Arkiaterinrouva Törngrenille.
Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.
Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!
Tuota perin miellyttävää lupaa, jonka kerran annoitte minulle, että välistä saisin kirjoittaa sinne Teille jonkun rivin, pelkäämättä siten häiritseväni, tahdon nyt kahta kernaammin käyttää hyväkseni, kun sen kautta tältä vieraalta ja minulle hieman ikävältä seudulta ainakin hetkeksi saan siirtää ajatukseni hauskemmille seuduille ja rakkaampiin esineisiin. Harras toivoni on, että nämä rivit, kuten toisetkin vastedes, tapaavat Teidät täydellistä terveyttä nauttivana. Herra arkiaterin viime kesänä lähettämästä kirjeestä huomasin, ettei terveytenne silloin ollut hyvä, mikä seikka suuresti minua huolestutti, vaikkei siihen ollutkaan syytä.
Teidän luvallanne saan nyt kertoa hieman siitä matkasta, jolla paraikaa olen. — Jo syyskuussa viime vuonna läksin Kajaanista ja kuljin ensin noin 30 peninkulmaa jalan. Sittemmin olen, kun lunta tuli tarpeeksi, jatkanut matkaa osaksi hiihtäen, osaksi hevosella tai poroilla ajaen. Viimemainittuun matkustamistapaan sain tutustua etenkin matkallani Kannanlahdesta tänne. Tätä taipaletta luetaan olevan hieman kolmattakymmentä peninkulmaa, eikä sillä asu muita kuin lappalaisia poroineen. Täältä on minun vielä matkustaminen ainakin neljäkymmentä peninkulmaa poroilla, nimittäin toinen puoli siitä Inariin ja toinen Sodankylään, miltä jälkimäiseltä seudulta vasta pääsee jatkamaan hevosilla. Täällä Kuolassa näkee enimmäkseen ajettavan koirilla, joita on joko yksi tai kaksi reen (ahkion) edessä. Täten kuljetetaan kotia melkein kaikki puut metsästä, ja niitä noudetaan tavallisesti peninkulman päästä, sillä lähempänä on ainoastaan alastomia tai mitättömän risumetsän peittämiä vuoria. Samoin näin jo Kannanlahdessa ja muissa tämän saman Vienanmeren rannalla sijaitsevissa kylissä ajettavan koirilla, vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen ollut noin pari viikkoa ja sillä ajalla todenteolla koettanut ja kokenut, mitä ikävä merkitsee. Isäntäväkeni ei ymmärrä sanaakaan muita kieliä kuin venättä, jota en vielä hyvin ymmärrä ja vielä huonommin puhun. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa, ja komendantin rouva, joka on kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä luultavasti jo olisin puolikuollut ikävästä. Etenkin tohtorilla olen usein käynyt.
Hieman lopuksi Kuolan kaupungista: se on niemellä kahden joen välissä, jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja yhdessä muodostavat Kuolanlahden alun, joka, vaikka onkin Jäämerta, koko talven on sulana. Avoimeen eli suureen Jäämereen täältä vielä luetaan neljä peninkulmaa. Joka taholta tätä kaupunkia ympäröivät korkeat, alastomat vuoret, joiden väliin tuuli niin sulloutuu yhteen, että melkein lakkaamatta on myrskynnyt.
On yksi ainoa pääkatu, muut ovat vaan ahtaita kujia; taloja on lukuaan sata, hyvin harvat niistä ovat paremmin rakennettuja. Kirkkoja on kaksi; toinen kivestä ja jotenkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää tässä saadakseni tilaa kunnioittavasti tervehtiä herra arkiateria, ja pyydän myös, että suvaitsette Atelle ja Kallelle minulta sanoa mitä sulimmat terveiset. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja saan silloin kauan toivomani tilaisuuden tavata Teidän perhettänne joko siellä tai Laukossa. Minun on kunnia alati olla, arvoisa arkiaterinrouva, Teidän nöyrin palvelijanne
Elias Lönnrot.
33.
Lehtori Keckmanille.