Ensiksi saan onnitella Sinua toisen nimipäiväsi johdosta, sillä tarvitsematta turvautua almanakkaan muistan, että tämän kuun 24:s päivä ja Juhanan päivä sattuvat yhteen. Eipä Sinun pidä luulla, että Juhanan päivä meillä täällä on ollut vallan muiden päivien kaltainen. Tosin pääsiäinen ja puolet helluntaita pujahtivat ohitsemme, niin että vasta jäljestä muistimme ne, mutta sama ei ollut juhannuksen laita. Sillä isäntämme, ravintoloitsija N.N, joka jo kolmen viikon kuluessa on pyytänyt meitä joskus kunnioittamaan häntä käynnillämme, sattui saamaan vihdoin tänään tämän kunnian osakseen. Kestityksestä ei luultavasti olisi loppua tullut, mutta meidän itsepäisyytemme ja tuo sopimaton vierailuaika, kello 11 a.p., pelastivat meidät tällä kertaa, niin että pääsimme — Castrén puolellatoista ja minä puolellakolmatta stakanalla oikeata nimipäiväkahvia. Koko nämä loistavat kekkerit sitäpaitsi saivat lystikkään-surullisen käänteen, josta meille oli enemmän hyötyä kuin itsepäisyydestämme ja kaikesta muusta. Sillä juuri kun isäntä, joka nähtävästi aikaisemmin sydämensä pohjasta oli viettänyt juhannusta, mitä innokkaimmin pullo kädessä kehotteli meitä nauttimaan, tuli hänen rakas vaimo-käpysensä sisälle, tempasi tuon loistavan kalleuden rakkaan aviopuolisonsa kädestä eikä edes tyytynyt tähän voitonmerkkiin, vaan pantuaan sen varmaan talteen, ilmestyi uudelleen saapuville, riisui mieheltään sekä takin että liivit ja pani hänet näin sänkyyn nukkumaan asian päälle, minkä jälkeen minä sanoin hyvästi; Castrén oli jo hetkeä aikaisemmin sen tehnyt.
Kesäkuun 8:ntena päivänä kirjoittamasi kirjeet saimme saman kuun 21;ntenä. Ne tuottivat meille suuren ilon, jota niitä seuraavat sanomalehdet vielä lisäsivät, samoinkuin se silminnähtävä parannus, jota Vaseniuksen sanomalehti tosin joka vuosi on luvannut, mutta jota se itse teossa vasta tällä vuosikerrallaan on alkanut osottaa. Mutta seikka, joka vielä enemmän kuin "H:fors Tidningarin" osottama katumus ja parannus, on omansa ilahuttamaan meitä lääkäreitä ja puolilääkäreitä, johon kunnianarvoisen säätymme jälkimäiseen osastoon allekirjoittaneella lienee kunnia lukea itsensä kuuluvaksi, on Suomen Lääkäriseuran keskustelemuksien julkaiseminen. Eipä tuo uusi ruumiinavausta koskeva ohjesääntökään lähemmän tutustumisen jälkeen tunnu olevan niin kauhea, joksi huhu edeltä sitä tiesi mainita. Tosin se alussa tuottaa vähän enemmän työtä ruumiinavauksissa kuin mitä tähän asti tavallisesti on ollut, eikä muutamille meistä, allekirjoittanut niihin luettuna, liene niin helppoa ilman erityistä tutkimista edes löytää rinta- ja vatsahermoja y.m., mutta tähän pieneen tai suureen vaivannäköön kernaasti alistuttakoon, jotta saataisiin nuo tärkeät sanat: "Niin totta kuin j.n.e." varmemmin perustelluiksi kuin mitä tähän asti kuuluu joskus olleen laita. — On vahinko, että "Suomen" tilaajat tänä vuotena ovat vähentyneet kokonaisella 100:lla. Mutta kun ei kuitenkaan saata pitää tätä vähennystä tarpeeksi suurena mielenosotukseksi, voinee tähän kohtaloon alistua, ja näin ollen kehottaisin jatkamaan tämän aikakauskirjan julkaisemista ja tahdon mielelläni suorittaa osani sekä painatuskuluista että kirjoituksista, jälkimäisistä tietysti mitä mittaan tulee. Toivonpa että kaikki hyvän asian vuoksi kernaasti sen tekevät. Mutta jos joku siihen olisi haluton, niin huomautettakoon hänelle, etteivät painokulut ole mitään muuta kuin etumaksu, joka ylipainoksen myymisellä vastedes varmaankin voidaan korvata. "Suomen" tämänvuotisissa kirjoituksissa luulisi toki jokaiselle olevan arvokasta harrastuksen aihetta, jopa niidenkin varalle, jotka tuskin tietävät, että on olemassa mitään muuta "Suomea" kuin nuoremman Bergströmin [paperossit?] tai korkeintain tuo toinen yhtä sauhuinen [laitos], joka kuuluu Suomen Tullilaitokselle. [Alus?? — Kohta kuuluu Ruotsiksi: "— — — tillochmed för dem, som knappast veta, att det finns till något annat Suomi, än Borgström j:rs, eller på sin höjd dertill det andra likaså rökaktiga, som tillhörer F. Tullstyrelsen".]
Kiitos paljosta Venäjän Historian tähden näkemästäsi vaivasta. Korjausluku näyttää olevan huolellisesti tehty, mistä sen lukija on saapa erityisen kiitoksen. En ole tähän asti voinut löytää mitään suuria painovirheitä. Ostappa nyt minun laskuuni tätä kirjaa viisi kappaletta, nidota ne samoin minun laskuuni ja anna niistä sitten yksi valtioneuvos von Haartmanille, toinen professori Reinille, kolmas lehtori Akianderille, neljäs asessori, t:ri Rabbelle ja lähetä tilaisuuden tarjoutuessa viides Vesilahden kappalaiselle, Kustaa Ticklénille, ja kuudes, jonka olin vähällä unhottaa, arkiateri Törngrenille, vie myöskin terveisiä kaikille; tilaa voittaakseni olen ne sullonut näin yhteen, nimittäin terveiset, mutta toivon auliilta hyvyydeltäsi, että ne ennen lähettämistä asianomaisesti erotetaan kunnioittaviin ja ystävällisiin.
Matkastani Kemiin kirjoitin viime kirjeessäni, niin ettei siitä enää ole mitään mainittavaa. Kemissä olimme kelirikon ajan, joka kerrassaan juurtajaksain viivytti meitä siellä toukokuun 19:nteen päivään asti. Kemistä ei kulje mitään kesämaantietä; tämän tähden meidän täytyi odottaa ensi tilaisuutta päästäksemme meritietä Arkangeliin, missä arkimandritta Venjamin, jonka luo meidän oli meneminen samojeedin-tutkimustemme vuoksi, paraikaa oleskeli. Astuimme siis ensi veneeseen, joka läksi kulkemaan Kemistä, 60:n virstan päässä siitä isossa saaressa olevaan, suureen Solovetskoin luostariin. Kemi, josta juuri olen lähtemäisilläni, on nuori, vaan vanhanpuoleisen ja rappeutuneen näköinen kaupunki. Sen nykyinen ikä on 70 vuotta, joka kaupungin iäksi ei vastaa 70 päivää ihmisen ikää. Muuten se on valinnut itselleen paikan hieman pohjoiseen Kemijoesta ja muodostaa siinä hevosenkengän muotoisen kaaren pienen lahden ympäri, johon joen vähäinen haara ja eräs toinen oja laskee virraten kaupungin läpi. Talojen luku mainitaan 1841:n vuoden Mysljatsheskov'issa, (kalenterissa) 316:ksi ja asujanten luku 1726:ksi, mutta sen mukaan kuin monet kemiläiset arvelivat, on molemmissa näissä luvuissa tinkimisen varaa. — Kaduilla on kesän aikaan mahdotonta ajaa, minkä tähden koko kaupungissa ei kuulu olevan kääsejä, sitä vähemmin troskia tai vaunuja. Voineeko niitä pitkin ajaa kuormavankkureilla, en tiedä, mutta oletan että se kuitenkin suurimmassa hätätilassa voisi käydä päinsä. Jalkalaisia varten on jotenkin hyviä, leveitä, puisia katukäytäviä, vallan kuten täällä Arkangelissa; eroa on korkeintain se, että ne täällä useissa paikoin ovat kadun keskikohdalla, ajotiet kummallakin puolen. Useita muitakin kuin allekirjoittanutta ovat Helsingin kivikatukäytävät harmittaneet, jotka muka olisi jo aikoja sitten pitänyt poistaa, ellei arvoisa suutarienammatti olisi pannut vastaan, mutta kun nyt lähemmin ajattelen asiaa, ne kuitenkin ovat ainakin sataa kertaa paremmat kuin kaikki puukäytävät, joista jalka pitemmällä kävelyllä sanomattomasti kärsii, kun variatio delectat [= vaihtelu tuottaa mielihyvää] kokonaan on niistä erotettu, ja samat nosto- ja laskulihakset lakkaamatta saavat olla yksin työssä, kunnes väsyvät, mikä hyvinkin pian tapahtuu, ne kun jäävät niin kokonaan vierustoveriensa apua ja tukea paitsi. — Lisähankaluutena on puukäytävistä se, että ne sateisella säällä ovat lokaiset ja niljakat. Mutta tämä riittäköön jo siitä ja itse Kemistä, joka ei ansaitse pitempää kuvausta.
