Juuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja ilmoitti, ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän, ennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti jalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja Teiltä. Pyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineiden suhteen ja virkoin, että minulla siihen tarpeeseen vielä oli jäljellä rahoja. Näin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia koko matkani varaksi ja toivoi että kerran vahingoittumattomana saisin jälleen nähdä kotiseutuni. — Olen hieman laveasti kertonut olostani Kainulaisen luona, en sattumalta, vaan siinä tarkoituksessa, että lukijalle antaisin jonkunmoisen kuvan Karjalan rahvaan elämästä. Valitsin kuvaukseni esineeksi pääasiallisesti tämän paikan, koska täällä oleskelin kauemmin kuin minulla muuten oli tapana, ja koska siis täällä opin oloja paremmin tuntemaan. Karjalaisten vieraanvaraisuudesta saattaisin joka sivulla mainita todistuksia, mutta koska se aiheuttaisi yksitoikkoisuutta, olen pikemmin jättänyt sen tekemättä, kuin että ikävystyttäisin lukijaa, jota seikkaa en aina ole voinut välttää. Useita karjalaisia emäntiä tapaa, joiden omatunto ei salli ottaa maksua ruuasta. Etenkin metsäkylissä sellaisia tapaa. Maantien varsilla ollaan hieman tottuneempia ottamaan maksua, vaikka sielläkin, kysyessäni, mitä ruoka maksoi, vastaus tavallisesti kuului: "On tuota ruokaa maksottakin vieraille annettuna." Ja kun sitten toistamiseen halusin, että he määräisivät maksun, he sanoivat tavallisesti: "Jos teillä nyt sattuu olemaan joku ropo antaa lapsille." Samanlaista hyväntahtoisuutta ja auttavaisuutta, joka ei kysynyt omaa etua, koin joskus kulkiessani kaidanpuoleisten salmien ja järvien yli, jolloin soutajat eivät tahtoneet ottaa maksua vaivastaan. Ellei rahvas, kuten moni lausui, olisi tietänyt, etten omalla kustannuksellani tehnyt tätä jalkamatkaa ja etten omasta kukkarostani maksanut rahoja, niin en varmaankaan missään olisi saanut heitä ottamaan maksua. — 13:ntena päivänä läksin Humuvaarasta. Ilman sanottavaa keskeytystä saavuin illalla Puhoksen maatilalle, jonka nykyinen omistaja on maisteri Fabritius. Yön kuten myös seuraavan päivän olin täällä, ja minulla oli siis tilaisuus lähemmin katsella näitä seutuja. Tällä maatilalla on mitä kaunein asema Pyhäjärven ja Oriveden välillä, jotka täällä yhdistää Puhoksen virta; tämän varrelle on rakennettu hyvä saha. Orivedessä on Puhoksen kohdalla runsaasti pieniä saaria, joissa melkein kaikissa kasvaa lehtimetsää ja jotka tarjoavat katsojalle mitä ihanimman näyn. Orivedellä näin myös muutamia purjeveneitä, ollen tämäkin minulle uusi kokemus Karjalassa. Pyhäjärvi, joka on toisella puolella, ei tarjoa samaa miellyttävää näkyä. Maatilan nykyinen omistaja puuhaili innokkaasti paikan kauneuden lisäämistä, mikäli tämä saattoi tapahtua taiteen avulla. Muutamat hänen viime vuosina puutarhaan istuttamansa omenapuut antoivat runsaita toiveita pikaisesta hedelmäntuotannosta. Eipä ilmanalakaan taida olla niin vallan epäsuotuisaa tässä suhteessa, sillä on esimerkkejä siitä, että Suomen pohjoisemmissakin osissa omenapuut joskus ovat kantaneet hedelmiä. Sahalaitos on hyvän vedensaannin vuoksi paremmanpuolisia. Sangen terveellinen se on lähiseudun rahvaalle, kuten sellaiset laitokset aina ovat. Sen kautta rahvas oppii panemaan arvoa metsäänsä paremmin kuin minkään muun ohjauksen avulla. Talonpoika, jolla on tilaisuus vaihtaa tukkinsa selvään rahaan, pitää aina huolta siitä, ettei tämä rahalähde tulevaisuudessa häneltä kuivu. Se taaskin, jolla ei ole tätä tilaisuutta, ei pidä metsää minkään arvoisena eikä tunne, huolimatta kaikista ohjeista ja säännöistä, metsänhoitoa, sillä hän pitää niitä kaikkia pelkkänä loruna ja tyhjänä puheena, eikä usko metsänsä kelpaavan muuksi kuin kaskeksi polttaa. Näin on rahvas Hirvensalmessa, Mikkelissä ja useilla toisilla seuduilla tehnyt. Näiden seutujen talonpojan täytyy monen peninkulman päästä hankkia itselleen kelvollisia hirsiä; jopa muutamat hankkivat polttopuunsakkin ulompaa. Sellaisilla seuduilla taas, missä jollakin lailla voi ansaita metsällään, talonpoikain näkee vuosittain myyvän melkoisesti metsäänsä, ja kuitenkin se on parempi kuin edellisten. Muutamilta Puhoksen lähellä asuvilta talonpojilta, jotka äsken olivat vieneet tukkilauttansa sahalle, kysyin kuinka suuren summan arvon he tänä vuonna olivat voineet myydä metsäänsä. Kuulin ihmetellen heidän saaneen tukeistaan noin 80 ruplaa ja kysyin edelleen: "Montako vuotta luulette metsäänne riittävän, kun vuosittain sitä näin karsitte?" He eivät pelänneet mitään pikaista loppua. "Hakkaamme tulevana vuonna", he vastasivat, "toisesta paikasta ja samoin seuraavina vuosina, kunnes tukit ovat taas ehtineet kasvaa siinä paikassa, mistä niitä otimme tänä vuonna, ja sitten menettelemme taas samassa järjestyksessä." — Puhoksesta ajoin komissiooni-maanmittari Telénin seurassa "Lepolahti" nimiselle maatilalle, jonka