Paitsi starostaa on tavallisesti yksi pappi kussakin pitäjässä. Kuitenkin muutamat pitäjät useita vuosia saattavat olla papitta, kuten esimerkiksi tätä nykyä on Vuokkiniemen laita, jonne Paanajärven pappi matkustaa jonkun kerran vuodessa. Pappien virantoimitus näyttää heillä olevan helpompi kuin meillä. Pari kertaa vuodessa hän kiertää pitäjällä, ja silloin kastetaan, vihitään ja haudataan kaikki puolen vuoden varalta. Lukutaitoa on aniharvalla talonpoikaishenkilöllä, ei edes yhdellä sadasta. Heidän onkin vaikeata siinä edistyä, koska kokonaan ovat kirjoja vailla. Halukkaat oppimaan he ehdottomasti olisivat. Jos joskus arveltaisiin heillä tästä seikasta olevan hyötyä, saattaisi sitä helpoimmiten edistää noutamalla heille opettajia Karjalassa olevista, Ilomantsin ja Liperin kreikkalaissuomalaisista seurakunnista. Molemmissa näissä seurakunnissa talonpojat hyvin lukevat sisältä suomalaisia kirjoja ja voisivat suuremmitta vaikeuksitta opettaa samaa taitoa rajan toisella puolen asuville uskolaisilleen. Paitsi katkismusta ja muita tärkeimpiä hengellisiä kirjoja, suomalaisia sekä hartaus- että muunsisällyksisiä kirjoja luullakseni varsin hyvin voitaisiin kärsiä muissakin kreikanuskoisissa seurakunnissa kuin Ilomantsissa ja Liperissä. Eipä muuten meidän hartauskirjoituksissa suureksi osaksi ole paljoa tarjottavaa, sen jokainen varsin hyvin tietää. Mutta unhotan kokonaan aineeni, joka äsken kosketteli kreikanuskoisten suomalaisten sisälukua. Tämä tuottaisi, jos sitä jollakin tavalla voisi edistää, ainakin sen hyödyn, ettei näiden suomalaisten tarvitsisi kuten tähän asti, monen peninkulman päästä tulla meidän puolella rajaa asuvan rahvaan luo ottamaan selkoa, minkälaista ilmaa almanakka osottaa. Joku saattaa epäillä tätä, mutta, muistan selvästi, miten eräs, heidän ollessaan viime kesänä pitkällisen poudan vuoksi huolissaan pelloistaan, aivan tosissaan sanoi: "Eikä oo käytynä Ruotsin puolella tietämässä alnakkaa, minlaisen syksynkään Jumala antanoo!" Lähimpään Suomen kylään oli sieltä kokonaista kolme peninkulmaa, kieltämättä melkoinen matka almanakan tiedonantoja haluavalle. Valitettavasti ei minulla ollut almanakkaa mukanani, vaikka se olisi monessa paikoin ollut minulle hyvänä suosituksena; tarkkatuntoisuuteni näet kielsi minua umpimähkään valehtelemasta Jumalan ilmojen ja säiden suhteen.
Kolmas ja huomattavin virkamies näillä suomalaisilla on ispravnikka, joka vastaa meidän tuomaria ja voutia. Rajapitäjistä, kuten Repolasta ja Vuokkiniemestä, hän asuu lähes 30 peninkulman matkan päässä. Hänkin matkustaa pari kertaa vuodessa piirinsä läpi, ratkaisee silloin rahvaan riidat ja kantaa veromaksut, jos oikein muistan. Tilat ovat täällä verotetut miesten luvun mukaan. Kun henkikirja on toimitettu, se on muistaakseni muuttumattomana voimassa kokonaista 20 vuotta. Henkikirjaa tehtäessä otetaan lukuun kaikki miespuoliset henkilöt, olkootpa sitten kuinka nuoret tahansa. Näistä tila maksaa vuosittain kolmattakymmentä ruplaa pankkiseteleitä kustakin. Asia ei ollenkaan muutu, jos joku heistä kuolee, henkirahat otetaan hänestä vainajanakin siksi, kunnes uusi henkikirja laaditaan, ja tämä tapahtuu, kuten äsken mainitsin, aina noin 20 vuoden kuluttua. Sitävastoin kaikki ne, jotka tällä ajalla syntyvät, ovat vapaat kaikista veromaksuista ja moni niistä ehtii tulla lähes 20-vuotiaaksi, ennenkuin tarvitsee suorittaa mitään maksuja. Naisista ei makseta mitään, olkoonpa heitä kuinka monta tahansa. Paraan ispravnikkansa he sanoivat olleen Suomesta kotoisin. Hän oli ollut Venäjälle vangiksi joutunut suomalainen upseeri, josta monien kohtalonvaiheiden jälkeen oli tullut ispravnikka Kemiin. Hänen aikaansa mainittiin näillä seuduin melkein kuin Saturnuksen aikaa Latiumissa. Hän näyttääkin olleen merkillinen mies, ja kun kysyin, oliko hän kääntynyt heidän uskoonsa, kun häntä niin kiittivät, minulle vastattiin: "Sillä oli molemmatki uskot."