Veneessä, johon nyt olimme astuneet, oli paitsi meitä Kuolan ispravnikka, nimineuvos Ivan Latyshev, johon jo Kuolassa olimme tutustuneet ja jonka olimme huomanneet kunnon mieheksi; minun oli onnistunut jotakuinkin parantaa hänen kronillis-reumatis-hypokondriset vaivansa, niin että hän ainakin nyt, ja pari viikkoa sitten, kun palasi Arkangelista, sanoi olevansa vapaa tautinsa kahdesta edellisestä aineksesta, potien ainoastaan vähässä määrin viimeistä. Muutamia bohumoltsejakin (pyhiinvaeltajia) oli veneessä, ja niiden joukossa pari naista, jos oikein muistan, kotoisin Jaroslavin kuvernementistä. He olivat jo talvikelillä tulleet Kemiin, sieltä lähteäkseen, kuten sanottiin, sielunsa autuuden vuoksi, laajalti kuuluisaan luostariin; päätarkoituksena useimmilla sellaisilla pyhiinvaeltajilla lienee kuitenkin se, että luostarimatkojen varjolla saavat kuljeksia ympäri maata ja elättää itseään kerjäämisellä. Huonompi onni kuin näillä kahdella naisella oli ollut eräällä pyhissävaeltavalla miehellä, joka niinikään oli kotoisin Venäjän sisäosista. Vähän hänen Kemiin tulonsa jälkeen oli tässä kaupungissa tehty vähäinen kirkonvarkaus, mistä syystä hän ja pari kemiläistä oli vangittu luulossa, ettei kukaan muu kuin he ollut mainittua varkautta toimeenpannut. Kun eräässä tilaisuudessa sanoin gorodnitshij'lle, ettei Suomen laki salli vangita ketään henkilöä niin löyhäin epäluulojen nojalla, ei hän, vaikka oli sangen taitava ja järkevä virkamies, tahtonut ymmärtää, mitä väärää siinä oli. Kuitenkin kaksi vangituista varmasti on syytöntä, ja mahdollisesti kolmaskin.
Aina 30:n virstan päähän Kemistä oli saaria siellä täällä matkan varrella; sitten tuli eteen avoin meri, jota olisi jatkunut luostarin rantaan asti, ellei jää olisi suvainnut vielä venyä luostarin edustalla. Saatoimme siis pitää itseämme onnellisina, että pääsimme edes johonkin rantaan; meidät näet päästettiin maihin 15 virstan päässä luostarista erääseen pikku saareen, joka on jotenkin lähellä isoa luostarisaarta. Sieltä lähetettiin noutamaan luostarista hevosia ja rattaita, jotka viimein kokonaiset kuusi tuntia odotettuamme näkyivät tulevan. Luostarissa viivyimme lähes viikon, jossa viipymisessä jää ensi päivinä uskollisesti piti meille seuraa. Ja meren tultua avoimeksi, emme koskaan tahtoneet saada tilaisuutta päästä etemmäksi, kun ei Arkangelin puolelta tullut yhtään laivaa tai venettä, jos kuinkakin odotimme. Viimein, kun tämä odotus kävi liian pitkäksi, vuokrasimme toukokuun 26:ntena päivänä veneen ja soutajia Arkangelin puoliselle, 7-8 peninkulman päässä olevalle lähimmälle mannermaalle, ja tätä vuokraamista sitten jatkui pitkin rannikkoa kylästä kylään, yhä vaan ispravnikan seurassa.