omistaja on hänen veljensä. Jotenkin lähellä Puhosta olevalta korkealta mäeltä, jonka yli kuljimme, oli mitä kaunein näköala Orivedelle. Jos olisin ollut maisemamaalaaja, olisin arvelematta kernaasti noussut kääseistä ja kuvannut tämän ihanan näyn paperille, mutta koska minulla ei tätä lahjaa ollut, ajoin yhä eteenpäin. Lepolahden maatilalla vietin monta hauskaa päivää. Vihdoin läksin sieltä 17:ntenä päivänä ja kuljin muutamia neljännespeninkulmia takaisinpäin samaa tietä, jota Puhoksesta olin tullut, Niinikummulle, tavatakseni vanhaa talonpoikaa Makkoista, joka oli seudun kuuluisin "loihtija". Kotvan aikaa sateen jälkeen, joka tiellä oli yllättänyt minut, tulin Niinikummulle, ollen kahden vaiheilla, pitikö minun ensin poiketa Makkoiselle vai erääseen herraskartanoon, joka oli vallan lähellä Makkoisen tilaa. Valitsin edellisen ajatellen, että hän mieluummin ilmaisisi minulle tietonsa, kun piti minua omaan säätyynsä kuuluvana, kuin jos herraskartanosta tullen olisin poikennut hänen luoksensa. Ukko, jolla oli valkea pitkä parta, näytti minusta aika oudolta, ollen vähän todellisen noidan näköinen. Tervehdittyäni häntä ja puhuttuani muutaman sanan, huomasin hänen vieressään hänen käyrän nuuskasarvensa, josta päätin, että hän oli tottunut nuuskaaja. Otin siis esille nuuskarasiani ja tarjosin hänelle näpillisen nuuskaa. Ehkä epäillen että tässä piili jokin taika, ei ukko mitenkään suostunut ottamaan tarjoamaani, ennenkuin itse ensin olin ottanut ensimäisen hyppysellisen. Sitten hän rupesi enemmän luottamaan nuuskarasiaani ja minuun itseeni ja kertoi kaikennäköistä ihmeparannuksistaan. Paras hänen mielestään oli se, jota hän kauan aikaa sitten oli käyttänyt erään Vaasan kauppiaan vaimoa varten. Makkoinen oli näet ollut käymässä tässä kaupungissa ja oli asunut erään kauppiaan luona. Tämän rouva sairasti vaikean-puolista tautia, josta ei yksikään kaupungin lääkäreistä ollut voinut häntä pelastaa. Makkoinen, joka oli kuullut puhuttavan tästä, sanoo kauppamiehelle: "Mihin kelpaavat teidän monet lääkärit, he eivät monessa kuukaudessa kaikki yhdessä voi parantaa kipeätä ihmisparkaa, jonka karjalainen talonpoika, jos suvaitsette, on tekevä terveeksi lyhyessä ajassa." Kauppias oli heti kaikin tavoin pyytänyt Makkoista käyttämään parannuskeinoaan ja oli kysynyt, tarvitsiko hän sitä varten apteekista jotakin, joka heti oli hankittava. "Kourallinen suoloja", vastasi Makkoinen, "on kaikki, mitä tarvitsen." Sen sanottuaan hän meni vajaan, ollakseen häiritsemättä, kuten hän itse sanoi, luki suoloihin loihtunsa ja käski antamaan ne rouvalle juoda veden seassa. Tämä tapahtui, ja seuraus oli se, että rouva heti tunsi itsensä paremmaksi ja ennen pitkää oli vallan terve. Lääkärit olivat sitten hyvin uutterasti koettaneet saada tietää hänen parannuskeinonsa, mutta hän ei ilmaissut heille salaisuuttaan. Jätän laveammin kertomatta, miten kauppias sekä tällä kertaa, että Makkoisen sen jälkeen käydessä Vaasassa, kohteli häntä niin hyvin kuin suinkin saattaa ajatella. Nyt kuului olevan jo kaksitoista vuotta kulunut siitä, ja Makkoinen pyysi minua hakemaan samaa kauppiasta; hän selitti minulle kadun ja kulman, missä hän muka asui, eikä epäillyt, ettei minut mitä paraiten otettaisi vastaan, jos toisin terveisiä vanhalta Makkoiselta Karjalasta. — — Tällaisiin juttuihin, joita usein kuulee suomalaisten viisaiden kertovan, saattaa olla kolmenlainen syy. 1. Joku tekee heistä pilaa, tekeytyy sairaaksi ja antaa loihtijan parantaa itsensä, jolloin parannuskeino tavallisesti onnistuu ja vahvistaa loihtijassa sitä vakaumusta, että tämä on hänen voimakkaiden sanojensa vaikutusta. 2. Joku todella sairas vetoaa loihtijan apuun ja paranee, josta voisi mainita useita esimerkkejä. Tämä kuuluisi uskomattomalta, ellei tiedettäisi, miten potilaan mielikuvitus voi vaikuttaa taudin lakkaamiseen. Muuan vallassäätyläinen Karjalassa kertoi, kuinka loihtija oli onnellisesti parantanut hänen silmänsä. Häntä olivat kipeät silmät kauan vaivanneet, liekkö hänellä ollut kaihi vai muu silmätauti, sitä en nyt muista. Pitäen luonnollisestikkin tarkkaa huolta näkönsä säilyttämisestä, joka jo siihen määrään oli heikontunut, ettei hän voinut lukea kirjaa, hän oli käynyt Kuopion lääkäreissä, jotka eivät olleet voineet antaa hänelle vähintäkään toivoa, vaan olivat selittäneet, että hän välttämättömästi ennen pitkää oli menettävä senkin vähäisen silmien valon, joka hänellä oli vielä jäljellä. Saatuaan tämän ankaran lausunnon hän oli lähtenyt Savonlinnaan ja kysynyt neuvoa sikäläiseltä lääkäriltä, joka oli vahvistanut edellisten lausunnon. Palattuaan kotia nämä synkät toiveet muassaan, hän oli tavannut loihtijan, joka oli vakuuttanut, että hän oli parantuva yhdessä ainoassa yössä. Kuitenkin jo hylättynä kohtalonsa nojaan oli hän ajatellut: "Jos minun kuitenkin välttämättömästi täytyy menettää näköni niin voi olla yhdentekevää, jos se tapahtuu viikkoa aikaisemmin tämän loihtijan toimesta." Hän alistui siis tämän