siirtää runsaan sadon toisen pellolta omallensa. Siinä tarkoituksessa he kulkivat sen pellon halki, jolta tahtoivat viedä pois onnen, tavoittelivat sylillään tähkäpäitä, joita heidän ei kuitenkaan tarvinnut nyhtää irti, menivät sitten omalle pellolleen ja kylvivät sylistään näkymätöntä viljaonnea. Jätän mainitsematta monet muut taikauskoiset tavat, jotka kotiseudullani juhannusyönä olivat käytännössä.

Sittenkuin häät, kokkojuhla y.m. olivat ohitse ja levättyäni häätalossa yöni, läksin juhannuspäivän aamuna yhdessä matkakumppanini Kattiluksen kanssa hänen taloonsa, johon olin jättänyt laukkuni ja muut tavarani. Nyt vasta Kattilus kertoi hupaisan tapahtuman. Mainitsin Potoskavaaralle tullessani ensin poikenneeni toiseen taloon kysymään tietä Kattilukselle, Siellä minua oli luultu karkulaiseksi ja oli kuviteltu, että minulla muka oli mukanani suurempi seurue, joka yöllä oli tuleva Kattiluksen taloa ryöstämään, sillä tiedettiin, että hänellä oli hieman varoja. Sattui vielä niin hullusti, että minä koivikossa tien vieressä, joka johti Kattiluksen taloon, istuin ja puhalsin hetken huiluani. Tämä oli vielä vahvistanut heidän aikaisemmin saamaansa ajatusta minusta, he näet kuvittelivat, että minä täten annoin merkin muulle joukkiolleni. He olivat pitäneet varmana, ettei seuraavana aamuna Kattiluksella nähtäisi muuta kuin tyhjät seinät. Tätä peläten mainitun talon isäntä seuraavana aamuna tuli Kattilukselle, lähemmin saadakseen asiasta varmuutta. Mutta kuinka hän liekkään nolostunut nähdessään minun paperini ja kirjani pöydällä ja minun itse aivan hiljaisena istuvan aamiaispöydässä talonväen kanssa. Tämä kertomus huvitti minua, jos kohta toiselta puolen se ajatus, että täten mahdollisesti olin pelästyttänyt useita ennen ja että vastedeskin saatoin muita pelästyttää, minua hieman pahoitti. Nautittuani vieraanvaraista kohtelua Potoskavaaralla läksin sieltä juhannuspäivänä Tohmajärven pappilaan. Peläten, että tänä kesän suurimpana juhlapäivänä herättäisin kansassa saman epäedullisen ajatuksen itsestäni, kuin minkä Potoskavaaran mies oli saanut, ja että siten häiritsisin tuota sävyisää väkeä sen maalaisrauhassa ja huvituksissa, en tahtonut poiketa varsin moneen paikkaan, ja niissä taloissa, joihin kuitenkin poikkesin, noudatin sitä varovaisuutta, että jätin pyssyni porstuaan. Rahvaalla ei täällä näyttänyt olevan samaa tapaa kuin minun kotiseudullani, nimittäin että tänä päivänä olisi koristanut tupiaan lehtioksilla, kuten esim. pihlajalla, tuomella, koivulla, j.n.e. En ainakaan nähnyt merkkiäkään siitä siellä, missä kävin. Matkalla Jouhkolaan sattui minulle omituisen ikävä tapaus. Niityllä, jonka halki kuljin, oli pyöreitä puita pantu niityn läpi juoksevan puron yli. Kulkiessani näitä myöten, luiskahti toinen jalkani puulta ja minä upposin polvea myöten mutaan. Tämä ei muuten olisi merkinnyt mitään, ellen vähää ennen olisi pukenut ylleni parempia housujani, sillä aioinpa näin puettuna käydä rovastia tervehtimässä. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin itse keskellä kirkkoaikaa ruveta pesemään housujani. Kaikeksi onneksi rovastinrouva Cleve Rantasalmella oli antanut minulle niin runsaasti saippuaa, että minulla vielä siitä oli melkoinen määrä jäljellä, ja se tuli nyt tässä hyvään tarpeeseen. Ryhdyin siis työhön muistellen, että varsin hyvin soveltui pyhäpäivänä "auttaa härkää kaivosta". Parin tunnin kuluttua housuni taas olivat kuivat, ja minä saatoin siis taas jatkaa matkaani. Iltapäivällä tulin kahvinjuonnin aikaan Jouhkolaan, jossa minua kohdeltiin sillä hyväntahtoisuudella, mikä Karjalassa kaikkialla on tavallista. Samoin kuin matkustaja, tavatessaan vieraassa maassa odottamatta jonkun maalaisensa, kaiketi joutuu äkillisen ilon valtoihin, niin on melkein sen laita, joka ollessaan kaukaisilla seuduilla omassa isänmaassaan tapaa jonkun, johon hän jollakin tavalla on lähemmässä suhteessa. Näin kävi minun, kun täällä näin ylioppilas Ahlstuhben, joka oli rovasti Valleniuksella kotiopettajana. Vaikka Turussa tuskin tunsin hänet ulkonäöltä, tuntui minusta nyt, kuin olisin ollut hänen vanha tuttavansa; näin tilapäinen hetki saattaa vaikuttaa tenhoavasti, tehden heikonkin siteen vahvaksi. Niinä kahtena vuorokautena, jotka olin Jouhkolassa, kirjoittelin kirjeitä tuttavilleni. Sillä aioin Tohmajärveltä suoraa päätä lähteä Arkangelin lääniin, jonka vuoksi täkäläisen postikonttorin kautta tahdoin antaa kotiväelleni tietoja itsestäni. Tulin sittemmin valinneeksi toisen matkasuunnan, nimittäin Sortavalaan. — Jouhkolan maatila on kauniilla paikalla Tohmajärven rannalla, josta sen erottaa ainoastaan peltotilkku ja lähempänä rantaa oleva, iäkkäitä puita kasvava lehto. Järven toisella rannalla, ei varsin kaukana, on kirkko.

