Rakas Veli!
Täällä olemme nyt vetelehtineet viime sunnuntaista, pääsemättä suojalta ja pyryltä paikasta pois. Olemme saaneet asunnoksemme matalan kamarin, joka suuresti muistuttaa Kajaanin vankilan makuuhuoneita; tämä on kuitenkin paljoa matalampi, ja siinä on sitäpaitsi kosolta kaikenlaisia omia laitoksia. Ikkuna mitättömän pieni. — Päivän valo vielä niukempi kello yhdestätoista yhteen tai puoli-yhteen. — Kaikeksi onneksi meillä vielä on kynttilöitä sekä vähä teetä ja kahvia; — ruokavaroja runsaammalta; homehtunut liha-reisi, taalepiimää, 2 vadillista keitettyä poronlihaa, haarikka piimää, kahdeksan [? kaksi] äsken ostettua poronjuustoa (24 killinkiä kappale), pytty voita, oma voirasia, kalaa, perunoita — —. Tämän ruuanpaljouden saannista ei meillä itsellä ole mitään ansiota, sillä väki tuo aina uusia ruokavaroja ja koreja, harvoin vieden entisiä pois. — Aamuisin on ensimäisenä tehtävänä kiivetä katolle peltiä avaamaan. Peltinä on puukansi, joka on pantu reikä-pohjaisen savutorven yläpäähän asetetun padan suulle. Toinen tehtävä on kahvin keittäminen, nim. niin kauan kuin kahvivarastoa riittää.
33.
[Päiväkirjasta.]
Korvanen, 23 p:nä joulukuuta [1841].
Jo olemme viipyneet täällä kymmenettä vuorokautta; jouluun ei ole muuta kuin kaksi päivää, ja silloin meidän pitäisi olla Inarissa. Ilma on kuitenkin jo asettunut, ja eilen sukset luistivat jotenkin hyvin. Eilen saapui Inarista muutamia miehiä, jotka olivat viipyneet kokonaista 13 vuorokautta matkalla, mikä hyvällä kelillä voidaan tehdä yhdessä ainoassa; tavallisesti siihen sentään lasketaan menevän pari kolme päivää. Niin pitkäksi hekin olivat laskeneet matka-aikansa ja sen mukaan varustaneet evästä — varomattomuus, joka vähällä oli maksaa heille hengen. Nälistyneinä olivat tulleet Mutenian kylään, johon täältä on noin pari peninkulmaa sivullepäin.
Kun kaksi akkaa riitaantuu, he riitelevät siksi kunnes jompikumpi saa viimeisen sanan. Toverini ja minun välillä on syntynyt päinvastainen suhde, jota jo on jatkunut parin päivän aika, nimittäin koe, ken voi olla vaiti kauemmin. Syy tähän vaiteliaisuuteen on seuraava: Viime sunnuntaina olin ruumiinliikettä saadakseni hiihtämässä ja ennenkuin palasin kotia, hänkin oli lähtenyt ulos ajelemaan porolla sekä oli paiskannut jälkeensä oven lukkoon, jota ulkoa ei voi avata, vaikka avain on suulla. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin kuumalla vedellä sulattaa jää ikkunasta ja ottaa irti tämä, jotta olisi päässyt sisälle, — toimenpide, jota vielä kesti, kun toveri palasi kotia. Silloin huomautin, ettei hän ollut oikein menetellyt siinä, että oli paiskannut oven lukkoon, kun lukemattomista koko viikon ajalla toistuneista tapauksista tiedettiin, ettei sitä ulkoa voinut avata, kun vaan avain oli jäänyt reikäänsä. Tästä huomautuksesta hän suvaitsi suuttua, miksi, sitä en saata käsittää. Pari kertaa aikaisemmin hän on samanlaisista huomautuksista ottanut suuttuakseen. Tervolassa hän nimittäin pudotti kelloni pöydältä lattiaan, jolloin sanoin, että hän olisi voinut olla varovaisempi — ja täällä hän teki saman tempun juomalasilleni, jolloin tulin tehneeksi jotenkin samanlaisen huomautuksen; kummallakin kertaa hän nämä huomautukseni pani kovasti pahakseen. — Jos ei totuta itseään sietämään niin vähäisiä muistutuksia, ei siitä ikinä koidu ajan pitkään hyvää.
34.
[Päiväkirjasta.]
[Akujärvi?], 26 p:nä joulukuuta 1841.