Kaikki virkamiehet muuten elävät matkoillaan talonpojan kustannuksella. Talonpojan täytyy kyyditä heitä ja heidän seuruettaan, olkoonpa se kuinka suuri tahansa, ilman että hänelle siitä maksetaan ropoakaan. Jos vastedes saisin aikaa ja tilaisuutta liikkua näillä seuduin, menisin ensin ispravnikan luo ja matkustelisin hänen seurassaan, kun hän lähtisi matkoilleen. Tästä olisi monta etua, joita minun ei tässä tarvitse lähemmin mainita. Rahvas muuten lausui hieman tyytymättömyyttään tähän virkamiesten — lailliseenko vai laittomaan, sitä en tiedä — menettelyyn, ja kadehti meidän rahvaan tässäkin suhteessa edullisempaa asemaa, kun sen näet ei tarvitse maksutta elättää ja kyyditä herrojaan. Kiitettiin suuresti meidän herroja, jotka viime rajanjärjestämisessä olivat oleskelleet heidän luonaan yhdessä heidän herrojen kanssa.
Rahvas täällä on sangen uskonnollista, ei kuitenkaan siten, että se halveksisi meidän uskontoamme. Kun meidän papit rajakylissä pitävät lukukokouksiaan ja raamatunselityksiään, ei ole tavatonta, että useat talonpojat lähimmistä venäläisistä kylistä varta vasten tulevat heitä kuulemaan. Kuulin myös monen heistä sanovan, että pitivät enemmän meidän pappien jumalansanan selittämisestä kuin omien pappiensa. Neljästi vuodessa vietetään yleisiä juhlallisuuksia, jotka kestävät viikon tai kaksi erällään. Jonkunmoinen kestiystävyys on niissä tullut tavaksi, ja sen harjoittaminen siirtyy vuoroonsa talosta toiseen niiden talojen kesken, jotka kestiystävyyteen kuuluvat. Erityisistä taloista ja kylistä silloin kokoontuu väkeä, niin lukuisasti kuin mahdollista on, jonkun luo, jonka vuoro ja velvollisuus silloin on kestitä vieraitaan niin kauan kuin juhlallisuuksia kestää. [Varsin kalliiksi se ei kuitenkaan taida käydä kestitsijälle, koska rahvas tavallisesti paastoaa näiden juhlien aikana.]
Maanviljelys näyttää täällä olevan vielä enemmän laiminlyötynä kuin meidän suomalaisilla. Pellot ovat tavallisesti pienet ja riittämättömät, eivätkä niitytkään ole hyvät. Useimmilla tiloilla, ehkäpä kaikillakin, on karja sen vuoksi pieni; siihen kuuluu kaksi tai kolme lehmää, ja lisäksi on joku hevonen. Maito ei olekkaan heidän taloudessaan yhtä tärkeä ruoka-aines kuin meillä. He näet eivät kolmena viikon päivänä syö maitoruokia, nimittäin sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, joina päivinä pidetään jonkunmoista paastoa. Mieleeni muistuu eräs tapaus, joka osottaa kuinka ikävää tällainen paastoaminen välistä lienee. Muuan kreikanuskoinen talonpoika Akonlahdesta saattoi minua paluumatkallani ensimäiseen Suomen-puoliseen kylään. Tulimme Lehtovaaraan, ja emäntä kantoi ruokaa eteemme. Mutta silloin oli perjantai, eikä seuralaiseni katsonut voivansa syödä voita eikä maitoa, jotka paitsi leipää olivat ainoina ruokalajeina. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se meidän puolella ollut mitään syntiä, mutta hän vastasi sangen järkevästi: "Teille se ei ole syntiä, mutta meille se on synti, tulemmepa missä tahansa poikenneeksi opistamme." Hyvän voin valmistamis-taidossa nämä suomalaiset ovat kovin jäljessä meidän rahvaasta. Enpä missään heillä nähnyt edes välttävän hyvää voita. Koska täällä on tiheään melkoisia järviä, harjoitetaan kalastusta hyvällä menestyksellä. Kala onkin ruokaa, jonka ei arvella edes paastopäivinä saastuttavan ihmisten vatsoja. Yleensä on varallisuus suurempi näillä suomalaisilla kuin meidän rahvaalla lähimmissä rajapitäjissä. Tämän luulen johtuvan siitä, ettei loisia eikä mäkitupalaisia, jotka meidän maassa monin paikoin ovat todellisena maanvaivana, täällä ole melkein ollenkaan. Toinen syy heidän varallisuuteensa lienee se, että he käyttävät rukiinsa leivän muodossa vatsansa hyväksi, kun sitä vastoin meidän rahvas antaa niiden voiman nousta päähänsä, jolloin vatsa jää tyhjäksi ja ruumis siitä saa kärsiä. Suurempi vilkkaus ja huolenpito lienee myös aiheena tähän. Heidän suuremman vilkkautensa ja liikkuvaisuutensa joka suhteessa huomaa sangen pian, kun meidän suomalaisten parista tulee heidän puolelleen. Meidän rahvas osottaa tavallisesti niin hyvin puheessa kuin toiminnassaan liian suurta hitautta ja vitkallisuutta. Jos esim. tulee suomalaiseen taloon ja tervehtii: hyvää päivää! niin talonpoika kyllä ilman varsin pitkää miettimistä vastaa: Jumal' antakoon! Tämä vastatervehdys näet lähtee tottumuksesta ikäänkuin ehdottomasti heidän suustaan, ilman ajatuksen tai tietoisuuden osanottoa; mutta hän panee kyllä kovalle toisen kärsivällisyyden ennenkuin virkkaa sanaakaan sen lisäksi. Koska tämän tervehdyksen ja vastatervehdyksen jälkeen on rahvaan tapojen mukaista, että isäntä tai joku muu talon huomattavista henkilöistä kysyy, mitä vieraalle kuuluu, tämä kysymys, niin yksinkertaiselta ja yksitoikkoiselta kuin se tuntuukin, usein tuottaa talonpojalle sanomatonta vaivaa, ennenkuin hän sen saa tehdyksi. Olen joskus nähnyt, että hänen kokonaista kolme kertaa täytyy kynsiä korvallistaan, josta paikasta talonpoika on tottunut etsimään ajatuksiaan. Jos sitten tarvitsen jotakin, esim. soutajaa järven yli ja jos esitän pyyntöni, niin, vaikkapa sitä tosin harvoin ja ainoastaan pätevillä syillä kielletään, talonpojan täytyy kuitenkin läpikäydä kaksi laajaa lukua, ennenkuin on valmis lähtemään. Ensimäiseen kuuluu pitkä neuvottelu, jonka avulla ratkaistaan, kenen tulee ottaa tämä tehtävä toimekseen. Tätä pidetään niin tärkeänä, ettei siitä luovuta silloinkaan, kun yksi ainoa henkilö on kotona, ja milloin ei siis mikään valitseminen saata tulla kysymykseen. Toiseen kuuluu hidas aterioiminen, jonka jälkeen sekä sittenkuin on huomioon otettu toisia, vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, soutaja saattaa olla valmis lähtemään. Toisin on kreikanuskoisen suomalaisen laita. Heti vieraan astuessa sisälle hän tekee useita kysymyksiä, ja kun hän sitten rupeaa juttelemaan, ei hänen ollenkaan tarvitse ajatella jokaista sanaa erikseen, vaan sanoja tahtoo usein tulvia yhdellä haavaa runsaammin hänen huuliltaan, kuin mitä olisi tarpeellista. En kuitenkaan suinkaan tahdo kieltää, ettei poikkeuksia tästä ole olemassa, ja ettei joskus kreikanuskoisessa suomalaisessa tapaa aito suomalaista hidasluontoisuutta, kuten myös meidän talonpojassa tavallista suurempaa vilkkautta ja yritteliäisyyttä. Olen vaan tahtonut viitata tavallisiin ilmiöihin.
Luonnollinen taipumus kaupan harjoittamiseen on näillä suomalaisilla yhteistä koko Venäjän kansan kanssa. Olisin taipuvainen luulemaan heitä muinaisten permalaisten eli n.s. "bjarmien" jälkeläisiksi, joista aina on ollut niin paljo päänvaivaa, ja että heidän kauppaintonsa siis olisi perintö heidän esi-isiltään. Mutta äsken luin "Sanan Saattaja Viipurista" nimisestä lehdestä, ettei asianlaita ole niin. Ehkäpä siis saa näille kreikanuskoisille suomalaisille suoda kunnian polveutua siitä kansasta, jonka maan kautta permalaisten karavaanit kulkivat heidän harjoittaessaan kauppaa norjalaisten kanssa. Kotona eivät he tosin toistensa kanssa harjoita mitään huomattavaa kauppaa, mutta sitä enemmän Suomessa, Inkerissä, Virossa j.n.e., missä huiveillaan ja muilla pienillä kauppatavaroilla kokoavat melkoisesti rahoja. Lokakuusta alkaen tätä kulkukauppaa harjoitetaan aina seuraavaan kevääseen asti, jolloin he palaavat joko kotia hoitamaan maanviljelystään tai matkoille Pietariin, Moskovaan ja muihin paikkoihin, mistä ostavat suurimman osan niitä tavaroita, joita sitten talven kuluessa myyvät. "Hirvenhiihtäjissä" esiintyy kuvaus sellaisesta meidän maassa liikkuvasta arkangelilaisesta kauppiaasta. Ne, jotka meillä kiertelevät laukunkantajina, ovat enimmästi kotoisin Vuokkiniemeltä, vähemmän Repolasta, Paanajärveltä ja Korpiseliltä.
