Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana, hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin monet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin. Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan mukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä, niin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut paljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen nyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut mitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät ruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä koskaan olleet tehneet.

Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan halki; Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä erosin vaellus-kumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta lähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä. Täältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintain viisi- tai kuusivuotias poika — kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa — opasti minua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli poiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti poiketa, sitä en ollenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani tilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla. Seuraavana aamuna läksin täältä ja paikkasin miehen opastamaan itseäni Kolvasjärvelle, ensimäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään, jonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen kuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten muodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä, jos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon peittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen muotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainitut harjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäväksi täytyy tuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada tällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja haaksirikko-kertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät. Muuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku metsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut mitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain siihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta täytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.

Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle. Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen. Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä! mutta venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä, sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten tekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat kuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten oppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet paljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute heilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena. Näistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle ja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan, että muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti niitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois. Jos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet epäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä, joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat. Senpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia puita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin ajassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä yli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi poikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän nyt minun tähteni oli tahtonut varustaa sen kahdella.

Tultuani Kolvasjärven kylään, poikkesin Huotarin taloon. Vanha isäntä vei minut erityiseen kamariin ja teki minulle useita matkani tarkoitusta koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin kaikkiin totuuden mukaisesti ja kysyin lopulta vuorostani, saattoiko tuntea itsensä turvalliseksi matkustaessaan heidän maassaan. "Ainakin kymmenen kertaa turvallisemmaksi kuin teillä", hän vastasi, "missä lyödään ihmisiä kuoliaaksi." Oli näet tapahtunut, että vähää ennen muuan rikas tilallisen poika heidän pitäjästään oli Suomesta ostanut miehen lähettääkseen hänet sijastaan sotapalvelukseen, mutta oli tämän kädestä saanut surmansa. Pian sentään tulimme yksimielisyyteen siitä, että muutamat värvääjistä olivatkin moisen kohtalon ansainneet, ja huomautettuani hänelle, miten heikäläiset koko pitkän talven meillä harjoittavat kulkukauppaansa, ilman että heitä kohtaa mitään pahaa, hänkin myönsi, että yleensä meidänkin maassa saattoi tuntea itsensä sangen turvalliseksi. "Mutta", hän jatkoi, "turvallisempana saatatte sittenkin kulkea meillä, ja takaan kaikella, mitä minulla omaa on, ettei kukaan ole koskeva hiuskarvaannekaan, lähdette minne tahansa." Hänen lausuessaan näitä viimeisiä sanoja tuli hänen poikansa sisälle ja keskeytti hänet äkkiä näillä sanoilla: "Isä! älä mene takaukseen siitä, mitä voi tapahtua." Sitten hän kertoi useista karanneista sotamiehistä, joita piileskeli siellä täällä sekä metsissä että kylissä, ja joiden päähän saattoi pälkähtää ruveta tutkimaan ihmisten taskuja ja auttaa ahdistamaansa henkilöä pois tästä maailmasta, paremmin saadakseen koko asiata peittoon.