parannusyrityksiin. Illalla hänen maata pannessaan oli loihtija sitonut hänen silmilleen jonkunlaista haudetta, jolle hän ensin oli lukenut loihtulukunsa. Sairaan täytyi sitä ennen sulkea silmäluomet ja nimenomaan luvata olla avaamatta niitä ennenkuin loihtija tuli hänen luokseen, joka oli tapahtuva seuraavana aamuna noin keho 3:n aikaan. Jos hän sillävälin vähänkin aukaisisi silmiään, oli loihtija vakuuttanut, että hän heti paikalla tulisi umpisokeaksi, ja ettei häntä koskaan senjälkeen voisi parantaa. Potilas lupaa järkähtämättä noudattaa tätä määräystä ja odottaa, vähääkään liikuttamatta silmiään, levottomasti aamua. Vihdoin tuli sovittu aika, ja loihtija astuu sisälle, mutisee ensin muutamia loihturunoja ja menee sitten sairaan luo. Sitten hän ottaa pois siteen, pesee silmäluomet ja käskee potilaan avata silmänsä. Parasta kaikesta oli, että tämä heti oli nähnyt sangen hyvin, ja vielä tänä päivänä hänellä on hyvä näkö. Ei oltu saatu tietää, mistä se puuro oli tehty, jolla hänen silmiään oli haudottu. Sillä oli ollut inhoittavan löyhkäävä haju, sen hän vaan tiesi. Useita sellaisia parannustapauksia voisin mainita, jotka täten vakaannuttavat loihtijan maineen ja vetävät hänen luokseen apua tarvitsevia. — Vielä on 3:s syy rahvaan kummallisiin kertomuksiin loihtijoista, nimittäin se, että nämä itse keksivät ja luulottelevat kansalle kaikennäköistä, vetääkseen sen huomion suuremmassa määrin puoleensa. Näin saattoi olla äsken mainitun Makkoisenkin parannusjutun laita, sillä kuuluu juuri asiaan, että kertomuksen todistajiksi etsitään kaukaisilla seuduilla asuvia, kuten esim. vaasalaisia, kun loihtija itse asuu Karjalassa, sillä niitä ei kukaan saata niin helposti kuulustella ja siten saada vakaumusta päinvastaisesta asianlaidasta. Mutta palaan Makkoiseen. Kuunneltuani useita hänen kertomuksiaan ja vastineeksi kerrottuani hänelle jotenkin samanlaisia, pyysin häntä lausumaan minulle muutamia loihturunojaan. Hän vastasi ensin vältellen, että hän jo oli suurimmaksi osaksi unhottanut ne, mutta kun toistamiseen olin häntä pyytänyt ja lukenut hänelle muutamia ennen kokoamiani, hän siihen suostui. (Luin hänelle suomalaisia sananlaskuja ja muiden muassa seuraavan: "Paha mies on parratoinen, paha pitkän parran kanssa." Kuultuaan tämän sanoi ukko: "Leikata toki pitäisi minunkin partani.") Hän halusi kuitenkin, vähän koeteltuaan runojaan lausua, muistinsa virkistykseksi kaikkein ensiksi saada muutaman ryypyn viinaa. Hän sanoi vallan mahdottomaksi ilman tätä valmistusta muistaa mitään asiallista. Ostin hänelle nuorelta emännältä viinaa, mutta menetin siten kokonaan pelin. Sillä vaikka vanhus viinaa nautittuaan tuli avomielisemmäksi, oli siitä se epäedullinen vaikutus hänen puheeseensa, joka jo luonnostaan oli hieman epäselvää, että se tuli vielä paljo sekavammaksi. Suurimmalla vaikeudella voin erottaa sanat toisistaan, ja jos erotinkin ne, ei ukko koskaan malttanut levätä sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa ne muistiin. Juuri kun minun piti kirjoittaa jotakin riviä, oli hän jo ehtinyt runon toisiin osiin, niin ettei tästä voinut tulla mitään yhtenäistä. Ainoat, mitkä voin panna kirjaan, olivat muutamat mytologiset nimet ja paikat, jotka hänen sanellessaan runoja painuivat mieleeni, ja jotka kirjoitin muistiin. Näin ollen olisin kauempaa viipymättä lähtenyt pois täältä, ellei minulle olisi kerrottu, että pitäjän räätäliä Kinnusta odotettiin tänne samana iltana. Paitsi että sellaiset miehet usein osaavat lauluja ja runoja, joiden oppimiseen heillä on parempi tilaisuus kuin muilla, ollessaan työssä pitäjällä, tai jotka he itse joutohetkillään sepittävät, olin tästä Kinnusesta erityisesti kuullut, että hän asiasta tiesi jotakin. Päätin siis jäädä tänne yöksi. Kinnunen tulikin eikä edes kieltäytynyt ilmaisemasta minulle mitä tiesi. Oli vaan vahinko, ettei hän tietänyt niin paljoa kuin olin odottanut. Sadut huvittivat häntä enemmän, ja niitä hän lupasi huvikseni kertoella vaikka kolme päivää läpeensä, kuten hän itse mainitsi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli, kestitä häntä viinalla, kolmea päivää; huomasin näet että tämä oli välttämätön korvaus hänen vaivoistaan. Tämän vuoksi olisin seuraavana aamuna lähtenyt matkaan, ellei jatkuva sade olisi pidätellyt minua melkein iltaan saakka. Kuuntelin siis sen päivän Kinnusen satuja, ja suurella mielihyvällä (en saata sitä kieltää). Itse sadut tosin usein herättivät jotenkin vähäisen mielenkiintoa, mutta kertojan suuri taito lystillisesti esittää ne korvasi täydelleen niiden puutteellisuuden. Kinnusen luontainen taipumus sekä käsienliikkeillä että puheellaan matkimaan asiaa tai esinettä sekä tekemään se ilmieläväksi ja havainnolliseksi, olisi varmaankin koristanut teatteria paremmin kuin monen muun taito, joka on antautunut tähän ammattiin, Kinnusella vaan olisi pitänyt olla lasinen kuiskuttaja jotenkin kannunvetoisen pullon näköä, jotta hän joskus olisi saanut turvautua sen neuvoihin.

