Kylmäsalmessa päätalossa makasin minä yötä. Siinä näytettiin minulle poika, joka lapsuuesta alkain oli mykkä ja kuuro. Hän taisi nyt olla 16 vanha ja näytti terveeltä ja sukkelalta. Kaikenlaisia töitä kuuluu hän muien jälkeen osoitelevan ja hyvästiki tekevän. Asian mukaan minulta ei ollut hänelle apua.
Talon muori jutteli minulle illalla Kontion peiahista hänen nuoruuessansa. Niitä oli oluella ja viinalla päivät rupiamiseen pietty. Kontion kaaettua toimitettiin kaksi miestä tuojaksi, toista kaksi vastaanottajaksi. Näillä välillänsä oli kaiken laisia asian mukaisia kyselmiä ja vastaelmia, esinnä pihalla, sitte pirtissä ja taas viimmen pääkalloa viejessä pihalla. Ei niistä päivässä loppua tullut, sano muori usiamman kerran kertoessansa. Hän ei kuitenkana enää muistanut kun muutamia runoja, sillä runoilla piettiin kaikki puheet. Vaan niistä ja muista, joita toisilta laulettiin, olen saanut seuraavat, jotka paremmin kuin muu kirjoitus näyttäköön ja selvittäköön miten karhun peiaita piettiin.
— — — — — — — — — — — —
(Karhunpyyntirunon katkelmat jätetty tästä pois.)
2.
16 Tammista, Perjantai, 1835.
Kylmäsalmen Päätalosta matkustin Tormualle, viimeiseen rajalla olevaan taloon. Tämä näytti olevan köyhä paikka, sillä aamiaiseksi oli pantu esille pelkkää pettuleipää. Täällä oli lisäksi lavantauti esiintynyt ankarampana kuin tietääkseni missään muualla. Koko talon väestä, 13:sta hengestä, oli ainoastaan muuan lapsi jäänyt eloon, kaikki muut oli kulkutauti tuhonnut. Nykyiset asujamet olivat sittemmin tähän muuttaneet. Täällä kerrottiin, että Kuusamossa paraikaa liikkui tauteja, ja talonväki piti itseään onnellisena siitä, että oli niistä onnellisesti päässyt. Äsken oltiin molemmin puolin rajaa valitettu poronvarkaudesta, jonka rajan toisella puolella asu- vien venäläisten väitettiin tehneen.
3.
Muistiinpanoja matkalta.
— — Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan, ensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut enempää kuin 1/2 peninkulmaa, mutta se oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu oivallisena runonlaulajana. Eikä mieheltä puuttunukkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut.