Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839

by Elias Lönnrot

Tämä Martiska oli itsekkin runontekijä. Joku aika sitten hän oli istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaa valitettiin yleisesti meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiita pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien kertomuksen mukaan "ensimäinen mies keisarista") Keisarillisesta Senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa, ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poron varkautta entistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään. —

Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhakijan voitto korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen hänelle itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että on poronhoito-kumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia.

Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa. Se minkä runosta, sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiinpanna, on jotenkin seuraavaa:

Poron synty on Pohjolasta,
Petra laulettu Lapista,
Tätä riikki riitelevi,
Raja raivoissa elävi.
Sykysyllä seikka synty, 5
Talven tullessa tapahtu,
Ruotsi tungeksen tukulle,
Koko Kuusamon pitäjäs.
Paljo maita matkustavat,
Kyllä kyytiä tekevät, 10
Hyvin hiihto Hossalainen,
Hiihto Huttu huikiasti,
Oikarinen oivalailla.
Lauttolammille tulevat,
Siitä metsähän menevät, 15
"Mitäpä tässä?" — "ei mitänä".
"Jälet tässä", — "ei jälistä",
"Siat tässä", — "ei sioista".
Ylös korpehen kohoovat.
Tuossa kumma keksitähän, 20
Petran vasa vaipununna
Kahen kallion lomahan.
Päivä päätä väännetähän,
Sorkkia soristetahan,
Turpoakin tuuvitahan 25
Kahen kallion lomasta.
Siitä Huttu huuon nosti,
Kela toinen kerkiävi,
Mit' on kummat kuulumassa,
Mitkä ilmoset imehet. 30
Silmät on entiset elolla,
Korvat vanhat valmihina,
Vielä kello kelvollinen,
Yht' on pikkuista vajella,
Henkeä poro polonen. 35
"Tuoppas täll' on tuuli henki,
Pane paarmuot ahava".
Kela kellon soittajaksi,
Kulkusen kolistajaksi:
Kuulu kello Kuusamolle, 40
Kuusivaarahan kulina,
Kiannalle kielen lyönti.
Siit' on Hutun huima Antti,
Vähämielinen Mikittä
Vuonisehen päästyänsä 45
Katsellahan kaikki paikat.
Huttu katso kaikki paikat,
Nuuski nurkkajen taukset,
Mit on akkaset ajettu,
Tiiron piiat pirskutettu. 50
Kaikki laukkuhun latovi,
Mitä missäkin näkevi,
Eväs on tarves taipaleella,
Moni matkassa tulevi,
Tapahtuvi taipaleella. 55
Huttu huimaksi rupesi,
Mielettömäksi Mikittä,
Kaikkiaan kaheksan miestä,
Yhen miehen ympärillä,
Sito yöllä yksinäisen, 60
Kesken yötä kehkimättä,
Väänti Martin väkkyrälle.
"Lähes nyt Martti matkan päälle
Kulkemahan Kuusamohon,
Oulun linnahan lujahan, 65
Kuss' ei konsa päivyt paista,
Eikä kuuhuet kumota."
Sano kainu karjalainen,
Yhä puoltansa puhuvi,
Yhä virkko vierestänsä: 70
"Kuule Kurvilan isäntä,
Jo mie sen sanon toeksi,
Kun tuo härkä ammonevi,
Jok' on kuollut mennä syyssä,
Mennä talvena tapettu, 75
Kun on kuollut Hoiluvalla,
Liha syöty, luu jätetty,
Talja Sunkuhun sulettu,
Laapat kaikki kaupunkihin."
Jyrki viinoa vetävi, 80
Rajan poikki raukiata,
Yöllä viinoa vetävi,
Kulettavi kuutamella,
Luoksi viinan vierahia.
Tuossa tuuma tuumatahan, 85
Annill' on hyvä heponen,
Saaha Martti matkan päälle.
Jyrki ajo antamahan,
Anni riisu rinnuksia,
Hevoista on lasettelevi. 90
Ottivat omin lupinen,
Martin matkahan panevat,
Poron syöjän polkusehen.
Jo Ruotsi hyvin elävi,
Koko Kuusamo ihastu, 95
Kun on Martti matkan päällä,
Poron syöjä polkusessa,
Kaikki on naiset naurusuussa,
Isännät iloissa mielin.
Niin on Martti matkan päällä, 100
Karjalainen koilamassa,
Kuuksi päiväksi kululla,
Iäksi on ilman alla.
Kulettavat Kuusamohon,
Tuonne tuomarin tupahan, 105
Esivaltojen etehen.
Koko Kuusamo kokoutu,
Lautamies lakitta seiso
Tuolla tuomarin tuvassa.
Esivaltojen eessä. 110
Vast' on Martti matkan päällä,
Kun on rautohin rakettu,
Kokonansa kolmet rauat
Yhen miehen ympärillä.
Kulkemass' on Kuusamosta, 115
Oulun linnahan lujahan,
Enarihin ilkiähän,
Joss' ei puuttune porohkat,
Ampuvärkit ei vähene.
Ain' yhtä ajattelevi, 120
Tämä on kasvanut kaloilla,
Veen kaloilla venynyt,
Atrioinut ahvenilla,
Ei siitä sinä ikänä
Kuletettu Kuusamohon. 125
Huttu huimaksi rupesi
Lähimmäinen miulla ranni;
Tuli vihat viikolliset,
Kaukasot ylenkatsannot,
Vaikk' oli ennen ystäväni. 130
En minä huolinna hyviä,
Jos olen ottanna urakan,
Nukuttanut nuoren petran;
Sinulle sikiät jäävi,
Kaksin vaatimet vasovi, 135
Porot toisen toimittavi.
Tuliko surma suutimaton,
Kesken yötä kenkimätön,
Sian tieän kussa synnyin,
Paikan kaiken kussa kasvoin, 140
En tieä sitä sioa
Kussa kuolo kohtanevi
Näillä ouoilla ovilla,
Teillä tietämättömillä.
Ain' yhtä ajattelevi 145
Luojan luotuja sanoja,
Pyhän synnyn säätämiä.
Kuu keritä, päivyt päästä,
Otava yhä opeta
Näiltä mailta vierahilta, 150
Yhä ouoilta ovilta.
Jopa tuomari tulevi,
Kemin herra kerkiävi,
Päästi Martin matkan päältä.
Ruotsi nyt tuli tuholle 155
Veionen Venähen voitti.
Huttu kulki huikiasti,
Alle pöytänsä ajakse,
Päähän penkin peittelekse,
Itsekseen itettelekse, 160
Parempi olisi ollut,
Maata koissa korkiassa.
Vähä nyt tulee väkeä,
Pieni arvo aartelia,
Saatu on saalis suurempiki, 165
Vähemmälläki väellä.

Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä on rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljoa tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla, Lonkka sitä vastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi sitä myöskin ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen mainittua emäntää. [Neljännellä matkalla, ks. edellä.] Puoli vuotta sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava Tsenaniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vienyt hänen tyttärensä manalle. — Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia runoja. Niitä ei kuitenkaan ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Antrein talossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain kyyditsijäkseni keski-ikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun kaikki lumi edellisinä päivänpaisteisina päivinä oli sulanut pois. Jyvälahti on 4:n peninkulman päässä Vuonnisesta. Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen, ja avara, sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnon kauneudet erityisesti meidät lumoavat ja vakaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään. Kun sitten aurinko oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtien mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sen tähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sen sijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: "missä nyt ollaan?" Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmin olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme Yläkuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen alla. — Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. — Hänen neuvottomuuttaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka minä taas taisinkin uudestaan torkahtaa. Puoliyön aikaan tai vähäistä myöhemmin tulimme perille Jyvälahteen, kolkutimme erään talon ovelle ja pääsimme sisälle. Kiireesti meille siellä sitten laitettiin makuusijat lattialle. Tämän seudun rahvas ei tee makuusijojaan, meidän rahvaan tavoin, oljista, jotka joka ilta kannetaan sisään, vaan poronnahoista ja muista vaatteista, eikä niihin tavallisesti panna peitettä. Pidän kuitenkin enemmän meidän rahvaan olkivuoteista, sillä onpa, kun tavallisesti joka ilta tuodaan sisään puhtaat, kuivat oljet, ja niiden yli levitetään puhdas hursti, etenkin väsyneenä ollen sangen miellyttävää paneutua siihen nukkumaan. Paraassa untuvavuoteessa ei voisi nukkua pahemmin. Oljet pannaan useaan eri paikkaan, niin että kullakin pariskunnalla, joita varakkaassa talossa monasti on useampia, on oma makuupaikkansa; sitäpaitsi on naimattomilla miehillä omansa, niin naimattomilla naisillakin. Vähän arvokkaammalle vieraalle tehdään niinikään erityinen tila pitkän pöydän ääreen; huonommat vieraat, etenkin kerjäläiset, saavat tyytyä tuvan ovensuun puoleen. Vaikka saattaakin olla mukavaa että on, kuten Etelä-Suomessa, muutamia pylväsosastoja kattoon asti päällekkäin ladottuja sänkyjä kunkin perheen jäsenen tarpeeseen, pidän kuitenkin enemmän näistä lattialle joka kerta uudestaan laadituista olkivuoteista. Ne ovat itsessään siistimmät, ja päivällä on koko tupa hauskemman näköinen, kun ei siinä näe mitään huonosti kohennettuja tai aivan kohentamatta jätettyjä vuoteita. Aamulla näet, kun kaikki ovat nousseet, oljet kannetaan heti pois ja lattia lakaistaan puhtaaksi. On merkillinen ero etelä- ja pohjois-suomalaisten asuintupien sisustuksen välillä. Edelliseen kuuluu, paitsi jo mainittuja sänkylaitoksia, useita kaappeja, kirstuja, vesikorvoja, sankoja, kiuluja, pyttyjä y.m. siellä täällä hajallaan huoneessa. Lattia on usein lian peittämänä, kuten käy, kun sitä ei koskaan puhdisteta vedellä. Pöydällä on yhtä haavaa jätteitä aamiaisesta, päivällisestä ja illallisesta, siinä on huolimattomasti jätettyjä leipäpalasia, lautasia, kalakuppeja, j.n.e., jonka ohella itse pöytä harvoin on puhdas. Liedellä on kiehumassa ja paistumassa ruokia seuraavaa ateriaa varten. Savossa, Pohjois-Suomessa, mutta etenkin Pohjois-Karjalassa ovat tuvat vapaat kaikesta sellaisesta romusta, lattia on sitä paitsi jotenkin puhdas, pöydät ja penkit valkeat. Eivät mitkään likaiset kaapit, kirstut, korvot, pytyt y.m. häiritse katsetta, sillä kaikilla sellaisilla esineillä on erityinen säilytyshuoneensa (eteinen), jonne ne käyttämisen jälkeen viedään. Erityinen huone (kota) on olemassa keittämistä varten. Näin ollen pitäisi luulla, että asian laita olisi päinvastoin, kun näet etelä-suomalaiset, jotka ehdottomasti ovat varakkaammat, myös kotielämässään voisivat paremmin noudattaa puhtautta.