Ennenkuin lähden Niinikummun talosta, tulee minun mainita eräs seikka, jota ehkä olisi paras olla mainitsematta. Kohta tultuani Makkoiselle tuli tänne eräs vanha mamselli edellä mainitusta herrastalosta. En tiedä tuliko hän sattumalta vai oliko Makkoisen väkeä, joka helposti oli saattanut ruveta minua epäilemään, ollut häntä noutamassa. Hän teki minulle kaikenlaisia kysymyksiä, muiden muassa osasinko ruotsia, jota kuitenkin juuri puhuin hänen kanssaan, ja sitten, osasinko saksaa, joihin molempiin kysymyksiin vastasin myöntävästi, lisäten kuitenkin saksankielen taitoon nähden, että osasin sitä sen verran kuin kotimaassa oli ollut tilaisuutta sitä oppia, kun en ollut voinut matkustella Saksassa. En tiedä, oliko hän jossakin suhteessa voinut väärinkäsittää vastaustani, vai miksi hän minulta mitään enempää kysymättä taas meni tiehensä. Olin odottanut, että hän ensiksi olisi kysynyt, kuka olin, mutta sen hän kokonaan unhotti. Kysyin hänen mentyänsä, kuka hän oli, ja sain tietää, että hän oli kartanon herran sisar. Hetken kuluttua joku talon väestä, joka oli käynyt herraskartanossa, sanoi, että minua haluttiin nähdä siellä. Meninkin sinne ja tapasin siellä taas mainitun naisen. Herrakin itse tuli kohta jäljestä sivuovesta saliin ja teki minulle muutamia kysymyksiä, joihin vastasin. Pyytämättä minua edes istumaan hän taas katosi kiireisesti. Odotin hetken, sillä tahdoin ainakin sanoa hyvästi herralle, mutta häntä ei kuulunut, jonka vuoksi taas menin Makkoisen taloon, jossa minua kohdeltiin erittäin hyvin ja vieraanvaraisesti. Sittemmin sain kuulla, ettei tällä herralla, omasta mielestään pahaksi onneksi, ollut väkeänsä saapuvilla, jotta olisi voinut vangituttaa minut. Mutta miksi hän ei tehnyt sitä seuraavana päivänä, koska hän kuitenkin varmasti tiesi, että yhä olin hänen naapurinsa luona? Tämä epäedullinen poikkeus karjalaisesta vieraanvaraisuudesta johtui, kuten lukija helposti huomaa, väärinkäsityksestä. Ja sen sijaan, että ihmettelisin tätä, pidän pikemmin omituisena, etten koko matkaltani voi mainita ainoatakaan toista esimerkkiä sellaisesta poikkeuksesta.

18:ntena päivänä tulin Kiteen pappilaan, jossa kirkkoherransijaisen Steniuksen luona olin kaksi vuorokautta. Jaaman kylässä asuvan Pentti Hirvosen luona, jolla, ollen itse kirjoitustaitoinen, muutamien talonpoikien vakuutuksien mukaan oli koko joukko kirjoitettuja runoja, en voinut käydä, koska Jaaman kylä oli jotenkin syrjässä tieltäni. Menin sen sijaan tapaamaan Olli Halttusta Ruppovaaraan, joka ei ollut niin syrjässä. Tultuani Ruppovaaraan, tapasin ensin mainitun Halttusen serkun, jolla oli kylän paras tila. Hän otti minut sangen kohteliaasti vastaan, pyysi minua käymään sisälle ja lupasi lähettää noutamaan Ollia. Oltuani täällä hetken, tuleekin Olli, joka täällä yleisesti on tunnettu "maisterin" nimellä, minkä hän luultavasti on saanut siitä, että osaa kirjoittaa jotenkin selvää käsialaa. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, osasiko hän paljon runoja, johon hän vastasi myöntävästi, mutta kohta senjälkeen hän viittasi isäntää tulemaan kanssaan ulos. Siellä hän luultavasti tuumi ja punniskeli toisen kanssa, oliko hyvä ilmaista niitä. Sillä suomalaisista runolaulajista ei vielä ole se pelko kadonnut, että heidän runonsa mahdollisesti ovat sitä laatua, että he niistä joutuvat edesvastuuseen. Tällaiseksi olen asianlaidan melkein kaikkialla huomannut. Vähitellen ja huomiota herättämättä he koettavat saada varmuutta siitä, että asianlaita on päinvastainen. Niin esim., kun ennen keräämistäni loihturunoista olen lausunut jonkun voimakkaamman manauksen pahaa vastaan, on minulta monta kertaa kysytty, mistä olen saanut nämä runot. Helposti huomaa, minnepäin kysymys kallistuu, ja sen vuoksi olen tällöin aina sanonut unhottaneeni sen henkilönnimen, joka on ne minulle antanut. — Kotvasen kuluttua Olli taas tuli sisään ja aikoi ruveta lausumaan runojansa, mutta "maisterin" kävi, kuten monen muun, ettei oikein tahtonut päästä alkuun. Hänen muistinsa helpottamiseksi en pitänyt tehottomana hänen muistielintensä voitelemista viinaryypyllä, ja siinä onnistuinkin paremmin kuin Makkoisen suhteen. Viipyessäni tässä talossa, isäntä näytti minulle kirjastonsa, joka talonpojan kirjastoksi oli sangen hyvä. Paitsi lukuisia hartauskirjoja oli siinä myös "Eläinten tautikirja" Gananderilta sekä muutamia Juteinin kirjoitelmia. 