Kesäkuun 26:ntena päivänä läksin Tohmajärveltä ja tulin vielä saman päivän iltana Pälkjärven pappilaan. Rovasti Hultin istui syrjärahilla portaiden laidalla, ja hänen vieressään istui hänen apulaisensa komministeri Reilander. Tavallisuuden mukaan minä esitin itseni ja minut otettiin, kuten tavallista, hyvin vastaan. Mainittua komministeri Reilanderia pidin täällä jotenkin pitäjäläisenäni, kuultuani, että hän oli kotoisin Raumalta, vaikkapa Raumalle Karjalohjalta onkin kokonaista 20 peninkulmaa. On ihmeellistä ja samalla vaikeaa selittää, mikä salainen ilo valtaa mielemme, kun kaukana kotoa tapaamme jonkun, joka on kotoisin synnyinseutumme lähitienoilta. Tutunomaisesti avaamme hänelle sydämemme ja pidämme häntä ikäänkuin lähimpään sukulaispiiriimme kuuluvana. Luulenpa, että erotuksetta pitäisin veljenäni jokaista suomalaista, jonka tapaisin Saksassa, ja samoin jokaista europpalaista, jonka näkisin Afrikan-matkalla. — Rovasti Hultin oli minua kohtaan niin ystävällinen, että hän kutsutti erään runoja taitavan torpparinsa niitä minulle lukemaan. Tämä näytti kyllä osaavan niitä muutamia, mutta papin, mainitun Reilanderin, läsnäollessa hän hyvin vastenmielisesti tahtoi niitä lukea julki. Täältä Sortavalaan päin tuntui kotimainen runotaito, mikäli saatoin huomata, yhä enemmän häviävän, ja mikäli kerrottiin, sitä tuskin tunnettiin Aunuksen kuvernementissa. Ettei taikausko siellä uskollisesti seuraa häviävää runotaitoa, kuten muutamat ovat kuvitelleet, näkee muun muassa täällä esiintyvästä tavasta uhrata kirkkomailla rahoja ja ruokaa. Pälkjärven suntio kuuluu vielä usein löytävän lantteja, jotka on uhrattu kirkkomaalla, ja jotka hän, ennakkoluuloista vapaana miehenä, arvelematta uudelleen uhraa muutamaan viinaryyppyyn. Lähellä Pälkjärven kirkkoa on kolme melkoisen suurta herrastaloa, nimittäin Ylähovi, Alahovi ja Rantahovi. Ensinmainitussa, jonka omistaa nimituomari Olsoni, olin kaksi vuorokautta. Kesäkuun 28:ntena päivänä söin ensi kerran Karjalassa mansikoita. Minusta tuntui omituiselta, että ne täällä kypsyvät samaan aikaan kuin Uudellamaalla; sielläkään näet ei saa mansikoita ennen kuin muutama päivä juhannuksen jälkeen. Kysyin, kypsyivätkö ne joka vuosi yhtä aikaisin, vai oliko nyt poikkeustapaus, mutta vastattiin, että usein viime vuosina oli saatu mansikoita jo juhannukseksi, ja että tänä vuonna päinvastoin marjat sateisen kevään vuoksi olivat kypsyneet tavallista myöhemmin. Noin viisikymmentä vuotta takaperin oli tavallisesti saatu mansikoita vasta heinäkuun keskivaiheilla, siis kokonaista kolmea viikkoa myöhemmin. Niin paljon on ilmanala täällä näin lyhyessä ajassa lauhtunut. — Isoisäni veli, joka aikoja sitten seppänä oli muuttanut Uudeltamaalta ja asettunut Pälkjärvelle, ei enää ollut elossa. Minulla oli kuitenkin huvi tavata täällä eräs hänen pojistaan sekä nähdä hänen entinen pajansa ja asumapaikkansa, jotka nyt olivat vieraan hallussa.