Jyvälahdesta läksin seuraavana aamuna Uhtueen. Tässä kylässä, joka on seudun varakkain, on 80 suurimmaksi osaksi hyvin rakennettua taloa. Nimi johtuu Uhutjoesta, joka virtaa kylän läpi. Jyvälahdesta lasketaan tänne matkaa kolme peninkulmaa Keskikuitin järven poikki. Kylä jakautuu oikeastaan neljään osaan, jotka ovat Lammin pohja, Mitkala, Ryhjä ja Likopää, ja puolet siitä on Vuokkiniemen, toinen puoli Paanajärven pitäjää, Uhutjoki näet täällä on mainittujen pitäjien rajana. Tässä kylässä viivyin koko viikon, enimmäkseen uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi toisia, uusia. Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada jotakin hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa syödäkseni. Paastonaikana säilytetään maitoa erityisellä tavalla seuraavaan lihan- ja maidonsyönti-aikaan (arkeen). Annetaan sen ensin muuttua taalepiimäksi, josta kerma kuoritaan ja tehdään voiksi. Mutta sittenkuin kerma on otettu pois, jäljelle jäänyt osa eroaa sakeammaksi ja ohuemmaksi aineeksi. Jälkimäisen annetaan juosta pois, minkä jälkeen sakeampi osa kaadetaan saviruukkuihin, jotka pannaan kohtalaisen kuumaan uuniin. Siinä se muuttuu jonkunlaiseksi juustoksi, ja sitä sanotaan sen jälkeen rahkamaidoksi. Viiden tai kuuden tunnin kuluttua se otetaan pois uunista, ja sitä kuulutaan nyt voitavan säilyttää vaikka puoli vuotta sen pahenematta. Sellainen rahkamaito on sangen hyvänmakuista, jonka vuoksi olisi suotavaa, että meidänkin rahvas tutustuisi sen valmistamiseen.

Mutta palaan lääkäri-praktiikkaani. Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalanvaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi, tiheitä ophtalmia- (silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi s.o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua. Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä. Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää, ei täällä ole, kun näet ei kukaan aja partaansa. Minäkin, vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljoa enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: "Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä". Sellaista kunnianosotusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vallan oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä omistetaan arvonimi puolijumala ja puujumala. — Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää on täällä tuo, että rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta pilaan.

Paitsi runoja, ruokaa ja jumalallista kunnioitusta, jotka parantamisillani ja lääkkeilläni Uhtuessa ansaitsin, sain vielä lisäksi lahjoina messinkisormuksia ja muita samanlaisia esineitä, jotka minulla vieläkin ovat tallella. Tapasin noin 30-vuotiaan vaimon, joka oli kotoisin Rautalammin pitäjästä Suomesta. Hänen nimensä oli Anni ja hän oli jo yhdeksän vuotta sitten tullut tähän kylään, missä nyt perinpohjin kertoi minulle elämänsä vaiheet, jotka antaisivat aihetta vaikka koko romaaniin. Koetanpa, kertomustani venyttämättä, kuvata niitä. Hän oli piikana palvellut eräässä talossa Rautalammilla, kun kaksi uhtuelaista kulkukauppiasta siitä oli kulkenut maan eteläisiin osiin. Toinen näistä miehistä oli silloin tarkkaavaisesti katsellut häntä, mutta oli mitään sanomatta seuraavana aamuna taas lähtenyt matkaan. Palatessaan keväällä rannikkoseuduilta hän oli sovittanut matkansa saman kylän kautta, ja heti kun oli astunut tupaan ja huomannut hänet istumassa rukkinsa ääressä kiukaan luona, oli kavahtanut hänen kaulaansa ja sanonut: "Nyt meistä ei enää tule eroa milloinkaan. Aina viime syksystä, kun läksin täältä, en ole sinun tähtesi saanut untakaan silmiini." Sitten hän oli kehottanut häntä tulemaan mukaansa Venäjälle, siellä antaakseen vihkiä itsensä hänen kanssaan. Tyttö sanoi alussa olleensa sangen vähän taipuvainen sellaiseen askeleeseen, mutta kun mies oli uhannut, ettei ennen lähtisi pois talosta, tyttö viimein oli suostunut. Muutamat kulkukauppiaan antamat pienet lahjat olivat saattaneet tytön sukulaiset asiaan taipumaan. Näin hän oli seurannut miestä. "Ensi työksemme rajan yli tultuamme", hän kertoi, "menimme papin luo, joka minut uudestaan kastoi ja vihki yhteen hänen kanssaan." Nyt hän haki esille upeasti kirjaillun punaisen pumasenki-hameen, jonka mies tätä tilaisuutta varten oli hänelle lahjoittanut. Mutta kuten sittemmin pian sain kuulla — näin hän jatkoi — oli mieheni täällä kotona ennestään kihloissa toisen kanssa — hän mainitsi naisen nimen — joka myöskin asui tässä kylässä, ja jonka edellisenä päivänä olin nähnyt. Tämä koetti kaikin tavoin houkutella miestäni minulta pois, mutta pitkään aikaan se ei onnistunut. Mutta lopulta tuo nainen sai hänet lumotuksi, ettei hän rahtuakaan huolinut minusta, vaan seurusteli hänen kanssaan. Kun ei mitään muutosta parempaan ollut odotettavissa, matkustin viimein Kemiin ja ilmaisin asian ispravnikalle. Seuraus siitä oli tutkistelu, joka päättyi niin, että mieheni vietiin sotamieheksi, niin ettei kumpikaan meistä saanut häntä pitää. Hänen kohtalonsa tuntui minusta liikuttavalta, ehkä vielä enemmän sen vuoksi, että hän itse oli kotoisin tutulta suomalaiselta seudulta. Nyt hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, joista edellistä, Venäjällä syntynyttä, hän ei voinut ottaa mukaansa Suomeen; muuten hän sanoi olevansa hyvin halukas palaamaan syntymäseudulleen. Tämä Anni oli kielensä ja kaiken muunkin puolesta siihen määrään muiden seudun naisten kaltainen, etten, erityisesti asiasta tietoa saamatta, mitenkään olisi voinut aavistaa hänen olevan muukalaisen seudulla.

Ennenkuin jätän Uhtuen, tahdon vielä mainita, että tämä nykyään varakas, suuri kylä ison vihan aikana Kaarle XII:nnen hallitessa oli niin perinpohjin hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Tätä sotaa sanotaan seudulla sarkasodaksi ja myös varastussodaksi. Edellinen nimi johtuu siitä, että silloinen Kajaanin viskaali oli ottanut takavarikkoon venäläistä sarkaa, mikä tapaus juuri aiheutti tämän kauhean sodan puhkeamisen näillä rajaseuduilla. Siihen asti oli eletty ja seurusteltu toistensa kanssa hyvässä naapurisovussa, vaikka sota riehui muissa osissa maata; mutta tuon onnettoman tavarain-kiinnioton jälkeen muuttuivat olot täälläkin toisiksi. Jälkimäinen nimi kaiketi viittaa ryöstöihin, joiden takia tämä sissisota tuli niin kuuluisaksi. Olemme tottuneet yksipuolisesti arvostelemaan ja kauhusta värähtämään lukiessamme niitä hävityksiä, jotka vihollinen silloin meidän puolella toimeenpani, mutta unhotamme silloin enimmästi, ettei meidän väki hiukkaakaan paremmin ja inhimillisemmin menetellyt, tultuaan rajan yli vihollisen maahan. Samoja kertomuksia kehdossaan kuoliaaksi pistetyistä lapsista, raiskatuista naisista, elävältä poltetuista ja toisella tavoin hengiltä kidutetuista ihmisistä, joita vanhat ihmiset tietävät kertoa vihollisen kauheasta elämöimisestä meillä tänä onnettomana aikana, kuulee täällä vanhempien henkilöiden kertovan meidän omista kansalaisista. Muuan joukkio suomalaisia talonpoikia oli silloin lähtenyt rajan yli, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja muissa naapuripitäjissä ja oli silloin hävittänyt Uhtuenkin. Kylän sanottiin sitten olleen autiona, ja ensimäinen asujan kuuluu sittemmin tulleen Kiannan kappelista täältä Kajaanin läänistä. Tämä viimemainittu seikka, jos on tosi, olkoon myös todisteena siitä, miten maa tämän sodan jälkeen lienee ollut autiona asujamista, kun ennen viljavat seudut, pellot ja niityt, sijaiten suuren kalarikkaan järven rannalla — mihin täällä kiinnitetään paljo huomiota asuinpaikkaa valittaessa — eivät voineet saada asukasta lähempää kuin Kiannalta, jonne täältä on ainakin kaksitoista peninkulmaa. En ole saanut selville, mikä tämän partioretken suomalaisen päällikön nimi oli. Kuhmossa ja Repolassa muistetaan vielä ne päälliköt, jotka siellä sarkasodan aikana olivat kuuluisimmat. Suomalaisten puolella oli muuan Olli Kähkönen ja venäläisten puolella eräs Iso-Petri niminen mies etevin. Heidän urotöistään tiedetään vielä niin paljon kertoa, että kokonaan jätän tämän seikan toiseen kertaan, pitäen parempana jatkaa matkaani. — Uhtuesta tulin jälleen Jyvälahteen, missä oleskelin ainoastaan lyhemmän aikaa, kun minun ei täällä onnistunut saada kuin yksi ainoa runonlaulaja, sekin huononpuoleinen. Rikkaan talollisen Dmitroin luona en nyt voinut käydä, sillä hän asuu peninkulman päässä syrjässä kylästä, Enonsuun kosken partaalla, joka erottaa toisistaan molemmat Kuittijärvet. Tämä Dmitrei on epäilemättä rikkain talonpoika Vuokkiniemen pitäjässä. Hänen omaisuuttaan kuulin arvioitavan 10 tuhanneksi ruplaksi, jopa toiset arvioivat sen 100 tuhanneksi. Sellainen talonpoika ei enää mielellään itse lähde kauppamatkoille, vaan saattaa rahansa toisella tavoin korkoa kantamaan. Hän hankkii itselleen monenlaisia tavaroita, jotka hän kotiseutunsa vähävaraisille osaksi myy puhtaasta rahasta, osaksi lainailee. Sitäpaitsi hän käy markkinoilla, ostelee suuria tavaravarastoja yhdeltä seudulta, kuljettaa ne toiselle seudulle ja myy. Lisäksi hän lainaa rahoja vasta-alkajille suurta korkoa vastaan. Tätä korkoa kuulin maksettavan 25-30:neen sadalta, riippuen lainanottajan luotettavaisuuden määrästä. Dmitrein suuren rikkauden alkuna eli perustuksena kuului olleen kalakauppa. Hän näet asuu hyvin kalarikkaalla seudulla ja kuului vuosittain saaneen aika kalansaaliin.

Jyvälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti tarjottiin 5-6 kuppia "tsaajua" (teetä) illalla ja samoin seuraavana aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta nyt saada häntä laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen toimeen. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. "Omp' on", hän vastasi, "kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita pyhempinä." Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas ne kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitä vastoin toiset katsovat sitä paaston ajalla perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristimerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja "papin vierolaiset" tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa tapasi joskus erivieroisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talon väelle erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni eikä muiden kanssa, ja siihen hän vastasi, ettei katsonut maksavan vaivaa "ruveta heidän ilvehinsä" (s.o. kääntyä heidän uskoonsa).