21:ntenä päivänä läksin täältä Potoskavaaraan, josta minulla myös oli tiedossa runonlaulaja Juhana Kattilus. Kuljettuani maitse neljännespeninkulman matkan tulin pitkälle ja kaidalle, Kiteen järveen pistävälle niemelle, jolla oli muutamia taloja. Täältä minun piti saada soutaja lahden poikki, jonka toisella puolella Potoskavaara oli jonkun matkan päässä rannasta kohoavalla ylängöllä. Toisella rannalla minulle tapahtui se onnettomuus, että pyssyni, jonka olin asettanut puuta vasten pystyyn, auttaessani soutajaa veneen vedossa rannalle, kaatui kiveä vastaan, ja haulit valuivat siitä ulos. Lohdutin itseäni niin hyvin kuin voin tämän onnettomuuden suhteen ja kuljin miehen opastusta seuraten ylös kylään. Vaikkei hänen puheensa mukaan olisi pitänyt olla enempää kuin näpeä neljännespeninkulma Kattiluksen tilalle, astuin vähintäin yli puolen peninkulman, monta mutkaa kun sain tehdä, sillä ei edes rannasta johtanut mitään polkua, jota olisi voinut seurata. Tapasin sitten niityllä lähellä erästä taloa tyttöjä, jotka pesivät vaatteita. Kysyin, oliko talo Kattiluksen, mutta siihen he vastasivat kieltävästi ja neuvoivat minua muuten taloon, josta voin saada opastusta Kattiluksen luo. Sisällä tapasin miehen, joka osotti minulle polun. Kuljettuani sitä saavuin viimein etsimääni taloon. Emäntä otti minut hyvin vastaan, ja koska oli päivällisaika, hän laittoi minulle päivällistä, ilman että minun edes tarvitsi pyytää ruokaa. Vanhin poika, Juhana, oli paraikaa kalassa ja tuli vasta iltapäivällä kotia. Ollenkaan estelemättä hän antoi minulle runot tai oikeammin laulut, mitä osasi. Tämä Juhana oli merkillinen mies siitä, että hän vähemmässä kuin puolessa vuodessa oli ilman kenenkään johtoa oppinut kirjoittamaan jotenkin selvää käsialaa. Hän oli edellisenä talvena ollut potilaana ja silloin ajanvietteeksi harjoitellut kirjoittamista. Nyt hän jo kirjoitti aika hyvin ja, mikä harvinaisempaa on talonpoikaiskirjoittajissa, kirjoitti sanat oikein raamatunkielen mukaisesti. Talon tytär, tämän Juhanan sisar, innostui niin lukemaan Topeliuksen runoja ja muutamia muita suomalaisia kirjoja, joita minulla oli mukanani, että kokonaan oli unhottaa häät, joihin hänen illalla piti lähteä. Olisin muuten vielä samana päivänä lähtenyt täältä, elleivät seuraavana päivänä vietettävät naapurin pojan häät olisi houkutelleet minua jäämään. Hänen valittu kaunokaisensa oli toisesta kylästä, jonne häävieraat jo päivää ennen olivat lähteneet. Minä puolestani pidin parempana viettää häitä ainoastaan jälkimäisessä paikassa. Odotin siis Kattauksella seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin Juhana Kattiluksen seurassa, joka niinikään oli jäänyt kotia, läksin yli puolen neljännespeninkulman päässä olevaan häätaloon. Jos kohta olin kuokkavieras, otti talonväki minut sangen hyvin vastaan, etenkin huilu teki minut vielä enemmän tervetulleeksi. Kotvan aikaa odotettuani ja pantuani odotusaikana muutamilta tänne kokoontuneilta miehiltä runoja kirjaani, saapui morsiuspari useiden muiden seurassa morsiamen kodista. Heitä tervehdittiin muutamilla pyssynlaukauksilla; minullakin oli haulipyssyni mukana. Lisäksi heille tulijaisiksi tarjottiin viinaa, jota isäntä kantoi heille jo pihalle vastaan; emäntä taas (tai joku joka häntä edusti) vastaanotti heidät olutkannu kädessä. Puhemies, joka johti jonoa, sai vasta useiden menojen jälkeen viedä seurueen sisälle. Hänen tervehdittyänsä kysyttiin, kuten Karjalassa ja Savossa on tavallista: "Mitä vieraalle kuuluu?", johon hän myös tavallisuuden mukaan vastasi: "Rauhassa vaan ollaan kaikki." Sitten häneltä kysyttiin, kuka hän oli, mistä kotoisin ja millä asioilla liikkuva. Tähän hän vastasi kuvalauseilla. Tehtävästään hän esim. kertoi löytäneensä ja ottaneensa kiinni kookkaan kotkan, joka oli riehunut hänen kananpesässään; kana ei ollut luopunut kotkasta, vaikka olisi voinut vapautua sen kynsistä. Oli luultu sitä lumotuksi ja koska kerta oli saatu kotka kiinni, niin tahdottiin urkkia selville, mistä se oli kotoisin, ja kun se nyt oli lentänyt tänne, arveltiin sen mahdollisesti olevan kotoperin täältä, ja se tahdottiin nyt tietää. Isäntä, joka kysymykset teki, sanoi, ettei hän voinut ruveta pitempiin puheisiin heidän kanssansa, elleivät he näyttäneet passiansa, niin että tiesi, olivatko rehellistä väkeä. Puhemies vastasi siihen olevansa yhtä halukas kuin velvollinenkin, mutta sanoi ensin tahtovansa istua, väsynyt kun oli pitkästä matkastaan. Pyydettiin siis heitä kaikkia istumaan pöytään, jolle jo aikaisemmin oli ruuat valmiiksi kannettu. Morsian "kaason" ja "rytkän" kanssa istui pöydän takana sulhasen vieressä, jonka viereen myös "kosiomies" asettui. Molemmin puolin tätä ryhmää istuivat äsken vihityn parin lähimmät sukulaiset, ja muuten istuttiin, miten vaan oli sattunut. Ensin viina kiersi pöytää ja kosiomiehen ottaessa ruokaryypyn isäntä selitti, ettei hänen tarvinnut antaa muuta passia, koska jo tästä kyllä saattoi nähdä, että he olivat rehellistä väkeä. Kylläpä, ajattelin, ravintoloissamme vilisee kymmenen kertaa rehellisempää väkeä! Tarjotut ruuat eivät olleet eriskummaisesti valmistettuja eivätkä varsin monet. Leipää ja voita, kalaa (tuoretta ja suolattua), rokkaa, piimää ja piiraita — siinä kaikki. Oluthaarikka kierteli jotenkin uutterasti. Kuitenkaan ei mitenkään saata ylistellä oluen hyvyyttä; sitä ei likimainkaan voinut verrata hämäläiseen ja uusmaalaiseen