Täältä läksin Repolan kirkolle, jonne minulla oli 15 virstan jalkamatka. Lähtöhetkellä Huotarissa tapahtunut keskustelu oli painunut mieleeni, niin että muutaman kerran poikkesin tieltä, antaakseni, jos joku veijareista ajaisi minua takaa, hänelle täten tilaisuuden kaikessa hiljaisuudessa kulkea ohitseni. Varovaisuuteni taisi kuitenkin olla turhaa, sillä eivät silloin eivätkä myöhempää minua tämänkaltaiset ikävyydet kohdanneet. — Repolan kirkonkylässä eli pogostassa asuu rikas talonpoika, nimeltä Törhöinen, jonka luona kävin. Hän kysyi passiani, jonka hänelle myös näytin. Hän luki jotenkin sujuvasti sen venäjänkielisen käännöksen ja kysyi toistamiseen, kuinka pitkä aika sitten olin lähtenyt Kuopiosta. Passini oli näet sikäläisen maaherran antama. Vähän enemmän kuin kolme viikkoa sitten, minä vastasin. "Mutta passinne ei edes ole kahta viikkoa vanha, mitenkä tämä on selitettävissä?" Tarkastelin itse passia ja huomasin sen päivätyksi elokuun 2 p:nä meidän ajanlaskumme mukaan, mikä päivämäärä myös oli venäläisen käännöksen alla, vaikka olisi pitänyt olla heinäkuun 21 päivä, joka vanhassa luvussa vastaa uuden luvun elokuun 2:ta päivää. Törhöinen hyvin ymmärsi erehdyksen, sittenkun olin hänelle sitä huomauttanut. Sitten hän kertoi minulle kahden kesken ollessamme alussa luulleensa minua lähetetyksi heidän kaivojansa myrkyttämään; sen vuoksi hän niin ankarasti oli kysynyt passiani. Muuten hän sanoi, ettei minun ollenkaan pitänyt panna pahakseni, jos moni muu vastedes luulisi minua sellaiseksi. "Sillä", hän sanoi, "Salmissa tapahtui, j.n.e." Tämän jälkeen hän lyhyesti kertoi koko Salmissa kolera-ajan kestäessä tapahtuneen metelin. "Uskotteko siis", minä kysyin, "kaikkia tuollaisia vääriä huhuja kaivojen myrkytyksestä, joka muka olisi ollut ainoana syynä pelättyyn koleraan?" — "Vaikkapa minä en uskoisikaan sellaista", hän vastasi, "niin muut sen uskovat, älkääkä edes koettako saattaa heitä muuhun vakaumukseen." Join sitten useita kuppeja teetä ja söin välipalaa hänen luonaan ja läksin kolmen talonpojan seurassa järven yli Virran kylään, johon yövyin. Seuraavana aamuna — — — mutta taitaapa sinusta tuntua jotenkin ikävältä seurata minua näin askel askeleelta ja välistä odottaa sillävälin kun juttelen talonpoikien kanssa, syön välipalaa, j.n.e.; jätänpä siis kaikki nämä seikat lähemmin mainitsematta. Yksi seikka on minun kuitenkin mainitseminen. Jalkamatkalleni Kaskiniemeltä Koukkulaan en ottanut opasta, vaikka tämä väli oli 20 virstan pituinen eikä tien varrella ollut yhtään taloa eikä torppaa. Eksyin lopulta syrjäpolulle; se vei minut erään järven rannalle, jonka toisella rannalla huomasin muutamia peltotilkkuja. Vaikka en niiden läheisyydessä nähnyt mitään rakennusta, tein kuitenkin sen johtopäätöksen, ettei sellaiset voineet olla pitkän matkan päässä pelloista. Päätin sen tähden kiertää järven ympäri, joka yritys ei ollut niinkään helppoa, koska minun täytyi kahlata vetelien soiden poikki, joihin upposin polvien yläpuolelle asti. Tämän lisäksi en ollenkaan tietänyt, kummalta puolen pikemmin pääsi järven ympäri, koska en kummaltakaan puolelta nähnyt sen päätä. Rupesin astumaan vasemmalle, järvi kun täten sai kunnian olla oikealla puolellani ja tästä huomionosotuksesta kernaammin saattoi suosia yritystäni. Viimein tulin järven päähän, mutta samassa huomasin edessäni leveän ojan. Kuljin sen rantaa pitkin hyvän matkaa ylöspäin, mutta eipä vaan näkynyt siltaa, jota myöten olisin päässyt ojan yli. Kaipasin nyt suuresti samaa alusta, jolla olin kulkenut Osman ja Kolvaan välisen salmen poikki, mutta se oli jo jäänyt yli 60 virstan matkan päähän jälkeeni. Viimein juolahti mieleeni jakaa tavarani pieniin myttyihin ja viskata ne ojan yli. Ensiksi viskasin saappaani, kummankin erikseen, ja antaakseni niille paremman vauhdin, panin sisälle kiven. Minun onnistui oivallisen hyvin saada ne yli, ne näet lensivät vielä hyvän matkaa vastaiselle rantamalle. Kaikki muu kävi yhtä hyvin, lukuunottamatta takkia, joka ilmassa kehittäysi auki solmuistaan ja putosi ojaan kuin siipeen ammuttu sorsa. Mutta silloinpa olin jo itse valmis uimaan yli ja toin takin, joka ei ollut ehtinyt upota, mukanani toiselle rannalle. Näin olin päässyt ojan yli kaikkine kamsuineni, jotka nyt olivat hajallaan maassa. Poimiessani niitä ylös tuli kaksi naista, jotka matkan päässä olivat katselleet koko ylipääsöhommaani, lähemmäksi rantaa ja sanoi: "Tuolla olisi ollut silta, jos olisitte huomannut mennä vähän ylemmäksi. Aioimme huutaa teille, mutta nähdessämme teidät olitte jo vedessä." "Eipä tässä ole mitään menetetty", minä ajattelin ja kysyin, oliko kylä lähellä. "Puolentoista virstan päässä täältä", he vastasivat. Se olikin juuri sama kylä, jota olin lähtenyt etsimään.

Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suomalaisista ylipäänsä, jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti Vladimir Suuren ajoilta alkaen kreikanuskoisia. He sanovat itse itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomessa ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanovat Suomen puolella rajaa asuvia suomalaisia ruotsalaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi tai Ruotsin maaksi. Muutamassa suhteessa pidin enemmän heidän tavoistaan ja menoistaan kuin niistä, joita meidän rahvaallamme, näkee. Siisteyttä esim. noudatetaan ja hoidetaan heillä paremmin kuin monissa seuduin meidän maata. Näillä suomalaisilla tuskin lienee niin huonoa asumusta, ettei pirtin lattia aina olisi pestynä; monin paikoin se oli niin puhdas ja valkea kuin missä meikäläisessä herraspaikassa tahansa. Pirtit ovat muuten savolaisten pirttien kaltaiset; niissä on reppänä katossa, ja ne eroavat Savon pirteistä ainoastaan siinä, että ikkunoita on useampia, tavallisesti 8-10, joista toisissa on lasiruudut, toiset taas ovat ilman. Savon pirteissä niitä taas on harvemmassa, 4-6 ikkunaa, jotka kuitenkin ovat paljoa suuremmat. Lisäksi näiden Venäjällä asuvien suomalaisten pirtit ovat rakennetut korkeammalle maasta, niin että käsimyllyn ja muiden taloustarpeiden säilytyshuone melkein aina on sen alla. Nämä huoneet ovat aina yhteydessä navettarakennuksen kanssa, joka muodostaa toisen osan talonpoikaistilan päärakennusta ja jota pirtistä erottaa porstua; tästä johtavat portaat suoraan alas navetta-osastoon. Kaikki tämä tosin ei ole omansa kohottamaan ajatusta heidän pirteissään vallitsevasta siisteydestä, jota äsken ylistelin; mutta se taitaa juuri tämän ihmisten ja elukoiden läheisen kosketuksen vuoksi olla kahta tärkeämpi. Sitävastoin meidän rahvas saattaa huoleti hutiloida tässä suhteessa, koska sen omat asuinhuoneet aina ovat erillään navettarakennuksista.

Toinen kiitettävä tapa on näillä Venäjän suomalaisilla, nimittäin se, että jokainen kylä hautaa vainajansa erityiseen kotitiluksille varattuun hautausmaahan. Meillä taikausko matkaansaa sen, että usein kuljetetaan vainajia neljän tai viiden peninkulman päästä haudattaviksi kirkon läheisyyteen. Saattaa helposti huomata, mitä ikävyyksiä tämä aiheuttaa, vaikka jättääkin lukuunottamatta, että se on epäluontevaa ja siistitöntä. Kulkutautien aikana on tämän seikan tuottama epäkohta erittäin tuntuva. Kun puolitoista vuotta sitten koleraa varten laadittiin erityisiä hautausmaita, oli eräissä paikoin syntymäisillään meteli rahvaassa, joka ei kärsinyt, että muutamat sen vainajista jäivät huonompi-osaisiksi vihityn maan menettämisen kautta, kun toiset taas saivat nauttia sen tarjoamia etuja. Jos meillä, kuten kreikanuskoisilla suomalaisilla, jokaisella kylällä olisi ollut oma hautausmaansa, olisi päästy koko kolera-hautausmaan hommasta, muita etuja mainitsematta.

Vieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkäpä uskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista sentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus on ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden parasta ottaa mukaansa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi viskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit, joita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina helposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan koetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni kylläiseksi, kuten ylempänä jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta eräälle etempänä asuvalle talonpoikais-emännälle, joka kernaasti olisi antanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään "mieronkuppia". "Ettekö ollut Törhöisellä?" hän kysyi. "Olin kyllä." "Antoiko hän teille ruokaa?" "Antoi, ja miksipä ei olisi antanut?" "Ja hän kai antoi teidän syödä omista vadeistaan?" "Antoi kuin antoikin", minä vastasin, vaikka en ollut vallan varma siitä. "Niin! niin!" muori alkoi valitella, "sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta tulleekaan tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään!" Muori kuului varmaankin raskolnikien lahkoon; näitä on näillä seuduilla vielä useita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisen syödä luonansa eivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä suhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat matkustavat Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta avannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee rikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka täyttä kulkkua huutavat: "Pakanoitseevi auvantomme!" Mielestäni muuan meidän talonpoika sellaisessa tilaisuudessa vastasi sangen sattuvasti. Kun naiset huusivat tapansa mukaan: pakanoitsee, pakanoitsee, ja tahtoivat ajaa hänet pois, hän virkkoi: "Anna hevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki." Jotenkin samoin muistelen erään Kuusamon talonpojan ennen vastanneen eräälle meidän maan papille, nimeltä Forbus, joka kaikin voimin ja joka tilaisuudessa oli vastustanut tupakanpolttoa, kunnes hänestä itsestään tuli seudun kovimpia polttajia. Tapahtuipa, että siihen aikaan hänen elämässään, jolloin hän ei vielä itse polttanut, muuan talonpoika tahtoi antaa hänelle lahjaksi metson. Mutta kun Forbus oli huomannut, että talonpoika käytti tupakkaa, hän viskasi vihastuneena metson antajaa vastaan ja moitti häntä tupakan käyttämisestä. Talonpoika oli sen jälkeen vallan tyynesti nostanut metson lattialta ja uudelleen tarjonnut sitä Forbukselle sanoen: "Ota sinä metso, ei metso tupakoitse."

Ei katsota suopein silmin sitä, että joku näistä kreikanuskoisista suomalaisista polttaa tupakkaa. Heillä on sellainen ennakkoluulo tupakkaa vastaan, ettei edes toinen saa polttaa heidän pilteissään. Minä pyysin lupaa siihen; toisissa paikoin se kokonaan kiellettiin, toisissa taas isäntä antoi minulle luvan polttaa. Mutta niin pian kuin olin pannut piippuun ja sytyttänyt sen, naiset enimmästi poistuivat huoneesta.

Viinaa ja muita väkeviä ei kammoksuta niin kuin tupakkaa. On kuitenkin jotenkin harvinaista, että tätä ainetta saisi niin suuren määrän, että siitä voisi juopua. Jokapäiväiseen tarpeeseen sitä ei ollenkaan ole käytettävissä. Luulenpa, että he vielä vähemmin tuntisivat tätä turmion lähdettä, ellei olisi niin hyvää tilaisuutta salaa kuljetuttua sitä läheisimmistä Suomen puolisista pitäjistä. Useissa paikoin kysyttiin, eikö minulla ollut viinaa laukussani. Vastasin, että sellaisen kuljettaminen rajan yli mitä ankarimman sakon uhalla oli kielletty. He arvelivat, ettei se ollut ollenkaan vaarallista, ja asian laita lieneekin niin. Täällä ei ole joka nurkassa virkamiehiä, jotka, jolleivät voisikaan kieltää salakuljetusta, ainakin voisivat sitä verottaa. Joka pitäjässä on tosin starostansa, joka jotenkin vastaa meidän nimismiestä, ja joka itse on talonpoika, pitäjän vuodeksi valitsema. Hän ei kuitenkaan ole mikään erityisesti vaikutusvaltainen henkilö, ja vaikka hänellä olisikin halua sekaantua asioihin, ei hän aina rohkene riitaantua talonpoikien kanssa. Täytyypä hänen esimerkiksi kärsiä, että useat karanneet sotilaat oleskelevat seudulla ja että he tekevät kaikkea mitä sellaiselta roskajoukolta voi odottaa, joka ei rohkene näyttäytyä julkisesti. Jos hän rupeaisi heitä vastustamaan, hän ei päivääkään olisi varma hengestään. Sotaväen otossa on starosta kuitenkin sangen huomattava mies ja voi laskea melkoisia lisätuloja sotilasluettelojen tekemisestä. Otetaan näet huomioon, kuinka monta poikaa talossa on. Kaksi jätetään kernaasti taloon, ja vaan hätätilassa otetaan näistä toinen. Mutta koska jotenkin tavallisesti kolmekkin poikaa jätetään tilalle, ja toisilta tiloilta taas kolmas tästä lukumäärästä on sotapalvelukseen otettava, riippuu tietysti paljon starostasta, ketä hän tahtoo suosia.