Kuvauksen ylenmäärin komeasta ja rikkaasta luostarista lykkään toistaiseksi, kun vasta tapaamme. Paitsi varsinaista, 25 virstan pituista ja keskimäärin 10 virstan levyistä luostarisaarta, nimeltä Solovetskoi, on luostarilla hallussaan kaksi muuta, vallan lähellä olevaa, melkoista saarta, nimeltään Ansero ja Muksalma, ja lisäksi 30 pientä saarta pitkin rannikkoja. Odottaessamme läksimme eräänä päivänä Anseroon. Suurien troskien eteen valjastettiin meitä varten kolme hevosta, ja näissä troskissa ajoimme ensin mukiinmenevää maantietä pitkin, jonka oli virstanpylväät sivulla, 15 lukuaan. Tien varressa näki siellä täällä lampien rannoille rakennettuja tupia, joissa luostarin kalastajat kesäaikaan asuvat. Tällaisia pieniä lampia kuuluu näissä kolmessa saaressa olevan yhteensä kokonaista 44. Tuottavinta kalastusta harjoitetaan kuitenkin tietysti ulkorannikoilla. Rannassa, johon maantie päättyi, oli vierastupa sekä syrjemmässä muutamia muita tupia. Tämän pienen, paraikaa asumattomana olevan kylän silmälläpito oli uskotta Tverin kuvernementistä kotoisin olevalle munkille. Hän oli Tverin karjalaisia ja puhui karjalaa, joka oli enemmän meidän tavallisen suomenkielen kaltaista kuin se, mitä puhutaan Vuokkiniemessä ja Repolassa, missä, etenkin viimemainitussa paikassa, karjalaan on sekoittunut aunusta. Tämä mies kertoi, minkä jo ennestäänkin tiesin, että Tverin kuvernementissä on monta ja suurta karjalaista kylää. Hieman kyselin heidän elintapojaankin, jotka näyttivät olevan suureksi osaksi samat kuin yleensä Venäjän karjalaisilla. Karjalaisia laulujakin hän kertoi heillä olevan, sellaisia, joita laulettiin leikittäessä ja muuten koolla oltaessa. {Siitä harrastuksesta, jota tämän keskustelun kuluessa kaiketi osotin hänen maalaisiaan kohtaan, hän näytti tuntevan velvollisuudekseen jollakin tavoin lausua suopeuttaan minua kohtaan, ja kysyi siis, eikö minun tehnyt mieli kääntyä pravoslavniin [oikeaoppiseen] uskoon. Vastasin, että minulla se jo ennestään oli, lukuunottamatta muutamia vähempiarvoisia sivuseikkoja, ja sitten erosimme, kun vene, jonka oli määrä viedä meidät neljän virstan levyisen salmen yli, jo odotti laiturin ääressä.}
Anserossa, jonne nyt saavuimme, oli kaksi Solovetskoin alle kuuluvaa pienempää luostarirakennusta, nekin kivestä tehdyt kuten itse emäluostari. Toinen näistä, joka on ristitty samannimiseksi kuin itse saari, oli noin virstan päässä rannasta pienen sisäjärven rannalla, jonka nimi niinikään oli Ansero (Anzero) [s.o. Anozero: Anzero], mutta jolla ennen muinoin lienee ollut karjalainen nimi, Hanhijärvi, josta sitten, koska venäjästä puuttuu h kirjain, ensin on voinut syntyä Anj-ozero, ja sitten nykyinen supistunut muoto Anzero. {Siellä, luostarissa nimittäin, emmekä järvessä, tapasimme keisarin entisen sivus-ajutantin jonkinmoisessa maanpaossa. Hän kantoi nyt luostaripukua, oli pitkäpartainen ja niin kovin nöyrä olennoltaan, että tuskin tahtoi istuutua meidän läsnäollessamme. Muuten ollen hyvin altis palvelukseen ja kohtelias, hän itse hommasi teekeittiön kiehumaan, pannen omalla kädellä hiiliä torveen. Hän puhui saksaakin, vaikka ei juuri paremmin kuin me itse, ja sanoi tulleensa karkoitetuksi pääasiallisesti siitä syystä, että kerran oli pälkähtänyt hänen päähänsä viheltää ulos eräs Pietarin hoviteatterin näyttelijä; kuitenkin on luultavampaa, mitä muut kertoivat, että hänen karkoituksensa oli aiheutunut useista säädyttömyyksistä tai säännöttömästä elämästä yleensä. Hän sanoi nimensä olevan Shumskij, mutta oli luostarissa enemmän tunnettu nimellä Araktsejef, minkä nimenvaihdon sanoi johtuvan siitä, että oli ollut kuuluisan Araktsevin kasvattipoika. En ollut siihen asti, kun hänet tapasin, kuullut häntä toisella nimellä mainittavan, ja yhdistin siihen nimeen jonkinmoisen ylhäisyyden, niin että hänen suuri "Demüthigung'insa" [nöyryytyksensä] teki minuun kahta suuremman vaikutuksen. Paitsi vapaita huoneita ja vapaata elantoa luostarissa hänelle oli keisarin armosta myönnetty käsirahaa 100 ruplaa pankkiseteleitä kuukaudessa, ja hän tuntui pääasiallisesti olevan varsin tyytyväinen tilaansa.}