olueeseen; se tuskin oli tavallista kaljaa parempaa. Ensi syömävuorolla morsian ei syönyt mitään, vasta toisella vuorolla hän sen teki. En tiedä mistä tämä tapa on johtunut, ehkäpä siitä, että hän tahtoi osottaa yhtä suurta kohteliaisuutta sekä ensi että toisen pöydän vieraille. Sen hän teki ainoastaan siten, että hän edellisten syödessä, joilla muuten oli etuoikeus istua, oli pelkkänä katsojana, ja jälkimäisten syödessä otti osaa ruokain nautitsemiseen. Sen kautta syntyi jonkunmoinen tasapaino, eikä kummatkaan voineet pitää itseään halveksittuina. Tästä näkee miten talonpojat pulmallisissa tiloissa, jommoinen esim. kysymys arvoluokasta aina on ollut, osaavat käyttäytyä luontevasti. Minulla oli todellinen huvi kuunnella pöytäkeskusteluja. Vaikkei ainoatakaan herrasmiestä, ei pappia eikä nimismiestä ollut läsnä — minua näet pidettiin vertaisena, jota ei tarvinnut haikailla — niin ei täällä tapahtunut mitään, joka olisi loukannut säädyllisyyttä. En nyt, enkä myöhemmin, nähnyt yhtään juopunutta, joka olisi voinut tehdä pahennusta seurassa. Tämä kuuluu uskomattomalta niistä, joilla ei ole ollut tilaisuutta oppia tuntemaan suomalaista rahvasta muualla kuin lähempänä rannikkoa sijaitsevilla seuduilla, missä usein vallassäätyläistenkin läsnäollessa näkee kaikenmoista vallattomuutta harjoitettavan. Mutta ne, jotka ovat matkustelleet Karjalassa tai ainakin muutamissa seuduin Savoa, varmaankin helpommin käsittävät ja myöntävät tämän mahdolliseksi. Sittenkuin ilta-ateria oli ohi ja ruuat korjattu pöydältä, tanssi nuoriso sekä pirtissä että porstuassa ja pihalla. Soittajaa tosin ei ollut, mutta sen sijaan laulettiin. Väliin minä autoin soittamalla huiluani, ja siihen he olivat erittäin tyytyväiset, huomauttaen, ettei heillä koskaan ollut ollut sellaista soittoa häätilaisuuksissaan. Vanhimmat istuivat jutellen keskenään milloin talousasioista, milloin uskonnosta ja kaikenlaisista aineista, jotka heitä huvittivat. Muutamat kertoivat satuja ja hauskoja pilajuttuja, toiset lauloivat lauluja ja runoja, toiset taas ottivat osaa nuorison leikkeihin. Myöhään illalla nuori pari meni morsiussänkyyn, joka oli valmistettu aittaan. Vieraat saattoivat heidät sinne ja otettuaan keiltä jäähyväiset, palasivat huvitteluihinsa. Toiset menivät levolle, mutta monet valvoivat koko yön. Varhain seuraavana aamuna, noin 3:n ja 4:n välillä istuttiin taas pöytään, ja noin 8:n ja 9:n välillä toistamiseen. Morsiamella tai oikeammin nuorella emännällä eli miniällä, oli nyt jonkunmoinen alkajaistoimitus, se nim., että hän tarjosi viinaa ja olutta kaikille vieraille, joiden hänen omasta kädestään tuli ottaa lasi. Sen jälkeen hän jakoi lahjoja appivanhemmilleen, langoilleen ja kälyilleen, lähemmille sukulaisilleen sekä kosiomiehelle, kaasolle ja rytkälle. Niinä oli paitoja, kintaita, vöitä, nenäliinoja, sukkia y.m. Kuului asiaan, että hänen itse piti pukea anopille aiottu paita tämän ylle, mutta — se huomattakoon — muiden vaatteiden päälle. Anoppi oli sitten jonkun aikaa tässä paidassa, ja se näytti hyvin hullunkuriselta; vieras ei olisi voinut luulla muuta, kuin että hän paitasillaan vietti poikansa häitä. Saman kunnian nuori emäntä osotti kosiomiehellekin. Sitten alkoi täkäläisissä häissä esiintyvä tapa, nimittäin rahojen kokoaminen morsiamelle. Oli niitä, jotka antoivat 75 kopeekkaa, toisia jotka antoivat 50; väliin määrä oli 20 kopeekkaa. Monet antoivat ruplan ja enemmänkin. Kun nämä rahat oli koottu sekä lisäksi vähän pitäjän köyhille, pantiin toimeen morsiamen hyväksi toinen keräys. Se tehtiin "kirkko-avisionin" nimellä. Jokaisen, joka tahtoi lunastaa kirkon, tuli panna pöydälle joku kolikko tai myös, jos niin tahtoi, setelirahaa. Viimeksi antanut sai omakseen kirkon, kunnes joku taas hänen jälkeensä pani kolikkonsa. Särjin itselleni noin ruplan verran pieniä rahoja ja lunastin ainakin 50 kertaa kirkon Hämeeseen, mutta oli aina niitä, jotka myöhemmin lunastivat kirkon sille kylälle tai talolle, josta olivat kotoisin. Tätä kilpailua kesti kauan ja se tuotti morsiamelle paljon rahaa. Edellinen ja tämä jälkimäinen keräys tuottivat yhteensä vähän päälle 40 pankkoruplaa. Sitten nuori emäntä rupesi ottamaan osaa talousaskareihin, auttoi päivällispöydän kattamisessa ja ruokien korjaamisessa aterian jälkeen sekä muissakin tehtävissä. Kaduin sittemmin, etten ollut käynyt morsiamenkin kodissa näkemässä, miten häitä siellä vietettiin. Tosin Kattilus minulle siitä kertoi, mutta kysymällä ei kuitenkaan koskaan asiasta saa samaa käsitystä, kuin milloin omin silmin sen näkee. Sulhasen tullessa sinne seurueensa kanssa kuului sielläkin olleen jotenkin samoja juhlamenoja kuin ne, joilla äsken kerroin hääjoukkoa vastaanotetun morsiusparin sekä muun seurueen saapuessa sulhasen kotiin. Kosiomies silloin tavallisesti, niin kerrottin, tekaisee itselleen nimen ja asian, sanoen jotenkin tähän tai tämänkaltaiseen tapaan, että hän esim. on Ananias suuren poika (raamatussa esiintyvä nimi), että hänen herrallansa on hyvällä ja kauniilla paikalla ihana yrttitarha, missä kaikki muut puut, paitsi zittimpuuta (raamatullinen nimi) hyvin menestyvät, että hän nyt täydennyksen vuoksi halusi istuttaa tämänkin puun ja että hän oli lähettänyt palvelijansa etsimään jotakin sen tainta. He olivat kuulleet, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen puu ja olivat senvuoksi tulleet tänne, toivoen saavansa siitä jonkun vesan, itse runkoa eivät aikoneet mitenkään vahingoittaa. He vakuuttivat samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka heidän herransa puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin viihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä. Kerrottiin senjälkeen meneteltävän samoin kuin sulhasen kodissa, lukuunottamatta että, kun hääjoukko lähtee sieltä, kosiomies kysyy, ovatko morsiamen isä ja äiti elossa ja sen jälkeen, mitä he tahtovat antaa omaisuudestaan poislähtevälle tyttärelleen. Muutamat antavat silloin lehmän, lampaan, tai jonkun vaatekappaleen; mutta välttämättömästi tulee tällöin aina luvata tyttärelle viikate, sirppi ja kassara.

Vielä tänä päivänä näkee Karjalassa joskus muutamia muita tapoja esiintyvän häissä. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä niitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä on aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen muinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet temput, jotka vielä ovat käytännössä, lienevät ikivanhat, mutta toiset johtunevat taas uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku, jolla olisi tilaisuus itse olla läsnä useissa suomalaisissa häissä, pitäisi silmällä niissä esiintyviä tapoja ja vertaisi niitä keskenään. Helpommin kuin mitä millään muulla keinoin on mahdollista, saataisiin täten selville mikä niissä on muinaisaikaista, ja valmistettaisiin tietä täydellisempään tietoon itse häistä sekä jossakin määrin muista niistä riippuvista seikoista. Toivoen asiantuntevien vastedes antavan lisätietoja, luulen olevani velvollinen kuvaamaan muinaissuomalaisten naimatapoja tai oikeammin mainitsemaan niistä muutamia hajanaisia piirteitä. Naimiset olivat tärkeimpiä tapauksia heidän perhe-elämässään. Kosiomiehen täytyi olla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja ja vahinkoja tuli hänen, niin sanoakseni, mennä miekka kädessä vastustamaan. Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot, tietäjät y.m. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, täytyi hänen osata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vaan ikäänkuin valmistusta tiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian morsiamen vanhempain kodissa. Saavuttuaan tänne onnellisesti, kosiomies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus näyttää tapahtuneen, viimemainittu teki sen itse. Täällä asetettiin kosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, ne kaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen, että hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen. Nämä eivät useinkaan olleet helpompia ehtoja kuin ne, jotka Akilles määräsi Jasonille, kun tämä kosi kultaista taljaa, Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta eli viimeisestä kokeesta, tapahtuu kuitenkin, että viimeinen häneltä kielletään, jos kohta hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää morsianta omanaan. Pitikö kosijan silloin hänestä päällepäätteeksi maksaa jotakin, eli toisin sanoin, myivätkö vanhemmat tyttärensä, on seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet, että näin oli asianlaita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla. Vanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa "Finland och dess innevånare" (Suomi ja sen asukkaat) sivulla 13, muka on aiheena tähän väitökseen. Mutta tarvitsee vaan lukea sen viimeiset säkeet, niin voi tehdä yhtähyvin päinvastaisen johtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen, mitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja lähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan morsianta kosijalle antamaan), jolloin morsian nimen omaan sanoo:

Vähänpäs hyvästä annoit,
Pikkuruisen kaunihista;
En huoli minä sinusta.

Tämän kautta tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa vallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen. Hallussani on toinen hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus Kurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella sijaitsevan Laukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli kysynyt: "Onkos teillä neittä myydä?" Tämäkin antaisi jotakin aihetta edelliseen väitökseen, jos vaan tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta huomioon mitä seuraavassa sanotaan:

"Kukas hullu muu kuin piika,
Jos ei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä."

Tästä päättäen täytyy siis tunnustaa, että tytöllä oli toiminnan vapaus. Samalla tavoin voinee toisiakin paikkoja selittää, jotka näyttävät tukevan edellistä käsitystä (esim. Topelius II. 8, I. 23, j.n.e.). Mutta kukapa voinee kieltää, ettei suomalaisillakin joku mahtisana vanhempien puolelta, sekä muinoin että nykyään, saata pakottaa tytärtä vastoin tahtoansakkin valitsemaan tuleva kohtalonsa. Onhan Europan valistuneiden kansojen sivistyneissäkin luokissa tuhansia esimerkkejä samasta kaikkivaltiaasta pakkokäskystä milloin isän, milloin äidin tai muun naittajan puolelta. Sielläkin tapahtuu, että tytär myydään, olkoonpa vaan, ettei käytetä tätä sanaa, mutta itse menettelyä ei voi peittää, vaikka nimikin muutetaan. Kuitenkin näemme, miten itse Väinämöinenkään, vaikka hän oli ylen mahtava, ei tahtonut käyttää valtaansa rajoittaaksensa kaunokaisen vapaata toiminta- ja valintavaltaa. Hän näet kosiessaan Tuuletarta (Tuulikkia) uutterasti anoi hänen suostumustansa, ensin kääntymättä isän tai äidin puoleen, näin jättäen meille arvokkaan esikuvan seurattavaksi. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa; minä palaan alkuperäiseen kysymykseeni, josta tämä sivuseikka johti minut pois. Saatuaan vanhemmilta suostumuksen, ja usein pelkkä äidin suostumus lienee ollut riittävä, näyttää kosija heille sekä muille läheisimmille sukulaisille, jotka nämät uudet siteet hänelle tuottivat, antaneen muutamia lahjoja. Syystä voitaneen väittää, ettei morsiantakaan näissä tilaisuuksissa unhotettu, sillä muutamat vanhat laulut viittaavat selvästi siihen. Niitä temppuja, jotka nyt mahdollisesti seurasivat, ei tarkoin tunneta. Näyttää siltä, kuin morsian tällöin olisi puettu jollakin erityisellä tavalla. Sillä henkilöllä, joka tämän pukemisen toimitti, on oma suomalainen nimensä "kaaso". Luultavasti silloin myös nuori pari vieraidemniesten läsnäollessa teki jonkunmoisen keskinäisen lupauksen. Sulhanen otti sitten kaunokaisensa rekeen tai hevosen selkään, ja seurue läksi sulhasen kotiin. Kaaso monesti täällä vielä kehotti sulhasta säveästi kohtelemaan valloittamaansa morsianta sekä elämään hänen kanssaan sovussa. — Tämä matka oli taas vaarallinen. Kosiomies ei koskaan tarpeeksi voinut varustautua pahansuopien ja kateellisten vehkeitä vastaan. Tämänpä vuoksi hän todellisissa rukouksissa kääntyi niiden voimakkaimpien jumaluusvoimien puoleen, joiden apua hän luuli tarvitsevansa noita vehkeitä torjuakseen. Heidän saavuttuaan sulhasen kotiin, appivanhemmat ja lähimmät sukulaiset olivat siellä heitä vastassa sekä onnittelivat nuorta paria, etenkin morsianta. Koko tämän juhlallisuuden kuluessa kosiomies ja kaaso lähinnä sulhoa ja morsianta nauttivat suurinta kunnioitusta. Useita kilpailuja näyttää heidän keskenään tapahtuneen, varsinkin sen johdosta, että kumpikin tahtoi omaa puolustettavaansa ylistellä. Ainakin esiintyy sellaisia kilpailuja ja ylistyksiä parissa vanhassa runossa, jotka vielä välistä esitetään Karjalassa. Koska en tunne ennen painettuja runoja, joihin kohta kohdalta voisin vedota äsken antamani kuvauksen tueksi, olen katsonut sopivaksi tähän liittää muutamia, jotka minulla on käsikirjoituksena. Niin esim. kosiomies lukee lähteissään kosijan kanssa matkaan:

Kave eukko luonnotar, kave kultainen korea, kuos mulle kultakangas, valas mulle vaskivaippa, jonka alla yöt lepäjän, 5 päivät päälläni pitelen; jott'ei poika pois tulisi. emon tuoma erkaneisi, eksyisi emon tekemä, hivus himmen lankiaisi. 10 Kave eukko luonnotar, kave kultainen korea! lähes tietä neuvomahan, ratoa ojentamahan, minne neittä naitanehen, 15 morsianta juohetahan. Hako vastahan tulevi, sekin katkaise kaheksi, siitä syrjähän sysäjä, mennä suuren, mennä pienen, 20 kulkea vähäväkisen, mennä pitkän perkelehen. Ukkoni isä ylinen, mies on vanha taivahinen! pistä aita pihlajainen, 25 aita rautainen rapaja, ympäri minun väkeni, kahen puolen kansastani; vitsastele maan maoilla, käännä kyillä, kärmehillä, 30 pää ulos, sisähän häntä, kita kirrin laulamahan, pään puoli päräjämähän etisellä ilmallani, takaisella puolellani, 35 kupe'ella kummallani. Onkos vanhoa väkeä, iankaiken istunutta kanssani kavehtimahan, kerallani keikkumahan, 40 jott'ei poika pois tulisi, emän tuoma erkaneisi, eksyisi emän tekemä, vaimon kannettu katoisi! Sata miestä miekatonta, 45 tuhat miestä miekallista, kateita kaatamahan, vastuksia voittamahan! Kateilta silmä kaiva, noialta nenä repäise, 50 valehelta vatsa viillä, jotta hiiet himmastuisit, perkeletkin peljästyisit, karkuais maan katehet.

Maan jumaluuksia avuksihuudetaan. Kosiomies asettuu itse kellariin tai muuhun kuoppaan ja rukoilee seuraavasti: