29:nnen päivän vietin Juvan pappilassa. On helppoa kuvitella, miten mieluista oli täällä tavata vanhaa opettajaani, kontrahtirovasti Nykoppia sekä hänen vaimoansa, joka on kotoisin Uudeltamaalta. Rovasti kertoi että hänellä yliopiston apulaisena Turussa usein oli ollut kipua rinnassa, mutta että hän nyt enemmän ruumiinliikkeen ja etenkin saarnaamisen avulla melkoisesti oli parantanut terveyttään. Ollessani Turussa kuulin useiden toverieni mainitsevan pelkäävänsä papinuraa, koska heillä oli heikonlainen rinta. Mutta tämä pelko tuntuu olevan aiheeton, jos sillä kiivaammalla liikkeellä, joka saarnatessa näyttää tapahtuvan puhujan keuhkoissa, yleensä on yhtä edullinen seuraus. Tosin tiedän, että useat entisistä yliopistotovereistani, jotka nyt ovat pappeina, ovat kokeneet samaa hyvää vaikutusta saarnaamisesta, jopa muutamat ovat väittäneet siten parantaneensa varman keuhkotaudin, mutta koska välistä myös kuuluu käyneen päinvastoin, en tiedä, voitaneenko tätä parannuskeinoa pitää yleisesti auttavana. Ruustinna valitti uudella kotiseudullaan kaipaavansa kevään paraita koristuksia, sini- ja valkovuokkoja. Nämä kukat eivät enää näy viihtyvän Savossa, en ainakaan missään täällä ole niitä tavannut. — Juvalta tulin Rantasalmelle. Yön 30:ttä päivää vasten vietin herrastuomari Matti Hukkasen luona. Tämä mies lienee jo ennestään tunnettu suomalaisista runoistaan, joista muutamia on painettu Turun Viikko Sanomiin. Nyt olivat toiset suomalaisen kirjallisuuden ystävät riistäneet häneltä kaikki hänen edelliset runolliset tuotteensa. Yhden ainoan, aiottua kirkonrakennusta käsittelevän runon kopioitsin hänen luonaan. Sitäpaitsi hän lupasi vastedes antaa minulle useampia. — Perjantaina 30:ntenä päivänä tulin Rantasalmen pappilaan. Täällä tapasin taas entisen tuttavan, komministeri Siljanderin, rovasti ja ritari Cleven apulaisen. Sunnuntaina minulla oli tilaisuus nähdä kansaa juhlapuvussa. Olin jo ennen kuullut kerrottavan, että Rantasalmen rahvas oli Savon sivistyneintä, jonka vuoksi tahdoin nähdä sen kirkkovaatteissaan. Miehillä oli yllänsä pitkät harmaat sarkanutut, osaksi myös lyhyet takit. Naisillakaan ei ollut mitään erityisiä koristeita. Heidän röijynsä olivat kuitenkin jotenkin aistikkaasti leikatut ja niiden liepeet lyhyemmät kuin muilla seuduin olin nähnyt. Eräs ruumissaatto veti huomioni puoleensa. Kaikki kantajat olivat valkeissa vaatteissa, heillä oli nimittäin yllä pitkät valkeat sarkatakit ja vyö miehustalla. En saata kieltää, että tämä saatto minusta tuntui kauniimmalta kuin ne, joita olin tottunut näkemään Hämeessä ja Uudellamaalla, missä kaikki kantajat ovat mustiin puettuina. Muuan morsiuspari vihittiin iltapäivällä pappilassa. Sulhanen oli puettu pitkään harmaaseen takkiin ynnä vyöhön; morsian vallan yksinkertaisesti valkean ja punaisen viiruiseen hameeseen ja esiliinaan ja tavalliseen sarssiröijyyn. Päässäkään ei ollut muita koristeita kuin punainen, kaksin kerroin käännetty huivi, joka ohimoiden kohdalta oli kierretty pään ympäri ja edestä sidottu kokoon ruusun-solmulle; se näytti kannattavan hiuksia, jotka olivat sen alle ja päälaelle yhteenpalmikoituina. — Maanantaina läksin mainitun Siljanderin seurassa Rouhialaan, jonne on 3/4 peninkulmaa pappilasta. Tämän maatilan omistaja on eräs Aminoff, jonka veljet myöskin nyt kesällä oleskelivat täällä. Täällä vietimme iltaa palloa lyömällä ja jäimme tänne yöksi. Seuraavana päivänä olin aikonut käydä erään räätälin luona, jonka sanottiin osaavan paljon lauluja ja runoja. Siljanderin neuvosta seurasin kuitenkin häntä takaisin pappilaan, etenkin koska hän lupasi kopioida räätälin runot ja vastedes lähettää ne minulle. Seuraavana päivänä, kesäk. 