Toukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi Heinäkankaan kestikievariin. — Saatat helposti kuvitella; että kernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet että noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin tässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan neljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä tila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi sen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä oli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus tarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin pojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että kun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän ei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä nytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle yömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään venäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin osan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää sankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen, rauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen sijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä nyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi tyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset, älykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta, mihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset olivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan kuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat olleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian toisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli alapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli rautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan. Pitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden tämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti kokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen kimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti kerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi elää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla tavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli ahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. —
En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan, jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti nähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen Heinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan. Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain tavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen kanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle ja Hollolaan. — Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin Kosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava, jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan mitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä kehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se sidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella minulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli puijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka usein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat taas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan velkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta sittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. — Kulkiessani Koskella kasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum), jotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen nimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen. Liekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen keijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon rakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on etuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin runo väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala vasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo katseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko runoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä sellaiseen kauneuteen? — —
Illalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan tutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista kuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä vuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin tarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä herätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme hänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä pappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti ympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon vaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme kuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli jalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että olimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä kaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä ajojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi vene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien yläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon rannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia kujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että olimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi Langin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana jäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus katsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon muodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt kirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut lukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat noin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa muutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien maallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen kivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun 13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät saattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan kylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä olevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan iltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka jälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni erään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan epäselvästi; viittasin heille vielä kerran "hyvästi" ja olin nyt taas yhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki ja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys silloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus kiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme palata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä eronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta viimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden edellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen meitä odottaa. — —
Puolentoista tunnin soutumatkan jälkeen olin Paimelan rannassa. Kysyin soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi: "antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte", mutta koska nämät kunnianmukaiset maksut eivät aina ole paraita, vaadin häntä itseään määräämään. Silloin hän sanoi olevan tavallista, että maksettiin kaksinkertaiset kyytirahat järvien yli kuljettaessa, ja minun täytyi siis antaa hänelle 44 killinkiä, sillä minulla ei sattunut olemaan pienempiä pankkiseteleitä. Tällaiset vesimatkat, ajattelin muuten, pian tyhjentäisivät kukkaroni, jonka vuoksi päätin joko kokonaan välttää niitä tai edeltäkäsin sopia soutajan kanssa kyytirahasta. Täältä läksin Paimelan kylän kautta Heinolaa kohti. Nimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin, jota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi on maamme suurempia järviä, useammissa paikoin sitä saada tätä oivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa, mistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen veden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset olopaikkansa. Paimelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa juuri ollenkaan tätä puheenaolevaa kalaa, jotavastoin toiset kylät, joihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäynyt, nyt pyytävät sitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä kalaa sanotaan kuitenkin vielä "Paimelanlahnaksi". Nimismies Langin luona Kaidassa sain tilaisuuden syödä tätä lahnaa sekä tuoreena että suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa, luulen sananparren: "Paimelanlahnalla, Kokemäensiialla konsanansa, Maailmassa ei ole vertaistansa" todella olevan oikeassa. — Täältä tulin yöksi Asikkalan nimismiehen, mainitun Langin veljen luo. Toisena päivänä läksin sieltä Heinolaan. Pitkin koko laajaa hietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi sormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun kanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. Ensimäinen seikka, johon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio kääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen, ollen molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää Päijänteen Konninveteen, ja jota muutamat, tosin vähällä perusteella, pitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan putouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi osa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40:n askeleen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun kannatuksella, joista tukihaaroja lähtee kannattamaan keskikohtaa. Sillan suurempi osa, noin 150 askeleen pituinen, on neljän hyvin asetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä olevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä niitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu, jossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden päällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden lukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita oli ollut 8000. Kaipasin vaan koko yrityksen kustannussummaa, joka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin kerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saarella kaavaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu puita saaren enempää kaunistamista varten tulevaisuudessa. Kun on tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan sangen jyrkän, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin sanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen huipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli kaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee vallan sen juurella. Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin. Maaherran-virkatalo, sairashuone, y.m. yleiset rakennukset eivät missään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoatakaan kivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatuorstaina olin tässä kirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu kiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja pappi nousee saarnatuoliin suorastaan sakaristosta, tarvitsematta kulkea kirkon kautta. Enpä tiedä liekkö johtunut tavattomuudesta. vai mikä lie tehnyt, että erittäin pidin tällaisesta saarnatuolin sijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi saarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin yhtä lähellä kumpaakin puolta, ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on muuten hakattu kahdeksankulmaiseksi, ja jos kohta se on pieni, on se sangen sievä sisältä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin, olisi se maalattava. Lähellä kirkkoa on kaupungin alkeiskoulu, jossa oli sisäänkirjoitettuna noin 40 oppilasta, osaksi kaupungista, osaksi naapuripitäjistä. Poikia opetetaan täällä lukemaan katkismustaan ja uskonnonhistoriaa, kirjoittamaan ja laskemaan neljää luvunlaskun alkutoimitusta. Täkäläinen koulunopettaja, ylioppilas G. Hahl, on kuitenkin sitäpaitsi tarjonnut halukkaille pojille opetusta historiassa, maantiedossa, matematiikissa ja latinassa. Tämä hänen menettelytapansa ansaitsee vielä suurempaa kiitosta, koska hän tarjoten tätä opetustaan yksityisopetuksen nimellä, ei vaivastaan useinkin varattomanpuolisilta pojilta vaatinut mitään erityistä maksua. Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin laidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille sairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin siellä oli 40-50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden lattiat, vuoteet y.m. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista hoitoa. Mitä sairaiden ruokaan tulee, tarjottiin sitä 28 1/2 kopeekkaan pankkiseteleitä vuorokaudessa kutakin henkilöä kohden. Kaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin toimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki ja vastapäätä vallan lähellä oleva havumetsä varmaankin saattavat Heinolan miellyttäväksi kesäolopaikaksi. Mutta kivittämättömät kadut ovat sangen vaivaloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon hiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulisäällä ilmaan lennellen sinne tänne. Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienemmillä kaupungeilla on oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja kokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin — tulemmehan suurempaan kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä kiintyy useihin uusiin esineisiin. Merkillisyyksiä esiintyy, joista osaksi on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa; toisiakin tapaa, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki tämä vaikuttaa sen, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet ehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt niiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja kokematta kenenkään puolelta suurempaa tuttavallisuutta tai lähempää ystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt olet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista tointa käy aika pitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois — kylmänä ja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asianlaita päinvastainen. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi muutaman tunnin, tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman, huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin olisit kauan oleskellut seudulla. Jopa unhotat olevasi vieraalla seudulla, ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeata jättää uudet ystävät, joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin paljosta; Heinolasta läksin 15:ntenä päivänä ja saavuin seuraavaksi yöksi vanhan tutun ja yliopistotoverin, komministeri G. Hahlin luo. Muuta lukuunottamatta olen hänelle kiitollinen siitä, että hän lahjoitti minulle Porthanin teokset "Dissert. de poësi fennica", "de bircarlis", "de antiqua gente fennorum", ja Lencqvistin teoksen "De superstitione veter. fennorum", jotka puuttuivat matkakirjastostani. Seuraavana päivänä läksin täältä. Kuljettuani viiden neljännespeninkulman matkan tulin Paason taloon, joka on Savon rajalla, jos Savoon tahtoo lukea koko Mäntyharjun pitäjän. Tätä niiden kylien asukkaat, joissa ensin kävin, eivät kuitenkaan itse näyttäneet tekevän. Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä muutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka kiinnitti huomioni, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan paljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka monta päivätyötä tämä on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa se sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta aidanteontyöstä. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun Savossa näin useita rahvaan hallussa olevia peltoliuskoja kiviaidan ympäröiminä, että täällä on paljon helpompi aikaansaada kiviaitaa kuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn tähän väitökseeni. Nyt, ennenkuin astun Savon rajojen sisälle, tahdon tehdä Hämeen suhteen muutamia huomautuksia, jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkaisuutta pääasiallisesti maanviljelyksen harjoittamiseen. Kaskenviljelystä tosin ei ole unhotettu, jopa sitä paikoittain harjoitetaan melkoisesti, mutta sen sijaan, että ennen pääasiallisesti luotettiin kaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelemaan satoon, turvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen. Kaskenviljelys on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty ammatti, josta vastenmielisesti kokonaan tahdotaan luopua. Joskus sattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös houkuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osottaa, että niiden viljelys sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin palkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla muualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä on heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin rikas sato, niittymaan lisääntyminen y.m., ja rahvaskin on varma siitä, että tämän kautta maalle koituu melkoinen voitto. Kevättouvot, jotka halla ennen monessa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta. Tämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myöskin viime aikoina sattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä. Siitä syytöksestä, joka liian usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät taloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri saata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa pöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat y.m. ovat sangen siistit ja puhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat, voidakseen kumota yleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon ja joskus tapaa kokonaisia kyliä, missä ei ole mitään parempaa asuntoa. Toisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymisasteita parempaan rakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen salin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla on lasi-ikkunat asuintuvissaan y.m. Hämäläinen talonpoika on yleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla maassa. Ennenkuin sivistys ja siivous täällä pääsevät vallalle, ja ennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen joka taholta tänne kohdistaa säteensä, tullaksensa tehoisaksi. On muuten vaikeata löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä ovat jääneet jäljelle syvemmällä maassa asuvista savolaisista, karjalaisista ja ennen kaikkea pohjalaisista. Jotakin epäilemättä on vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista syistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen sille esteenä. Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät ole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia asukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet liikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostoksensa, sitten he palaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltään perityissä mökeissään. Suurempia vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia jokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä ole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi viettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman kirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina. Toisin on savolaisen ja karjalaisen laita. Saimaan vesistöt, Orihvesi, Kallavesi, Pielisjärvi ja lukuisat muut järvet tekevät hänestä maan sydämessä taitavan merimiehen. Kauan arvelematta lähtee hän 40, 50 jopa 60:n peninkulman pituisille matkoille, kesällä veneessään ja talvella reessään. Tällöin esiintyy usein seikkoja, jotka kysyvät koko hänen sielunsa toimintaa, jos hän tahtoo tulla toimeen. Tottumus matkaansaa, että hän sitten vähemmän pulmallisissa tiloissa pian tointuu ja arvostelee järkevästi. Matkoiltaan, jotka vievät suuren osan hänen talveaan, hän palaa kotia tuoden mukanaan kokemusta ja tuntien asioita ja tapoja laajalta ympäristöltä. Jotenkin sama on pohjalaisen laita. Tosin vielä laihahko maa on pakottanut häntä harjoittamaan useita sivuelinkeinoja, joita rahvas muilla seuduin ei ole harrastanut. Pohjalaisen suhteen toteutuu varsin hyvin vanha sananlasku: "Kyllä vatsa lappalaisen laulamaan opettaa." — —
Vaikka taikausko Hämeessä ei suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa seuduin, ovat vanhat runot täällä melkein kokonaan unhotuksiin joutuneet. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden, sekä mitä uusien runojen tekemiseen, että vanhempien muistissa pitämiseen tulee. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita Hämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten nerokkaisuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin parsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi typistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden ja parempain aatteiden puutteen. Näitä täten varustettuja lauluja lauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa esiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta aikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla typistetyn kielensä tähden, joka saattaa runomitan teeskennellyksi, sekä etsiskeltyjen loppusointujensa vuoksi ei ole mitään erityistä arvoa, ovat ne kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä puolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan tuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa, ja jotka useimmiten ovat hyvin tuntehikkaita, korvaten sanojen puutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen, jopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä sanoilla: "Ei tällä laulull' ol' yhtäkään isää, Kuin joku taitaa, niin pankoon vaan lisää". Onpa erityisesti pantu mieleen nämä sanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä, samaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja laulettavan muuten kuin typistettyinä ja turmeltuina, on vaikeata antaa niistä näytettä. Tahdon kuitenkin tähän liittää näytteeksi pari kappaletta. — — — [Runoja, joita varmasti voitaisiin katsoa niiksi, mitä Lönnrot tässä tarkoittaa, ei ole voitu kokoelmista löytää.]
Toisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään, tarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin ollut niinkutsuttuja "heränneitä" eli "kääntyneitä". Eipä saata sanoa näiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla "lahko" tarkoittaa tavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta, eivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta j.n.e. Seikka, jossa he eroavat muusta joukosta, on se, että he joutohetkillään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään rukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. Useita sellaisia on olemassa, jotka raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla lukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja puheenparsi-rikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa usein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitäen rukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat raamatun kohtia, joihin perustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä kirjoja, joku on oppinut kirjoitustaidon. Viimemainittua ei kuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä on kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on oppinut tämän taidon. Muutamat näistä "heränneistä" kulkevat toisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin siinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin siinä, että elättäisivät itseään ilman ankarampaa tointa. He pidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä, leikeistä, y.m. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä kotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä ja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse jokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla "hyvää päivää", he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, "Jumal' antakoon", vaan: "teille myöskin", tai jotakin sentapaista. Heitä syytetään jonkunmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä ylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen uskonsa vuoksi, kernaasti itselleen omistavat. Koska suomalaisella melkein on tarve laulaa, ja koska nämä "heränneet" eivät kernaasti laula maallisia lauluja, niin sepitetään siellä täällä heidän keskuudessaan hengellisiä runoja, jotta niitä vaihtelun vuoksi laulettaisiin varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein joutuvat jonkunmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy, ja heidän kuulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on ollut tilaisuus tällöin tarkastaa heitä, vakuuttavat etteivät he tässä tilassa ollessaan tiedä mistään, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Turhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on viety niin lähelle heitä, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt käydä sietämättömäksi, mutta he eivät siitä ole tietäneet mitään eivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivunmerkkiä. Toinnuttuansa tästä tilasta näyttävät he noloilta ja ikäänkuin häpeävät, joka seikka myös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan. Mitä itse kieleen tulee, jota he silloin puhuvat, niin siinä kuuluu olevan oikeita kielellisiä äänteitä, mutta se kuuluu olevan ympäröiville ymmärtämätöntä. Ymmärtävätkö toisiaan useiden langetessa tähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, en tiedä. Muutamat väärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14 luk. ovat varmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin valmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden ohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut osannut lukea jotakin paikkaa, ja että hän sentähden oli saanut papilta "reput" ynnä sen varoituksen, että hän vastedes paremmin harrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan kohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt, miten piti menetellä. Tämä oli neuvonut häntä menemään yksin metsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin sellaisella menestyksellä, että hänestä heti tuli paraita lukijoita. Eräästä tytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut kirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa pidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on ollut sokea, kuuluu raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia, jotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut luotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan sormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka uskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää!
Paikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla "puntturitalkoilla", jotka tapahtuvat seuraavasti: Kylän ämmät ja tytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai korkeintain kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen luo, ja siten kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin käytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen, toisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämät talkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, eivät ainoastaan kylän vaan myöskin koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkastuksen ja pohdinnan alaisiksi. Toiset kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on muuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan monella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan. Toisia töitä, jotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä talvella tapahtuva hirrenveto. Niitä pidetään pieninä juhlina. Parhaat saatavissa olevat ruuat kannetaan esille ja olutta ja viinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka kuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana pidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein kuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret täällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin, missä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan ilman puhemiestä. — Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon jäljellä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljellä karjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin Hämeessäkin kuuluu olevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loihtujen jäännöksiä. Tuo vanha tapa että kiristuorstaina, helluntai- ja juhannusyönä mennään metsään ja siellä poltetaan suuria loimuavia kokkotulia, on vielä monessa kohdin Hämettä pysynyt. Voisin vielä jatkaa näitä huomautuksia, sekä mitä muuhun että niiden seutujen murteisiin tulee, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sitä jotenkin tarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa kirjoitelmissa, ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin erityistä seutua ollen siis ilman yleismerkitystä. Puhuakseni esim. kielestä, niin ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun läänissä: tulee, menee kotia j.n.e., eikä kuten Savossa tuloo, mänöö kotiin, vaan: tullee, mennee kotio. Ei myöskään sanota: vedes, kodas, eikä veessä, koossa, vaan: velessä, kolassa.
Toukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen raakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla jäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen veneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia savupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat, ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun ja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon, mistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin edelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten vähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän luulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä. Kerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille, sillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan päivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa saman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa kirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis Hölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan milloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin hyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan Höltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä. Vastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko aiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen, jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia. Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman virstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan jonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että ainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi. Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea tahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta keskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi ollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä matka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle 75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen. Mutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään niin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä melkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa hänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle 50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä oli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan tarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani oli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui vähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin minulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän miehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen näin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme vastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei hänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä oli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä miellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui paraikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät taistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään. Lähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät kaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana vallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella syömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa. Minä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua "Ei ole ajat enää niinkuin olit ennen" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet, tottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö heidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat ennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan nopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he kohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin heidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan. Täällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä menin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra Sirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa. Hoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen päivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla. Näimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi. Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka kaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten jo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he ensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat siihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille kaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu hänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin kukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen, johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. "Arpa" sekä muut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto toimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan rautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan ulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu, kumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa vähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään useita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa olla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana, merkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä tehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska seulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta järkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu jotakin, ja jos tavaransa menettänyt "arvan" kautta tahtoisi saada varkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien temppujen jälkeen kysyä: "Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö, niin käänny, seula!" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny, niin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä tarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä liikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään varkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö seula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään myöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.
23:ntenä päivänä läksin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffrén seurasi minua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun pitäjän ensimäinen. Sen tilan isäntä, jolle saavuimme, oli kuuluisa siitä, että loihtujen avulla taisi parantaa tauteja. Toivoen voivani houkutella häntä ilmaisemaan jotakin viisaudestaan päätin jäädä tänne yöksi. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään, tai koska hänellä ehkä ei ollut enempää, niin sain ainoastaan kappaleen käärmeensynty-runoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja muu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin näkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vaan, ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi jotenkin kauan niitä odottaa. Loihtuihin hän ei niin suuresti luottanut, koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta sitä käärmeenpisto-lukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja jonka piti olla vallan luotettava. Täältä läksin kirkkoväen kanssa Mikkelin kirkonkylään. Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan tahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeata osata perille täällä, kun ei ole mitään kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan pieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin. Vielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön opastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin neuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään Savossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui minusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua jotenkin seuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin, sitten poikkeatte ensi tiehaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen, sitten kaakkoon ja sitten lounaaseen — j. n. e. Vaivoin saatoin pidättäytyä naurusta ja läksin matkaan melkein kokonaan ajattelematta hänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vaan sekoittivat minua kuin olivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan talonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti, että varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani ylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut. Tällä matkalla oikaisimme erään niityn poikki, missä muuan maamittari keppineen istui polun laidalla. Näin selvästi, että talonpoika odotti minun puhuttelevan maamittaria ruotsiksi, mutta tämä ei pälkähtänyt päähäni. Tämä antoi talonpojalle aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta, niin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas tiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi pitää sitä jotenkin epäluotettavana. Mutta arvoni sai varmaankin korvauksen vahingostaan, jos hän toisena helluntaipäivänä näki minun toinen takki yllä pappilan kotiopettajan kanssa menevän kirkkoon. — Vielä minun on mainitseminen Hirvensalmesta, mistä äsken tulin, että se ennen kuului olleen kreivi Brahen läänityksenä. Muistotaru kertoo hänen aikoneen tänne rakentaa linnoituksen voidakseen sodan aikana puolustaa seutua vihollista vastaan. Eräs vuori tai oikeammin ylänkö, noin neljännespeninkulman päässä kirkolta, onkin nimeltään Tornialan mäki, jolle mainittu linnoitus piti rakennettaman ja jolle jo sen perustus oli laskettu. Sitä niemimaata ympäröivä järvi, jolla kirkko sekä muutamat kylät sijaitsevat, on nimeltään Puulavesi. Ennen sitä kuuluttiin sanotun Puolanvedeksi, puolalaisten muistoksi, joiden tarujen mukaan, sanotaan tänne saakka ajaneen takaa pakenevia lappalaisia, mutta täällä kohdattuaan mainitun järven pakosta peräytyneen.
Iltapnolella 24:ttä päivää tulin Mikkelin pappilaan, jossa rovasti Brunon otti minut hyvin vastaan. Täällä vietin helluntaipäivän, ja minulla oli tilaisuus nähdä talonpoikais-morsiuspari hääpuvussaan, joka oli sangen yksinkertainen. Mikkeliläinen luulee muuten olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua. Onpa merkillistä ja samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen, kokea että Suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys. Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet riitaantuvat ja käräjöivät, ja pyyhkeillään naurettavan näköisiksi tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle. — Koska täällä Mikkelin seuduissa maanteitä käy ristiin, saattaa kesällä useista kylistä päästä rattailla kulkemaan. Onpa usealla talonpojalla muhkeat kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä. Tämän pitäjän väen murteessa on omituista, että sanotaan esim. vissa, kassoa, tarvissoo, vassa, messä j.n.e., kun sitävastoin muualla Savossa sanotaan: vihta, kahtoa, tarvihtoo, vahta, mehtä, j.n.e. Kirkko on puusta ja tilava. Muutamia balsamoituja ruumiita, joita säilytetään edellisessä kirkossa, ei minulla ollut tilaisuutta nähdä. Pappila, jossa asuin, sijaitsee saaressa; siinä on paitsi kartanonpaikkoja tilaa pelloille ja varsin vähäiselle määrälle niittyä. Täällä uin ensi kerran 26:ntena päivänä, jolloin vesi oli täälläkin tarpeeksi lämmintä. Tulee huomata, että jäänlähtö muutamina vuosina täällä tapahtuu vasta toukokuun keskivaiheilla. Kuopion seuduilla, jotka eivät ole niin paljoa pohjoisemmassa, kuulin kerrottavan, että siellä joskus ajetaan jäitä myöten vielä toukokuun keskipaikoilla. 27:ntenä päivänä yövyin erääseen kievariin. Aloin kirjoittaa muutamia lauluja, joita useat kyytimiehet ja kylän tytöt minulle lauloivat. Katsomatta kelloa kirjoitin niin kauan kuin voin nähdä päivänvalolla. Viimein tuli jotenkin hämärä, ja koska lisäksi laulajani tahtoivat poistua, lopetin ja huomasin, että kello oli vähän yli yhdentoista. Niin valoisat ovat yöt täällä jo tähän vuodenaikaan. — Seuraavana päivänä tulin Juvalle. Eivätpä ainoastaan kauniit lehtimetsät, siellä täällä jylhemmän havumetsän keskeyttäminä, tehneet miellyttävää vaikutusta minuun, joka jalkamatkallani Hirvensalmella ja Mikkelissä näin melkein yksinomaan aukeita mäkiä ja kaskeksi poltettuja lakeuksia, vaan myöskin kansaa tulee minun mainita kiittävämmin. Koska tiesin ylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt niitä. Sen sijaan huvikseni kokoilin kasveja, mitä satuin löytämään, ja kyselin taloissa niiden suomalaisia nimiä. Keräelmä kasvien ja muiden luonnonesineiden suomalaisia nimiä mielestäni melkoisesti edistäisi sen kysymyksen ratkaisemista, missä suomalaisten muinainen koti oli. Tiedetään näiden nimien suuresti vaihtelevan eri seuduilla, mutta siitä huolimatta on useita kasvien, lintujen, kalojen ja muiden eläinten sekä kivennäisten y.m. nimiä, jotka yli koko Suomen ovat samat. Jonkunmoisella varmuudella saattaisi siis olettaa, että suomalaiset jo ennen tänne tuloansa ovat ne tunteneet, kun sitävastoin useimmat niistä esineistä, joilla eri maakunnissa on eri nimensä, luultavasti vasta heidän maahantulonsa jälkeen ovat tulleet tunnetuiksi. Edellisten johdolla saattaisi lähemmin määrätä seudun, jossa sellaisia eläimiä ja sellaisia luonnontuotteita on, ja tämä seutu siis olisi ollut suomalaisten muinainen asuinpaikka.