Näiden suomalaisten puku on yleensä venäläisen rahvaan vaatetuksen kaltainen, mikäli olen niitä voinut verrata. Enimmin pidetään punaisesta väristä, keltainen näyttää myös olevan suosittu väri, ja sitten seuraa järjestyksessä sininen.
Vielä saattaisi olla paljo lisättävää, mutta se voi jäädä toiseen kertaan, koska minun nyt täytyy lähteä maalle, joten en ehdi kirjoittaa enempää. Tahdon nyt vaan huomauttaa, että jos joku aikoo käydä näiden suomalaisten luona kokoamassa suomalaisia runoja, hänellä on rikas sato odotettavissa. Etenkin häälauluja, jommoisia on Kanteleen toisessa vihossa, on olemassa runsaasti ja monet niistä ovat erittäin kauniita. Rahvas ottaa hyvin kernaasti maksua laulamis-vaivastaan, sillä lauluakin pidetään kauppatavarana, ja onkin sangen hyvä, että heiltä rahalla voi saada, mitä meidän rahvaalta useinkaan ei saada rahalla eikä ilmaiseksi. Papisto lienee täälläkin vastustanut näitä lauluja, koska useat pitivät niiden viljelemistä syntinä (räähkänä), ei kuitenkaan sitä suurempana kuin että se vähäisellä ripillä varsin hyvin oli sovitettavissa. Jos joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä panemaan sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin perille tarpeelliset matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma hevonen ja reki; sen lisäksi hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi väkeä kotona ja työstä vapaampana sekä matkustelisi turvallisempana kuin kesällä, jolloin ylempänä mainittuja karanneita sotamiehiä liikkuu näillä seuduilla.
Näiden suomalaisten murre on suuresti Savon ja Karjalan murteen kaltaista. Sen omituisuuksia: ia- tai ea-pääte muuttuvat usein ie:ksi, esim. vaikie, sokie, polvieen, muotojen vaikia, sokia, polviaan asemesta. K ja t katoavat useasti s:n ja t:n jäljestä, kun ne alkavat lyhyen tavuun, esim. sääsä (säässä), käse (kässe), matalla j.n.e., muotojen säästä, käske, matkalla asemesta. Karitiivissa äännetään kaksi t:tä, kuten Oulun tienoilla. Datiivia ja ulkoista lokativus-sijaa sekoitetaan usein, niin että kuulee sanottavan: vetääpi veneensä maalla, (ei maalle), aivan kuten Turun-suomessa tapaa saman sijan käyttämisestä esimerkkejä, joita Turun Viikko Sanomat viime vuosikerroissaan, niin hyvin suorasanaisessa kielessä kuin runoudessa, uutterasti tarjoavat. Monikon kolmas persona aktiivi-verbeistä muodostetaan passiivisilla päätteillä -aan, -ään, joka sama seikka esiintyy Savon murteessa monikon ensimäisessä personassa. Senpä vuoksi sanotaan runossa: "Vanhat miekkoa hivotaan, puraksia terästetään"; ja toisessa kohdassa: "Pirulaiset piinatahan, paholaiset painatahan" (ei: hiovat, terästävät, piinaavat j.n.e.). Gottlund oli tavannut sellaisia muotoja Mateuksen Evankeliumin käännöksessä, josta on puhuttu hänen "Otavassaan", mutta hän ei ollut tietänyt, miten se oli selitettävä. Aktiivin -nut, -nyt päätteiset partisipit jättävät usein pois w:n ja supistavat yhteen ääntiöt, esim. ei otat, ei itket eli itet, ei kosket eli koset (ei: ottanut, itkenyt, koskenut); tämä näyttää kuitenkin tapahtuvan ainoastaan ei-kieltosanan jäljessä.
Jos joku seikka näissä harvoissa muistiinpanoissa olisi väärin, ei pidä ihmetellä sitä, koska ne kolme lähdettä, joista ne on ammennettu, nimittäin talonpoikien kertomukset, oma muistini ja käsityskykyni, varsin helposti saattavat pettää, kuten olen kokemuksesta havainnut.