4:ntenä, kävin Siljanderin kanssa majuri Stenrothia tervehtimässä, ja siellä olimme iltapäivän. Illalla palasimme ja torstaina läksin viimeinkin matkaan. Harvoissa paikoissa niin hyvin viihtyisin kuin Rantasalmen pappilassa. Sillä lyhyellä ajalla, jonka täällä vietin, tulin jo kuin kotiutuneeksi tänne. Muutamissa ihmisissä on luonteenomaista, että he lyhyemmänkin tuttavuuden aikana siihen määrin herättävät mieltymystämme, ettemme levollisesti saata odottaa eronhetkeä. Ruustinna Cleven käytöstavan ja olennon vaatimattomuus ja teeskentelemättömyys sekä rovastin vakava ja ystävällinen kohtelu saattavat minut kauan muistelemaan Rantasalmella viettämääni viikkoa. Koko perheen onnentoivotusten seuraamana läksin mainittuna päivänä matkaan. Kuljettuani peninkulman saavuin Haukiveden rannalla sijaitsevaan Mustalaan. Koska minua tällä jalkamatkallani ei erityisesti huvittanut käydä maamme kaupungeissa, valitsin Kerimäelle tullakseni matkan Haukiveden poikki, hyläten toisen ja tätä nykyä enimmin käytetyn, 4 peninkulmaa pitkän tien, joka kulkee Savonlinnan kautta. Tultuani mainittuun kylään, hain itselleni soutajaa. Matka järven yli vastakkaiselle rannalle oli 1 1/4 peninkulmaa, ja talon molemmat miniät suostuivat rupeamaan soutajikseni 1:stä ruplasta 75:stä kopeekasta. Matkalla toinen soutajattarista, joka oli jotenkin puhelias, kertoi että hän usein Ruotsin vallan aikana oli soutanut järven yli matkustavaisia hevosineen ja ajokaluineen. Täytyi näet Savonlinnan ollessa Venäjän vallan alaisena, välttääkseen hankaluuksia passien näyttämisessä sekä muita esteitä, joita matkustaja vieraassa valtakunnassa kohtaa, kulkea 1 1/2 peninkulmaa Haukiveden yli matkustaessaan Kerimäelle ja kauempana oleviin silloisiin Ruotsin alle kuuluviin karjalaisiin pitäjiin. Soutajattareni kertoi minulle lisäksi eräästä matkastaan Kesälahdelle, eikä antanut minulle mitään hyviä ajatuksia karjalaisista, joita hän kuvaili yhtä raaoiksi ja säädyttömiksi, kuin heitä syntymäseudullani tavallisesti luullaan. Kävisi liian pitkäksi puhua tämän hänen matkansa aiheesta ja siihen yhtyneistä seikkaluista, joita hän minun ratokseni kertoi melkein koko ajan, minkä olimme järvellä. Tahdon ainoastaan mainita, että hän alussa sanoi: "Ei kukaan ihminen uskoisi, että nainen, joka minä olen, rohkenisi lähteä niin pitkälle matkalle." Tästä tein sen johtopäätöksen, että Savon ja Karjalan naisten arvatenkin on pysyminen yhtä kauniisti kotoisissa askareissaan kuin miehet laajalti matkustelevat. Toisella rannalla asui muuan Olsoni niminen maatilanomistaja, jonka luo poikkesin. Hän tarjosi minulle kahvia ja sen jälkeen kahviryypyn. Täällä tapasin myös erään luutnantti ——— kotoisin Jämssästä Hämeestä; hän oli tullut tervehtimään sukulaistaan, mainittua Olsonia. Minulla oli kuitenkin syytä ensin pitää häntä Olsonin kotiopettajana, sillä hän korjasi hyvin halukkaasti hänen ruotsiansa, joka oli vähän enemmän suomenvoittoista kuin mitä Suomessa on tavallista. Täältä läksin vielä samana iltana ja tulin yöksi 3/4 peninkulman päässä olevaan taloon. Se oli jo Kerimäkeä, kun sitävastoin ne kaksi kylää, joiden kautta ensin kuljin, olivat Sääminkiä. Muuan kultasepänsälli, joka vaeltaessaan Savonlinnasta Ouluun oli jäänyt tänne valmistamaan isännälle muutamia hopeansekaisia lusikoita, jotka kuitenkin kävivät tavallisesta hopeasta, luuli minua heti samanlaiseksi vaeltavaksi kisälliksi kuin hän itse oli, ja iloitsi suuresti siitä, että talonpoikaiskylässäkin tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi puhella ammattiasetuksesta ja -asioista. Hän näytti kuitenkin pian huomaavan erehdyksensä, vaikken minä suuresti koettanutkaan sitä korjata. Hänen puheistaan saatoin päättää, että hän piti seudun talonpoikaisväkeä sangen tyhmänä, kun eivät puheesta saattaneet huomata, mitä mies oli. Kunkin eri säätyluokan ihmisissä on jotakin omituista, joka ei helposti jää huomaamatta niiltä, jotka ovat tottuneet näkemään erisäätyisiä ihmisiä. Vaikka olin puettu talonpojaksi ja sanoin olevani talonpoika, joka muka olin matkalla Karjalaan sukulaisiani tervehtimään, eivät monet talonpojatkaan sitä ole uskoneet, kun kauemman aikaa olen ollut heidän parissaan. Ja kuitenkin pitäisi minun, joka polveudun talonpojista ja suurimman osan ikääni olen elänyt heidän keskuudessaan, onnistua paremmin kuin monen muun käydä talonpojasta. — Täältä läksin varhain seuraavana aamuna matkaan. Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista. Yhtä valtaavaa oli nyt aamulla astuessani kuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa, ja sadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään. — Viidenvuotias lapsi kysyi minulta Rantasalmella: "Onko teilläkin maassanne yhtä hauskaa kuin meillä täällä?" — "Miksi mielestäsi täällä on niin hauskaa?" kysäsin minä. "Onhan meillä", hän vastasi, "niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia, jotka laulelevat, ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea." Monet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauneista metsistään johtui mieleeni ja yhtä monasti ajattelin: kuinka olit oikeassa! — Vähää ennen päivällistä saavuin talonpoikaiskylään, jossa muuan mies nähdessään napinlävestä riippuvan huiluni kysyi, mitä sillä tein. Kuultuaan, että se oli puhallussoitin, pyysi hän minua sitä soittelemaan. Vaikka olenkin kovin harjaantumaton sitä käyttämään, kokoontui ennen pitkää ympärilleni lukuisa parvi lapsia, tyttöjä, täysikasvuisia ja vanhanpuolisia henkilöitä. Tämä ei tosin ollut mitään uutta, sillä jo ennen olin monta kertaa kokenut samaa huiluni aikaansaamaa vaikutusta. Suomalaisten kansanlaulujen sävelmät ja yleinen runosävelmä ovat omiansa heitä erityisesti viehättämään. Usein, melkeinpä joka päivä seison suurilukuisen kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä. Tämä huvittaa minua, en voi sitä kieltää, ja tyydyttää suuresti itserakkauttani. Sellaisissa tilaisuuksissa olen aina kuvitellut itseäni toiseksi Orfeukseksi tai, puhuakseni isänmaallisemmin, uudeksi Väinämöiseksi. Sellainen kylänväen rientäminen saapuville on toisessa suhteessa minulle varsin hyödyllinen. Kansan ollessa koolla saan helpommin tietää, kutka kyläläisistä osaavat lauluja ja runoja. Täten minulle nytkin kerrottiin tytöstä, joka, ollen erittäin hyvämuistinen, osasi koko joukon Karjalan naisten lauluja ja useita vanhan kansan runoja, jotka viimemainitut erittäin halukkaasti panin paperille. Pian äiti kuitenkin muistutti tytärtään, että tämän tuli muun väen kanssa lähteä kaskelle, joka nyt oli poltettava. — Koska aion erityisesti, julkaista sekä nämä että toisia runoja, en ole tahtonut niitä tähän ottaa. Mutta koska muutamat lukijoista kenties haluavat tässäkin nähdä muutamia niistä, tahdon tähän liittää pari pätkää runosta "Ylpeä tyttö":

Ei täy'y tätä tytärtä renkimiehien rekehen, kasakoien kainaloihin. Vielä tälle tyttärelle, vielä kauniillen kanalle, 5 tuoahan Turusta sormus, risti Riian kaupungista. Vielä tälle tyttärelle, vielä kauniillen kanalle, tuoahan tuhannen ruuna, 10 sa'an maksava satula. Vielä tälle tyttärelle, vielä kauniillen kanalle luokit värjätyt väijävät, kirjakorjat kiiättävät. 15 Vielä tästä neitosesta tästä kauniista kanasta, suku juopi suuren tuopin, kaaso kannun kallistavi, heimo hempeän pikarin. 20

Kuka tiesi kuulun piian, kenkä kenstin morsiamen, kynsivän kylän väliä? Kuka tiesi, kenkä luuli, mennä vuonna täll' ajalla 25 sukivan suruista päätä, harjoavan huolellista!

Käytyäni usean talonpojan luona ja kirjoitettuani muistoon muutamia runoja kahdelta tien vieressä lampaitaan kaitsevalta paimentytöltä, tulin Ylä-Kuonan kestikievariin, jonne jäin yöksi. Yöllä, en saata tarkalleen sanoa mihin aikaan, tänne tuli kaksi herrasnaista. Olin pahemmassa kuin pulassa, mitä minun piti tehdä, jäädäkkö vuoteeseen, johon olin paneutunut, vai tarjotakko se äsken saapuneille matkustajille. Mutta koska muistui mieleeni, että toinen vuode oli vapaa, sittenkuin isäntä, joka illalla oli pannut maata siihen, oli noussut vieraita vastaanottamaan, pidin paikkani. Arvelin kuitenkin kohteliaisuuden vaativan, että minä, heidän ja erään heidän seurassaan olevan herran syödessä sekä sittemmin naisten valmistautuessa makuulle, olin nukkuvinani, jonka teinkin. Kuinka seuratapojakin täytyy noudattaa asianhaarojen mukaan, ajattelin itsekseni, naisten nopeasti pannessa maata ja nähtävästi vielä nopeammin vaipuessa uneen. Herrasmies, joka ei saanut tilaa kamarissa, meni tupaan nukkumaan. Helposti ymmärrettävistä syistä nousin varhain seuraavana aamuna ja jätin naiset yksikseen; kuitenkaan en tahtonut lähteä matkaan ennenkuin he nousivat ylös, sillä tahdoin tietää, keitä olivat. Puhuin sitten heidän kanssaan ja tunsin toisen, joka oli neiti ——— Turusta, nyt matkalla sukulaisensa, nimituomari ——— luo Karjalaan. Muistelin taaskin onnetonta Turkua, mutta se hyvä vaikutus, jonka minuun teki sieltä tulleen naisen kohtaaminen tällä vieraalla seudulla, haihdutti pian sen alakuloisuuden, jonka Turun muistot herättävät sen entisissä asukkaissa. Matkustava seurue läksi tiehensä, ja minäkin alotin kohta senjälkeen vaellukseni. Päivällisaikaan pysähdyin kylään, jonka nimen nyt jo olen unhottanut. Minua neuvottiin erään talonpojan pojan luo, jonka sanottiin osaavan useita runoja, mutta joka juuri oli tervaa polttamassa metsässä. Väen opastuksen mukaan menin häntä sieltä etsimään, mutta koska juuri löydettyäni hänet rupesi satamaan, oli minun vaikea täällä taivasalla panna muistiin mitään hänen lauluistaan. Sitäpaitsi hän virkkoi, että saatoin toivoa saavani rikkaamman sadon eräältä suutarilta, joka muka osasi kaikki hänen runonsa ja vielä paljon muita. Läksin hänen asunnolleen, joka ei ollut varsin etäällä täältä, mutta en tavannut häntä kotona. Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka tapasin, kertoivat hänen noin neljännespeninkulman päässä tieltä olevalla metsätilalla olevan "kyntötalkoossa". Heidän neuvonsa mukaan poikkesin tieltä oikealle ja seurasin kaitaa polkua, joka alussa oli jotenkin selvää, mutta joka näytti häviämistään häviävän metsään. Muutamat tielläni olevat kaskimaat eksyttivät minua tämän lisäksi, niin että lopuksi kuljin melkein ilman mitään polkua. Sitten saavuin taas paremmalle polulle, jota seurasin ja tulin vihdoin viimeinkin suureksi ilokseni taloon, joka juuri olikin etsimäni. Suutari sekä muu talkooväki tulivat illalla kotia äsken raivatulta suolta, jonka olivat kyntäneet. Toiveeni runojen suhteen petti suureksi osaksi, sillä ne olivat pääasiallisesti hengellisiä sisällykseltään ja siis ennen painettuja. Kuitenkin oli minulla huvi viettää täällä ilta talkoojuhlassa ja ottaa osaa keskusteluihin, jotka sellaisissa tilaisuuksissa aina ovat tavallista hauskemmat. Illallisruokina oli suolakalaa, paistettua lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja "kokkeli-piiroo". Täälläkin tunnetaan kalaryyppy, ja sananparsi "Ei kala kuivassa elä" oli sen ilmoitusmerkkinä. Olut ei likimainkaan vetänyt vertoja turkulaiselle ja hämäläiselle oluelle.

Pitkät kylien väliset matkat ja muutamien suokasvien kokoaminen veivät suurimman osan päivääni. Lisäksi rankkasade pakotti minut iltapäivällä jonkun aikaa pysymään harvaoksaisen suohongan juurella, missä kuitenkin lopulta kastuin läpimäräksi. Yöksi saavuin kulkien sateessa taloon, johon yövyin. Se oli jotenkin Savon ja Karjalan rajalla, jonka vuoksi ennen lähtöäni uuteen maakuntaan hieman pysähdyn tänne, tehdäkseni muutamia Savoa koskevia lisähuomautuksia, jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Mitä Savon nimeen tulee (vrt. Rühs, Finl. och d. innevån. 2:nen painos II, s. 127) kertoi rovasti Brunou Mikkelissä minulle seuraavaa. Muinaistarun mukaan, jota vielä meidän päivinämme kertoellaan, ensimäiset suomalaiset saapuivat tänne vesitse. Kauan he olivat turhaan koettaneet löytää jotakin mökkiä, luultavasti anastaakseen sen, ensin karkoitettuaan sen omistajan. Viimein he näkivät savun nousevan kalastajamökistä, jonka omistaja muuan lappalainen oli ollut. Ihastuneina tästä he olivat moneen kertaan iloissansa huutaneet: "Savu, savu!" Tämän muistoksi he antoivat sille niemelle, missä mökki oli, "Pirttiniemen" nimen ja sille lahdelle, johon tämä niemi pistäytyy Mikkelin kirkkolahden pohjukasta, nimen "Savulahti", jota sittemmin käytettiin lahden lähiseutujen nimenä, mistä lopulta muodostui koko maakunnan nimi (Savolax). Tämän nimensynnyn aiheen tukena on vielä se, että Mikkeliä ennen yksin on sanottu Suur-Savoksi, jota saattaa olettaa v. 1608 tapahtuneen Upsalan kokouksen päätösten allekirjoituksien nojalla. Näissä näet esiintyvät ainoastaan erään Andreaksen nimi, joka on merkinnyt itsensä Suur-Savon pastoriksi ja praepositukseksi sekä Pieksämäen, Rantasalmen, Kuopion, Säämingin, Juvan ja vankan Suomen pastorien nimet. On luultavaa, että Mikkelin seurakunta muuten on vanhin Savossa ja että maakunnalla täällä on ollut ensimäinen kirkkonsa. Tätä luuloa puolustavat jo mainitut seikat ja vielä lisäksi toinenkin seikka, joka johtuu mieleen, kun tarkastaa paikallisuutta. On tunnettua, että jokaisen valloituksen jälkeen ensimäinen olojen järjestely tapahtuu rajaseuduilla. Koska Mikkeli rajoittuu Kymin pitäjiin, on se ruotsalaisten samotessa Savoon epäilemättä ollut ensimäinen seurakunta, mutta luultavasti ensiksi jonkun aikaa paljoa laveampi alaltaan, tai oikeammin vailla määrättyjä rajoja, jotka siirrettiin sen mukaan kuin onni suosi käännytystyötä. — Näin pitkälle ulottuvat rovasti Brunoun huomautukset, joita en tahdo lisätä uusilla arvauksilla tämän maakunnannimen suhteen.

Tämän maakunnan tilat sijaitsevat vielä, kuten ne alkujaan olivat, hyvin erillään toisistaan. — Se johtui siitä, että kukin viljelijä, joka oli ruvennut perkaamaan uutta viljelysmaata, asettui tämän ääreen asumaan. Vallan toisin on asianlaita Hämeessä ja rannikkoseuduilla, missä talot ovat rakennetut tiheään lähelle toisiaan. Savossa ja Karjalassa on useita kyliä, joissa talonpojalla on useiden neljännespeninkulmien matka toiseen saman kylän taloon. On savolaisessa ja karjalaisessa luonteenomaista asua erillään ja melkoisessa yksinäisyydessä. Sen näkee siitäkin, että moni, joka ennen on asunut jotenkin lähellä naapureitaan, uudestaan rakentaessaan huoneensa, usein siirtää ne kauemmaksi. — — Rakennustapa on hyvin yksinkertainen: pirtti, jossa on savureikä katossa sekä tavallisesti suuret lasi-ikkunat, useampia luvultaan. Pirtin kiuas on kuutiomainen, ja siinä on leivinuuni, jota myös käytetään asunnon lämmittämiseen. Uunin edessä on penkinmuotoinen ulkoneva muurin osa, pankko, joka on päällystetty laudoilla, paitsi ylintä osaa ("liesi"), jonka täytyy olla kivestä, jotta se voisi vastaanottaa tuliset hiilet "pesästä". Kiukaan tupaan päin olevassa kulmassa kohoaa "patsas" (tai Savon murteen mukaan "pahas"), josta kulkee orsi kumpaankin kiukaasta erillään olevaan seinään. Usein puuttuu tämä "pahas", etenkin niillä seuduin, jotka ovat Pohjanmaan rajalla. Vielä tulee ottaa huomioon, että muutamissa viime vuosina rakennetuissa tuvissa on käytetty samanlaista uuninrakennusta, kuin näkee rahvaan tuvissa Etelä-Suomessa, nimittäin sellaisia uuneja, joista savutorvi kohoaa pystysuoraan itse kiukaasta. Syynä siihen, etteivät ne ole saavuttaneet yleisempää suosiota on se, etteivät ne lämmitä tupaa yhtä hyvin kuin vanhat kansalliset uunit. Muuten kiukaalla ei ole mitään yhteyttä katon kanssa. Kun uunia lämmitetään, leviää savu ensin runsaana yli koko pirtin, niin että tottumattoman, istuvassakin asennossa, jolloin hänen silmänsä kuitenkin ovat lähempänä savusta vapaata lattiaa, on vaikea sitä kärsiä. Mutta tätä kestää ainoastaan vähän aikaa; kohta savu nousee uunista patsaan tavoin suoraan katossa olevaan reikään, josta se poistuu ulos, eikä se enää laskeudu niin alas. Katto ja seinien yläosa ovat vallan mustat savun synnyttämästä noesta. Usein ne ovat mustankiiltävät ja näyttävät siltä, kuin ne olisivat mustalla vernissalla sivellyt. Seinän alaosa on sitävastoin miehen korkeuteen lattiasta tai juuri ylemmän ikkunapielen tasalle vallan valkea. Niin pian kuin siihen tarttuu vähänkin nokea, höylätään se varta vasten tehdyllä aseella (vuolimella). Lattia on jaettu kahteen osastoon. Sitä osaa, joka jää uunin puolelle viivasta, jonka ajatellaan kulkevan uuninpatsaasta "peräseinään", sanotaan "karsinaksi", toisen ja suuremman puolen nimenä on "silta" tai yleisesti "latti, lattia". Muinoin erotti väliaita nämä toisistaan, ja vielä näkee paikoittain hirren, joka kulkee lattiapalkkien suuntaan, täyttävän samaa tehtävää. Enimmiten kuitenkin nykyään käytetään sileätä lattiaa, niin ettei mitään näkyvää merkkiä ole karsinan ja sillan välillä, vaikka vanhat nimet on säilytetty. Kun astuu sisälle pirttiin, on kiuas ja karsina vasemmalla, silta ja kangaspuut oikealla. Pirteissä ei näe mitään muita huonekaluja kuin pöydän ja muutamia tuoleja. Kaapit, kirstut, hyllyt, padat, sängyt j.n.e. eivät vähennä tilaa usein sangen lukuisalta perheeltä. Perhe nukkuu kesällä ulkohuoneissaan (etisissä, aitoissa), talvella pirtissä. Levitetään silloin miehille sillalle olkikupo, sille pannaan villaraiti tai sarkapeite sekä päänalus; peitteenä miehet käyttävät pitkiä sarkavaippojaan tai muita samaan tarkoitukseen kelpaavia peitteitä (hursteja). Naiset tekevät itselleen samalla tavalla vuoteen karsinaan. Huomattava on, että naiset päivälläkin paraiten viihtyvät karsinassaan värttinöineen ja rukkeineen tai muine talousaskareineen, kun sitävastoin tuvan muu osa on miesten huostassa. Eräänlaisen sänkylaitoksen, jota ennen yleisemmin käytettiin, näkee vielä muutamissa paikoin. Tämä on tavallinen sänky, jonka yläpuolella on neliskulmainen liinateltta; tämä on tarkalleen kiinni vuoteen laidoissa, estäen kärpäsiä ja hyttysiä vaivaamasta nukkuvaa. Neljästä kulmastaan se riippuu katosta. Tämä makuulaitos on nimeltään "uudin" ja on varsin mukava kesällä, koska se ei päästä luokse hyttysiä, joita täällä tavallisesti on runsaammin kuin Etelä-Suomessa. — Vastapäätä pirttiä, porstuan toisella puolella, näkee usein maitoa säilytettävän, pidetäänpä pieniä määriä ruokatavaroitakin, jotta ne aterialle ruvettaessa olisivat pian käsillä. Aittoja on jokaisella tilalla useampia, niin että kullakin pojalla, etenkin jos hän on nainut, on oma aittansa. Näissä he säilyttävät vaatteitaan ja muuta irtainta omaisuuttaan sekä nukkuvat niissä kesäaikaan yöllä. Monessa paikoin lämmitetään sauna joka päivä, mutta toiset tyytyvät kylpemään pari tai kolme kertaa viikossa. Rühs erehtyy mainitessaan, että miehet ja naiset kylpevät yhdessä. En ole missään nähnyt, että niin tapahtuisi. Ollen itse saunan ystävä olen usein talonpoikaistaloissa viipyessäni kylpenyt, ja miehet ovat aina ensin kylpeneet, ja naiset vasta silloin menneet lauteille, kun miehet ovat tulleet niiltä alas. Kyökit eli kodat ovat kiuasta vailla. Niihin tehdään tuli paljaalle maalle, sillä niissä ei ole mitään lautapermantoa, ja pata riippuu tulen kohdalla hahloissa. Monet talonpojat ovat viime aikoina rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Tämä oli ensin mielestäni omituista, että heillä näin oli kaksi huonetta, vaikka eivät kuitenkaan asuneet toisessa. Kysyin syytä siihen ja sain kuulla, että torakat olivat heidät siihen pakottaneet. Torakat eli russakat (blatta germanica) ovat eräänlaisia hyönteisiä, jotka ovat saaneet nimensä venäläisistä ja näiden mukana tulleet maahan. Ne ovat ruskeat väriltään ja puolen tuuman pituiset, ja niillä on kuperat siivet, joita ne kuitenkin sangen harvoin käyttävät. Uskomattoman nopeasti ne juoksevat kaikkialla seinillä, katossa, pöydillä, lattialla ja astioissa. Koska ne sitäpaitsi lyhyessä ajassa lisääntyvät melkoisesti, on selvää, että kansa suuresti saa kärsiä tästä majoituksesta. Se ei tiedä mitään muuta keinoa niiden hävittämiseksi, kuin kylmän. Senpä tähden rakennetaan kaksi tupaa, jotta voidaan muuttaa toiseen, kun torakat ovat liiaksi lisääntyneet toisessa. Koska olen kuullut useiden kertovan, että ne yhtä helposti kuolevat juoman kuin lämmön puutteeseen, niin sopisi koettaa, eikö koko tätä kiusallista sukua saisi hävitetyksi sukupuuttoon sekoittamalla jotakin myrkkyä juomaan, jota ne suuresti himoitsevat.

Savolaiset tilat ovat useissa paikoin jaetut useampiin osiin. Joskus tapaa kahdes-, jopa kuudestoistaosankin tiloja. On pelätty, että sellaisesta jakamisesta voisi olla vahingollisia seurauksia maan varallisuuteen nähden, mutta täytyy kuitenkin toiselta puolen myöntää, että maa juuri sen kautta tulee paremmin viljellyksi. Perheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy näet, ennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähäkin pellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta harjoitetaan innokkaammin. — Vaikka maa onkin Savossa kovin kivistä, on se kuitenkin uskomattoman hedelmällistä. Useissa paikoin saadaan rukiista 30 jyvää, 20:ttä jyvää pidetään jo katovuoden merkkinä. Saattaisi luulla Hämettä ja muita maakuntia, missä keskimääräinen kasvu on 7:s ja 8:s jyvä, varsin huono-osaisiksi, mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Savolainen saa voittonsa ainoastaan kylvönsä eikä maansa viljavuuden nojalla. Samankokoinen peltokaistale antaa tosin Hämeessä saman sadon kuin Savossa, mutta ero on siinä, että Savossa kylvetään tavattoman harvaan. Peltotilkkuun, johon muissa maakunnissa pannaan tynnyri siementä, kylvetään täällä 7-8 kappaa. Tattarista saadaan joskus 60:s jyvä, mutta muutamina vuosina se kokonaan menee hukkaan. Tästä on syntynyt sananlasku: "Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi." Kuitenkin tattaria viljellään melkoisesti. Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä. Eipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin 8-4 tynnyriä, Usein tapaa isäntiä, joiden kaskimaihin mahtuu 6, jopa 10 tynnyriä siementä. Kun niistä on saatu yksi tai joskus pari ruissatoa, kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten tattaria. Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää. Kun on kulunut 13-17 vuotta, voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi. Perunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt. Kansa viljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti, että sitä riittää pitkälle seuraavaan kesään. Maaperä on kaikkialla Savossa hyvin kivistä. Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen peltonsa kivistä vapaiksi. Moni on pellosta kokoamistaan kivistä rakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan, ja kuitenkin niissä vielä näkee koko joukon kiviä jäljellä. Toiset taas eivät pidä kiviä vahingollisina, vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän viljavuutta. Totta on, että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin säilyttävät kosteutta läheisyydessään.

Savon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä käytännössä olevista. Viimemainituissa maakunnissa on kahdenlaisia auroja, nimittäin peltoaura, jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen kyntörauta, ja kaksikärkinen kaskiaura eli "sahra". Savolaisilla on ainoastaan jälkimäisenlaisia auroja, joita käytetään niin hyvin peltojen kuin kaskien kyntämiseen. He sanovat sitä kuitenkin "auraksi" tai omalla murteellaan "atraksi". Mullan hienontamiseen he käyttävät eräänlaista puukarhia. Se on tehty yhteenliitetyistä hyvin oksaisista kuusenpätkistä, jotka yhdistetään toisiinsa, oksat samanne päin siten, että ylempi, oksaton puoli on tavallisen puuhäkin näköinen. Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja 1 1/2—2 kyynärää leveä. Sirpitkin ovat omituista tekoa; ne ovat hämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa on kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla. Leikatessa ei niillä lyödä, vaan pikemmin reväistään oljet poikki. Viikatteissa taas on liian lyhyet terät, niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi kuin muissa osissa maata, missä viikatteenterät ovat ainakin kahta vertaa pitemmät. Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin kiviset, että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä viikatteilla. — Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen. Harvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää. Kuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä. Huttua ja rokkaa nautitaan jotenkin harvoin kesällä, mutta syksystä jouluun sitä useammin. Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa, jotka syksy ja teurastus hänelle tarjoavat. Hän tuumii: "Lopusta hyvä laata" ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan. Samaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä, sillä rahvaalla on hyvä kalastustaito, josta enemmän kauempana. — Vanha hyvän oluen panotaito näyttää unhottuneen. Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen tulee, jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten ja molemmin puolen heitä rannikolla asuvien tekemästä. Kuitenkin olisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpano taitoa, jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla, joihin minulla oli tilaisuus tutustua, saata sanoa siitä yleistä arvostelua. Viinaa valmistetaan kaikkialla, vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti kuin rannikkoväestö tekee. Kahvi on myös paikoittain hyvin tunnettu talonpoikien keskuudessa. Muutamat seudut, kuten esim. Rantasalmi ja Kerimäki, vievät tässä suhteessa voiton muilta. Useimmilla näiden seutujen talonpojilla oli kahvipannunsa. Kerimäellä ihmettelin, että hyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä. Joku on täällä saavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa, että itse on voinut rakentaa sen. Savolaisen talonpojan luonne esiintyy suuresti edukseen: hän on itsenäinen, olematta julkea, kohtelias, olematta mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä asianhaaroja. Savossa vallalla olevaa suomen kielen murretta on viime aikoina ruvettu pitämään paraana, ja se ansaitseekin minun ymmärtääkseni tämän etusijan. Ollen korvaan kauniisti kajahtavaa, sanarikasta, lauseparsiltaan voimakasta ja muuten puhtainta vieraista lainoista, olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada se. Muuten se on hyvin erilaista eri pitäjissä. Muutamilla seuduin (kuten Mikkelissä) sanotaan: kassoa, messä, tarvissoo, kun sitä vastoin toisaalla sanotaan: kahtoa, mehtä, tarvihtoo. Muutamilla seuduin, esim. Kerimäellä, on kerakkeen kaksistuminen hyvin tavallinen. Siellä sanotaan kyssyy, tulloo, männöö, kennen, ja toiset savolaiset taas sanovat kysyy, tuloo, mänöö, kenen. Senkaltaisia erilaisuuksia saattaisi koota kosolta, kun näet joka pitäjällä on omituisuutensa sekä mitä ääntämiseen että useisiin esineiden nimiin tulee. Eräs savolainen talonpoika kerran vastasi, kysyttyäni miksi he sanoivat alankopaikkaa, jossa juuri kuljimme: "Meidän kylässä me sanomme sitä 'noroksi', mutta toisessa kylässä, joka on 3/4:n peninkulman päässä meidän kylästä, sanotaan 'notko', toisaalla taas naapurikylässämme 'alanko', eli 'alainen maa', ja muutamat sanovat sitä 'aroksi'." Kysyin edelleen, eikö heidän siis joskus ollut vaikeata ymmärtää toisiaan, kun sanat näin vaihtelevat. Hän vastasi, että jokikinen lapsikin hyvin tunsi toiset nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Se hyvä palvelus, jonka muutamat savolaiset (esim. ylioppilas Gottlund) ovat luulleet tekevänsä kansalaisilleen kirjoittamalla pitkän a- ja ö-äänteen ua:lla ja iä:llä on itse teossa huono palvelus. On kyllä totta, että osa lounais-savolaisia ääntää ne jotenkin niin, mutta pohjoisemmassa asuvien sekä pohjoiskarjalaisten kuulee sen sijaan ääntävän oa ja eä, jota siis olisi sopivampi pitää yleisenä savolaisena ääntämisenä. Mutta joko siitä syystä, etteivät nämä u- (o-) tai i- (e-)äänteet kuulu puhtaina ääntiöinä, vaan pikemmin jonkunmoisina esiäänteinä tai siitä, että savolaiset jo ovat tarpeeksi tottuneet käytännössä olevaan kirjakieleen, tapahtuu että he jäävät tavailemaan ryhtyessään lukemaan sellaista kirjoitusta, joka sanotaan olevan kirjoitettu heidän murteellaan, ollen sitävastoin enimmästi jotenkin valmiit lukemaan toisia kirjoja. Minulla oli mukanani Gottlundin kokoelma "Pieniä runoja" sekä Topeliuksen kokoelma "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja". Näitä viimemainittuja, jotka ovat painetut likimmiten tavallisen kirjakielen asuun, he lukivat helposti ja sujuvasti; mutta samat henkilöt takertuivat Gottlundin runoihin. Muistan vielä erään savolaisen, joka kauan tavaili säettä "Käynkö mä viikon villapiänä?" Kysyin mikä häntä siinä hidastutti, koska hän sitä ennen oli lukenut sujuvasti. Hän osotti sormella viimeistä sanaa piänä ja vastasi: "Tuo i tuossa minua kammottoo." Mainitsin, että o- (u-) ja e- (i-) pikemmin ovat pidettävät esiäänteinä kuin varsinaisina ääntiöinä, sillä tämä on minun vakaumukseni. Sellaisia sanoja, jotka kirjakielessä kirjoitetaan aa:lla ja ää:llä, esim. maata, näätä, eivät savolaiset äännä selvästi moata (muata) eivätkä neätä (niätä), vaan pikemmin môa:ta, neä:tä (muata, niätä), ja sellaiselle lyhyelle ääntiölle, joka ei koskaan yksin voi muodostaa tavuuta ja joka ei myöskään seuraavan ääntiön kanssa voine muodostaa diftongia, en saata antaa sopivampaa nimeä kuin esiäänne. Mutta jääköön jo tämä asia!

Kesäkuun 8:ntena päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo luetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta tieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin katselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiriytymättä jatkoivat. Hetken kuluttua tänne tuli muutamia miehiä, joista muuan sanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, jossa kirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa toisilta miehiltä ja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myöskin tiedon seudun etevimmistä "runoniekoista", joiden luona sitten kävin. Paras näistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran kylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuolisesta sadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osotetun laulajan nimi, ei ollut kotona. Hän oli paraillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen sahalle, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä kotia tulevaksi. Koska hänen kotona olevat veljensä vakuuttivat minulle hänellä olevan paljo runoja muistissaan, päätin odottaa hänen paluutaan. Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin, ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys saattoi odotukseni vähemmän ikäväksi kuin mitä odotus tavallisesti on. Päinvastoin huvitti minua selittämättömällä tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille ja jumalattarille ja jossa "Mehtolan neiot" entisaikoina olivat näyttäyneet suosikeilleen. On muistaminen, että vanha Kainulainen aikoinaan oli ollut seudun parhaita metsämiehiä ja että hänen metsästäjä-onnensa suureksi osaksi ajan taikauskoisen luulon mukaan riippui metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa. Antaakseni lukijalle käsitystä siitä, miten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia, tahdon tähän liittää muutamia mainitun Kainulaisen metsärukouksista.

Peuraa pyytäissä.