Kuolasta matkustimme, nimismies Ekdahl ja minä, 9:ntenä p:nä maaliskuuta (1837). Aikomuksemme oli ollut jo edellisenä päivänä lähteä matkaan, mutta Muotkan lappalaiset, joiden oli määrä kyyditä meitä, juhlivat kukin eri tahollaan kaupungissa eikä heitä voinut saada koolle. Tosin joskus saimme heitä kolme tai neljä yhtaikaa kokoon, mutta kun he kaikki olivat melkoisesti hutikassa, emme katsoneet sopivaksi lähteä matkaan heidän kanssaan, jos heidät olisikin saanut taivutetuiksi lähtemään ja jättämään sinne toverinsa seuraavaksi päiväksi makaamaan pois humalansa. On näet Kuolasta ensin matkustaminen puoli peninkulmaa Kuolajoen rantaa pitkin ylös päästäkseen joen yli, sillä alempana se on koskinen ja enimmäkseen sulana. Vaikka porot ovatkin keveät, on kuitenkin joskus sattunut, että ylimenopaikalla on ajettu sulaan, ja tämä olisi vallan hyvin voinut tapahtua meillekin, jos iltapimeällä olisimme lähteneet matkaan juopuneen väen seurassa. Kaiken tämän vuoksi päätimme odottaa seuraavaan päivään. Varhain seuraavana aamuna lähetimme erään sotamiehen lappalaisten majapaikkaan kehottamaan heitä matkalle lähtemään, ennenkuin taas olisivat ehtineet juopua. Tämä sotamies, joka oli syntynyt Kemin pitäjässä Oulun lääniä, sanoi nimensä olevan Heikki Naakkula, mutta häntä sanottiin Kuolassa Grigoriksi, koska hän luultavasti oli kääntynyt kreikanuskoon ja silloin ottanut tämän nimen. Itse hän kielsi muuttaneensa uskoa, mutta kun sangen usein huomasin että hän valehteli, en voinut luottaa tähän hänen kieltoonsa, varsinkaan, kun hän siten luuli kohoavansa minun silmissäni. Totta ei liene ollut sekään, mitä hän kertoi menostaan tai joutumisestaan sotapalvelukseen. Hän sanoi jonakin katovuonna tahtoneensa etsiä työansiota Venäjältä ja siten tulleensa Kierettiin, Vienanmeren rannalla olevaan kauppalaan, josta ennen olen puhunut. Siellä oli vähän hänen tulonsa jälkeen tapahtunut sotamiesten otto, mihin kauppala oli käyttänyt hänet, niin että hän, ennenkuin hän itse oli tietänyt asiasta mitään, huomasi olevansa kirjoitettu sotilasluetteloihin. Tosin hänellä ei ollut passia, mutta tuskinpa saattaa uskoa, että hän näin vasten tahtoaan ja tietoaan olisi joutunut sotapalvelukseen. Hän syytti sitä, ettei hän silloin osannut venättä, jotta olisi tällä kielellä voinut herroille selittää oikean asianlaidan. Kun hän vihdoin sitä oppi, oli liian myöhäistä saada aikaan mitään tilansa muutosta. Muuten hän ei valittanut palvelusaikaansa, joka seuraavana talvena oli menevä umpeen, jolloin sanoi tahtovansa palata Suomeen. Minä sain nyt toimekseni kirjeen kautta, joka oli osotettu hänen sisarelleen, ilmoittaa tälle ja muille sukulaisille, millä kannalla asiat olivat. Annettuani hänen kertoa, mitä toivoi saavansa kirjoitetuksi, istahdin kirjettä kirjoittamaan. Luin sen sitten hänelle, ja se oli niin hänelle mieleen, että sanoi, ettei itse olisi voinut sitä paremmin kirjoittaa, arvostelu, jonka muuten harvoin kuulee arvostelijan suusta. En katsonut haitalliseksi kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että pikkuseikoissakin tulee punnita sanojaan, ja kysäisin sen vuoksi, osasiko hän ollenkaan kirjoittaa. Hän huomasi heti erehdyksensä ja sanoi, että hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut ollut verrata itseänsä minuun, vaan että oli tahtonut sanoa kirjeen olleen hänen mielestään niin hyvän, ettei parempaa voinut toivoa, seikka, jonka kyllä muutenkin ymmärsin. Tätä samaa sotamiestä Ekdahl oli käyttänyt tulkkinaan, ja oli tämä toimessaan osannut omistaa itselleen sellaisen mahtipontisuuden, että tottumaton olisi luullut häntä herraksi ja Ekdahlia hänen palvelijakseen. — Mutta olkoon jo kylliksi sanottu hänestä ja hänen jutuistaan, joilla muuten voisi täyttää useat lehdet. Kuten jo sanoin, lähetimme hänet varhain aamulla liikkeelle kutsumaan lappalaisia koolle. Viivyttyään jonkun aikaa tai pari tuntia tällä asialla, hän palasi 8:n aikaan ja kertoi lappalaisten taas olevan uudestaan päihtymäisillään viinasta, ja hänen omakin tuntuva humalansa ainakin puoleksi todisti tämän hänen väitteensä. Meidän täytyi siis muilla henkilöillä kutsuttaa heidät koolle, mikä viimein onnistuikin kello 9:n aikaan, tai hieman yli. Mutta kun lähtömme on lykkäytynyt näin pitkälle, ei minua moitittane siitä, että myös venytän kuvauksen siitä yhtä pitkäveteiseksi. Kun sitten tulemme tuntureille, missä porot ilman estettä ja pysähdystä rientävät eteenpäin laajoja lumiaukeita pitkin, on kertomuksenikin saava enemmän vauhtia. Tarkoitan tällä, että minun pitäisi lisätä tähän muutama sana lappalaisten matkoista Kuolaan. Erityisistä lähikylistä, joita ovat lännessä: Muotka 8:n peninkulman päässä, Nuottajärvi (Notozepo), samoin 8:n peninkulman päässä, Suonikylä (Sonjdela) vähän kauempana, molemmat Muotkan eteläpuolella, Hirvaskylä vielä etelämpänä, Petsamo, Paatsjoki ja Näytämö länteen Muotkasta, Kildina itäpohjaan 3:n peninkulman päässä, Maaselkä etelään 7:n peninkulman päässä — kaikista näistä sekä niemimaalla Kuolan itäpuolella olevista kylistä, joita en edes tunne nimeltä, tekevät lappalaiset 3-4 matkaa talvessa Kuolaan. Raitoahkioissaan (kuormapulkissaan) he kuljettavat myytäviä tavaroitaan, kuten poronlihaa, poronnahkoja, sarvia, poronkoipia eli sanalla sanoen kaikkea, mitä poro tuottaa. Sitäpaitsi vähän lintuja, revonnahkoja, majavannahkoja, majavanhaustaa y.m. Koko kylä, tai oikeammin sanottuna mies tai pari kustakin kodasta, matkustaa yhdessä seurassa, sillä tien vuoksi, jonka pian taas pyryttää umpeen, on parempi, että seurue on niin suuri kuin mahdollista. Täytyy näet usein vaihtaa etumaisia poroja, joiden on kulkeminen tukkiutunutta jälkeä. Heidän saavuttuaan perille kukin eroaa majataloonsa kaupungille, varakkaampien porvareiden luo, antaen isäntäväelle lahjoja, milloin jonkun revonnahan, milloin muuta. Isäntä koettaa kaikin tavoin pitää vierastaan hyvänä, tarjoten hänelle ruokaa ja viinaa, niin paljon kuin tämä jaksaa nauttia, sillä siitä riippuu seuraavan kerran lahja, ja täten myös kauppa, jonka hän tekee lappalaisen tavaroista, taitaa tulla edullisempi. Näin lappalainen jo majapaikassaan tulee tarpeeksi ryypänneeksi, ja missä vaan hän liikkuu kaupungilla, sama kestitys tulee hänen osakseen, ja vaikka se annetaan ilmaiseksi, odotetaan, että lappalainen ymmärtää toisella tavalla maksaa kekkerit, ja sen hän tekeekin. Hänellä näet on jonkunmoinen kunniantunto tässä suhteessa. Vielä lähtiessään lappalaiset saavat eväiksi viinaa, piirakoita ja senkaltaista. Sotamies Grigor, joka tiesi tämän, sanoi, kun pyysin häntä ostamaan evästä minulle: "Ei teidän tarvitse hankkia evästä, sillä sekä kortteeristanne että muista paikoista pannaan teille sitä niin runsaasti, että teidän tulee olemaan vaikeata saada perille kaikkea." — Osaksi hän olikin oikeassa, sillä esikuntalääkäri käski todella emännöitsijänsä kantamaan minulle evästä ja oli lisäksi kieltänyt häntä ottamasta juomarahoja. Mutta mitä Grigor väitti yleisen tavan vaativan että matkaan lähtevä vieras muka majatalosta evästettäisiin, ei suinkaan toteutunut minun suhteeni, ja kukapa sitä edes olisi odottanut. Vieraanvaraisuudella on sivutarkoituksensa, auliilla anteliaisuudella niitä on vielä enemmänkin, ja suomalainen sananlasku sanoo: vuoroin vieraissa käydään. — — — — —

Matka Kuolasta Muotkaan.

Lappalaisten kokoonnuttua kello 9:n ajoissa aamulla, lähdimme vähää myöhemmin matkaan. Koska useammat tulomatkallaan Kuolaan eivät olleet tehneet kierrosta Kuolajoen koskien yläpuolitse, vaan olivat kulkeneet joen poikki veneellä, olivat heidän pulkkansa ja osa poroista kosken toisella puolella metsässä. Kaupunkiin oli tuotu ainoastaan niin monta poroa kuin meitä oli henkilöitä, mutta pulkkia ei ollut riittämään asti. Minulle oli hankittu kaupungista lainapulkka, mutta se oli niin vapera, että mitä suurimmalla vaivalla ja laahaten molemmilla käsilläni hankea pitkin sain ajetuksi ensimäiset 3/4 peninkulmaa, kunnes sitten sain paremman. Sen liitämistä Kuolan katujen kalteisilla iljanteilla en voi verrata mihinkään muuhun kuin siihen matkaan, jolta eräänä aamuhetkenä saavuin samaan kaupunkiin unisena ja peräti viluissani. Sitten tosin sain paremman pulkan, mutta kun sen selkänoja ensimäisen peninkulman päässä murtui liitteestään, oli edessäni taas surkea viippuminen jäljellä olevien kuuden peninkulman matkalla. Jokainen tietänee hieman, miten tukalaa on istua rattailla, joissa ei ole selkälautaa; pulkassa on vielä vaikeampi, kun jalkojen siinä täytyy olla yhdensuuntaisina itse istumasijan kanssa. Mutta se ajatus, että matka kuitenkin sujui, sekä tieto, että se illalla oli loppuva, pitivät minun sekä yhtä huono-osaisen Ekdahlin rohkeutta yllä. — Olin lappalaisten — ja miksen itsenikin — varalle Kuolasta ennen lähtöä ostanut pari kannua viinaa, ja jokikisellä lappalaisellakin oli oma nassakkansa tai pullonsa. Näiden sisällystä maisteltiin ahkerasti matkalla, ehkä ahkerammin kuin mitä minun tottumattomuuteni vuoksi olisi ollut sopivaa. Ainakin minun yhteen kotvaan oli vaikea kävellä, minkä vuoksi niissä paikoissa, joissa poroja puhallutettiin, jäin istumaan pulkkaan, jotta en olisi antanut lappalaisille aihetta hilpeyteen, ja mietiskelin siinä syvästi Kajaaniin koko vuodeksi jättämääni raittiusseuraa. Illalla 10:n aikaan saavuimme perille Muotkaan, jossa kylässä on yksitoista lappalaisperhekuntaa. Tie oli enimmäkseen kulkenut vähäisten metsien läpi ja lampien yli; tuntureille ei vielä oltu päästy. Kun lappalaisten matkan varrella osottama vieraanvaraisuus ja oma ajattelemattomuus pitivät minut suurimman osan päivää tilassa, jota ei suinkaan voi sanoa raittiiksi, tiesin varsin hyvin, että ainoastaan kaitselmuksen huoltapitävä käsi oli saattanut minut vahingoittumattomana perille. Vielä muistan selvästi, miten eräässä jyrkässä mäessä, jossa oli puita molemmin puolin ajouraa, poron juostessa täyttä vauhtia pulkkineni päivineni kaaduin, ja miten poro laahasi minua täten suurimman osan mäkeä alas, kunnes väsyi minua täten vetämään.

Päivä Muotkassa.

Seuraavana aamuna heräsin penkillä täysissä vaatteissani, kuten edellisenä iltana olin siihen paneutunut. Saatuamme luvan polttaa, sillä eivät ainoastaan Venäjän karjalaiset, vaan myöskin Venäjällä asuvat lappalaiset pitävät tupakan polttoa syntinä, sytytimme aluksi piippumme ja tutkistelimme sen jälkeen lekkeriämme. Sitten keitettiin teetä, juotiin sitä ja tarjottiin lappalaisille. Mutta sokeri ja vehnäleipä eivät heille kelvanneet, kun sokerinvalmistuksessa on käytetty verta, ja kun leipää oli ennen paistamista voideltu voilla, ja tätä he tarkoin tutkivat, kun sitä heille tarjottiin. He joivat teetä siis ilman näitä lisäaineita, emmekä me tietysti panneet sitä vastaan; itse meidän täytyi juoda tee maidotta. Kun tämän jälkeen vielä olimme syöneet aamiaista, olisimme itse halukkaasti lähteneet liikkeelle päästäksemme taas illaksi yhtä kylänväliä etemmäksi. Mutta silloin lappalaiset taas olivat täydessä touhussa viinanassakoineen ja sanoivat olevansa kaikkein tyytyväisimmät siihen, että saivat jäädä kotia niin kauaksi kuin viinaa riitti. Emme erityisesti panneet vastaan, mutta teimme sen sopimuksen, että ainakin seuraavana aamuna varhain pääsisimme matkaan, ja he vakuuttivat, että tämä toivomuksemme oli täyttyvä. Viivyimme siis kylässä vielä tämän päivän, joka aamusta alkaen myöhäiseen iltaan vietettiin kemuillen vuoroin joka mökissä, joita oli 11 lukuaan. Usein saimme useat kutsut samalla kertaa, eikä suinkaan riittänyt, että kukin isäntä kerran oli meitä kestinnyt, vaan meidät kutsuttiin uudelleen, useimpien luo kokonaista kolme kertaa. Eikä päässyt vähemmällä kuin että ainakin kolmasti oli nostanut viinalasin huulilleen kullakin käynnillä. Vaikka siis lujasti olin päättänyt, etten, kuten edellisenä päivänä, antaisi pettää itseäni, ei tämä minua oikein tahtonut auttaa ainakaan iltapuoleen, sillä, kuten sananlasku mainitsee, käytiin kimppuun liian tiheään. Lappalaiset itse joivat, isä, äiti, poika ja tytär erotuksetta, mutta suuresti ihmettelin, ettei nähnyt monta pahasti juopunutta. Sellaisessa tilassa oli kuitenkin muuan muuten kauniskin tyttö, joka oli nauttinut niin paljon liikaa, ettei voinut kävellä, seisoa, eikä edes istua. Sen vuoksi hän loikoi penkillä, ja toiset pitivät vuoroin kiinni hänen käsiään, sillä tässä tilassa hän oli rajulla päällä ja koetti lakkaamatta päästä pystyyn tehdäkseen tiesi mitä urostöitä. Luultavasti hän kuitenkaan ei olisi voinut tulla paria askelta etemmäksi lattialla ja olisi silloin kaatunut kumoon, mutta olisi silti voinut rikkoa ikkunan tai tehdä itselleen tai muille jotakin vahinkoa. Miehet kuiskasivat meille juottaneensa tahallansa tytöllä näin paljo liikaa, hankkiakseen itselleen ja meille naurun aihetta. Ei kuitenkaan yhtään tehnyt mieli nauraa, kun näki muuten siivon tytön, punaposkisen kuten lappalaistytöt yleensä ovat, puettuna puhtaisiin liinavaatteisiin ja muuten hyvään vaatetukseen, näin alentuneessa tilassa. Jos tahtoo nähdä naista alennuksen tilassa, niin on hän nähtävä juopuneena — vaikka tosin ei voi kieltää, että hän toisessa alennuksen tilassa on vielä surkuteltavampi. — Tästä näytelmästä kohtalo johti meidät naapurin mökkiin läsnäolemaan toisessa. Siellä makasi penkillä nuori poika niin viinassa, että vaivoin voi itse kääntyä sen verran kuin tarvitsi, saadakseen päänsä siihen asentoon, että voi purkaa sisältään liiallisen viinamäärän samaa tietä, mitä se oli sisälle mennyt. Äiti oli hänelle tässä toimessa avullisena sekä kääntämässä häntä että pitämässä kiinni hänen päästään. Paitsi näitä kahta ei näkynyt yhtään pahasti juopunutta. Kaikki tosin olivat iloiset, mutta iloisia lappalaiset ovat viinattakkin. Illalla huomasimme iloksemme, että kaikki nassakat olivat miltei tyhjät, niihin luettuna omammekin. Oivallinen illallinen, jossa merikampelo oli tärkeinnä tarjottavana, seurasi kemuja. Tälle illalliselle meidät kutsui rikkain lappalaisista, joka sanoi olevansa erittäin tyytyväinen Kuolan-matkaansa. Hän oli näet — toisten kyläläisten suostumuksella — luvannut eräälle Kuolan porvarille, että tämä kesällä oli saava pyytää lohta heidän joestaan, ja siitä hän oli saanut ainakin muutaman kannun viinaa; muutamat sanoivat hänen saaneen 100 ruplaa rahaakin, mitä hän tietysti ei myöntänyt, peläten, että täytyisi jakaa tuo summa muiden kanssa. — Tähän tämä luku hyvin voisi loppua, ellei olisi syytä pelätä, että joku, tuntematta lappalaisten elämää, sen kertomuksen johdosta, joka on annettu tämän-päivän kemuilemisesta, luulisi heidän yleensä liiaksi nauttivan väkeviä, varsinkin kun se, mitä ennen on luettu ja kerrottu heistä, pikemmin puolustaa kuin vastustaa tätä luuloa. Tämän väärän luulon eksyttämänä saattaisi moni, joka vuodessa nauttii sataa kertaa enemmän väkeviä kuin lappalainen, kuitenkin arvella itse elävänsä raittiina ja panna lappalaisen juoppojen kirjoihin, mikä olisi mitä räikeintä vääryyttä. Lappalaisen liikaan huutoon joutuneen juoppouden laita onkin itse teossa se, että kun hän muutaman kerran vuodessa sattuu paikoille, missä viinaa myödään, hän, tottumaton kun on, helposti päihtyy vähemmästäkin määrästä viinaa, jota sellaisissa tilaisuuksissa harvoin suostuu kokonaan jättämään maistamatta. Ja kukapa siitä häntä moittii.. Miksi olisikaan sallittu muiden ihmisten joka päivä ylenmäärin hankkia itselleen nautintoja ja soimata lappalaista siitä, että hän edes muutaman kerran vuodessa vaihtaa jokapäiväisen yksitoikkoisuutensa johonkin muuhun, jota ainakin hän pitää nautintona. Tyventä kiitellään enimmin myrskyn lakattua ja terveyttä taudista parannuttua, ja lappalainen panee tuollaisen yhteisen kaupparetken jälkeen entistä suurempaa arvoa kotielämäänsä. Jos hän saa seurata omaa tahtoaan, hän harvoin tai ei koskaan ota koko ryyppyä ja varoo päihtymistä; Muotkassa näimmekin vaan erään pojan ja mainitsemani tytön juopuneina. Ainoastaan silloin kun itsekkäisyys kietoo hänen yksinkertaisuutensa paulaansa, hän todella päihtyy, kuten samain Muotkan miesten laita oli Kuolassa, harvoja lukuunottamatta. Kun Muotkan lappalaiselta kysyttiin, miksi hän ei kernaammin säästänyt viinaansa, jolloin hänelle sitä olisi riittänyt pitemmäksi aikaa, jos olisi ollut vähemmän vieraanvarainen ja noudattanut suurempaa kohtuutta, hän vastasi: "Tiedämme, että viina on jotakin pahaa, ja meistä on parasta kerralla tehdä loppu tästä pahasta. Muuten eivät tavat salli että viinaa pidetään kotona, vaan kun sitä saadaan, on sitä nautittava niin kauan kuin on tippakin jäljellä." Tämä lappalainen tuntui jokaisessa muussa asiassa olevan kylän järkevin mies; lukija päättäköön, kuinka järkevä tämä hänen vastauksensa oli. Hänen vastauksensa muuten palauttaa mieleeni toisen, vieläpä vallan läheltä kotiseutuani. Muuan mies, joka joka päivä joi totilasinsa, otti ruokaryyppynsä sekä aamuisin rohtoryyppynsä — anteeksi, että olen noudattanut takaperoista järjestystä — sama mies moitti naapuriaan siitä, että tämä joskus otti liikaa. On otettava huomioon, että tämä naapuri oli noita "köyhiä raukkoja", jotka joskus voivat saada irti kaksitoista killinkiä, mutta jotka muuten kärsivät puutetta. Nämä kohtalon hankkimat kaksitoista killinkiään hän joskus käytti viinaan ja päihtyi; sitten hän taas oli viikko-, ehkä kuukausiakin ollenkaan nauttimatta väkeviä. Mutta kun rikas naapuri, joka joka päivä nautti tavallisen määränsä, moitti toista, tämä vastasi puolustellen itseään: "Minä tosin ansaitsen moitetta epäsäännöllisyydestä, kun varani eivät salli minun saattaa juoppouttani kunnolliseksi järjestelmäksi, kuten te muut voitte tehdä." Eiköhän sama suhde vallinne lappalaisen ja hänen varakkaampien eteläisien naapuriensa välillä? —

Matka Muotkasta Petsamoon.

(7 1/2 penink.)

Edellisen päivän kemuilemisen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna ja tutkistelimme nassakkaamme, jonka vielä huomattiin sisältävän täsmälleen neljä ryyppyä; näistä otimme itse ensin kaksi ja annoimme toiset kaksi isännälle ja emännälle. Kohta sen jälkeen saimme kutsut toiseen paikkaan, missä sattumalta myös oli jäänyt joku ryyppy nassakkaan, mutta tämä olikin kemujen viimeinen. Siihen päättyi ja oli jo aikakin päättyä tämän yltäkylläisyyden, ja vielä pikemmin on aika lopettaa sen kertominen. — Muuan vanhanpuoleinen naishenkilö, joka edellisenä päivänä oli tullut Muotkaan, liittyi meihin seurassamme matkustaakseen Petsamoon. Hänellä oli mukanaan Kuolasta kuomi-pulkka, joka suuresti harmitti lappalaisia. Vastenmielisesti he näet valjastivat poron sen eteen, varsinkin kun itse henkilö pussineen, patjoineen ja vällyineen jo painoi melkoisesti. Sellaisessa katetussa pulkassa istuva henkilö ei voi ohjata poroaan, minkä vuoksi toisessa pulkassa istuvan lappalaisen alituisesti täytyy sitä hoitaa. Ja mäkien takia täytyy sitoa toinen poro tällaisen pulkan taakse, jotta se vastaan pitämällä edes vähän hiljentäisi pulkan liian kiivasta vauhtia. Sellaisen pulkan kuomi on tavallisesti tehty purjekankaasta, joskus nahasta. Tilaa siinä on niin vähä, ettei voi istua, minkä tähden matkustajan täytyy loikoa ja tässä asennossa ollen matkustaa. Kuolassa ja Kemin kihlakunnassa asuvat venäläiset vallasihmiset ajavat reissäkin maaten. Usein he vedättävät saappaat jalastaan ja antavat peittää itsensä kuin vuoteeseen ainakin. Kullakin on oma makunsa ja mielihalunsa. Näin peiteltiin mainittu naishenkilökin pulkkaan; tällöin lappalaiset eivät voineet olla tekemättä huomautuksiaan. "Tuolla tavoin meitä rasitetaan, kun täytyy maksutta kuljettaa omia herroja, ja te, jotka olette toisista maista kotoisin, vaikka olettekin herroja, maksatte ja ajatte kuin mekin." Karavaaniimme liittyi vielä nuori, ainoastaan 16-vuotias poika, joka aikoi Petsamoon katsomaan itselleen vaimoa. Sitäpaitsi vielä muutamia vanhempia miehiä. Koko seurueessa oli kolmattakymmentä poroa, muutamat niistä irtonaisina. Sillä eipä kernaasti lähdetä pitemmälle matkalle ilman varaporoja. Tie oli jossakin määrin auki ajettua, mutta ei suinkaan ollut niin hyvää kuin olimme toivoneet, sillä edellisinä päivinä oli satanut lunta ja pyryttänyt. Toinen puoli matkaa oli autioita tuntureita, joilla ei nähnyt ainoatakaan kasvavaa puuta, korkeintain muutaman tunturikoivun. Nämä ovat jotenkin sellaisten leikattujen puiden näköisiä, joita näkee puutarhoissa; ne eivät kasva 3-4 kyynärää korkeammiksi, ja runko voi tyvestä olla 3-4 tuumaa läpimitaten. Runko ei ole sileä eikä suora, vaan enimmäkseen sammalen peittämä ja mutkikas. Vaivaiskoivut ovat vallan toista lajia kuin tämä tunturikoivu, jota luonnontutkijat kenties pitävät vaan meidän tavallisen koivun muunnoksena. Uskollisemmin kuin mänty se muuten kohoaa pohjoiseen, sillä vaikka mänty onkin kovin kestävä, ei se kuitenkaan vaivaa itseään kiipeämällä tuntureille. Tätä tunturikoivua nähtiin Kuolassa yleensä käytettävän polttopuina, joita koirilla vedätettiin metsästä, — toimi, jolla seudun köyhät asukkaat talvisaikaan enimmäkseen ansaitsevat elantonsa. Meren rannikolla kuuluu sellaistakin polttoainesta olevan niukalta, niin että se on hankittava 2-3 peninkulman päästä. Muutamissa paikoin, kuten pohjoislappalaisen niemimaan itärannalla sijaitsevassa norjalaisessa Vesisaaren (Vadsöen) kauppalassa, poltetaan enimmäkseen turpeita. Nämä kaivetaan ylös lapioilla, leikellään tiilinmuotoisiin paloihin, kuivataan ja poltetaan. Sellaista turvetta kuitenkin saadaan ainoastaan muutamissa paikoin mainittua niemimaata, mutta sitä kuulutaan voitavan ottaa samassa paikassa useasta päällekkäin olevasta kerroksesta, niin ettei ainakaan pian turpeen puutetta tarvinne pelätä.

Myöhään illalla saavuimme Petsamoon, valitsimme yöpaikan, keitimme kaloja, söimme ja panimme maata.

Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.