Toiseen tässä saaressa olevaan haaraluostariin luetaan Anserosta neljä virstaa. Se sijaitsi korkealla, joka taholle jotenkin jyrkänkaltevalla kukkulalla, jolta oli mitä ihanin näköala laajalti salmien, selkien, saarien, metsien ja järvien yli. Emme olleet kuulleet tätä paikkaa sanottavan muuksi kuin "Galghofi'iksi" ja luulimme tämän nimen johtuvan jotenkin samanlaisesta ruotsalaisesta sanayhdistyksestä "galghof" [hirsipuu-hovi] ja kahta suuremmalla syyllä, kun luostarin aikakirjoissa on luettavana, että ruotsalaiset muinaisina sota-aikoina olivat lähettäneet tännekkin partioretkeilijöitä piirittämään ja ryöstämään jo silloin rikasta luostaria. Mutta samoin kuin ruotsalaiset silloin pettyivät odotuksissaan, mekin nyt pahasti petyimme nimen alkuperän johtamisessa, sillä nimi Galghoff (Golgof) ei johtunut ruotsista, ei karjalasta eikä venäjästä, vaan suorastaan hepreasta ja merkitsi samaa kuin Golgatha meillä, jonka sanan kuitenkin varsin hyvin ruotsiksi voisi kääntää sanalla "Galghof". {Täällä Golgathassa tapasimme toisen karkoitetun henkilön, entisen upseerin, joka sotapalveluksensa aikana oli jonkun aikaa elänyt Suomessakin, Hänkin oli antanut parran kasvaa ja kävi nyt luostaripuvussa ja oli muuten iloinen ja hauska. "Eto prekrasno" [tämä on somaa] hän usein virkkoi vastauksien johdosta, jotka meiltä sai Suomea koskeviin kysymyksiinsä, mutta vähemmin "prekrasnoa" hänestä varmaankin oli, että hän oli vailla sekä piippua ja tupakkia että polttamislupaa. Mutta koska kolmannen seikan laita ei kuitenkaan liene ollut niin varsin ankara, ispravnikka lahjoitti hänelle ensimäisen ja toisen, ja allekirjoittanut, mitä etenkin keskimäiseen puutteeseen tulee, koetti varojensa mukaan auttaa inspravnikkaa. Sekä tällä entisellä upseerilla että Shumskij'lla oli vapaus mennä mielin määrin kävelemään luostarin muurien ulkopuolellekin, mutta emäluostarissa oli toisia todellisia luostarivankeja, joilla ei ollut samaa etua, vaan jotka alituisen valvonnan alaisina olivat huoneisiinsa suljettuina. Oli useita muitakin, jotka vanhemmat tai sukulaiset olivat lähettäneet puoleksi tai koko vuodeksi luostariin parantumaan, ja toisia, jotka äiti tai isä jonkun pyhän lupauksen johdosta oli luostariin jättänyt. Niinpä ainakin ajuri, joka kyyditsi meitä Anseroon, kertoi, että äitinsä oli uhrannut (matj pozhertvovala) hänet luostariin, kun hän vielä oli pieni lapsi. Että sellaisilla luostariuhreilla ja parannuskokelailla oli tavallinen luostarivapaus, minun tuskin tarvitsisi mainita, ellen vähää ennen olisi puhunut luostarivangeista.}
Matka luostarista tänne ei ollut vailla vähäisiä vastuksiaan. Suuria jäälohkareita eli oikeammin pieniä jääsaaria ajelehti meressä, ja ne olivat muutamissa paikoin sulloutuneet niin tiheään yhteen, ettei ollenkaan päässyt pujottelemaan välitse, vaan että täytyi vetää vene niiden yli. Muutamissa paikoin näimme hylkeiden sukeltavan esiin vedestä, usein vallan lähellä venettä, ja muutamia soutajat ampuivat, mutta ilman menestystä. Pahempi leikki hylkeillä on kestettävänä syksyllä, jolloin jää alkaa asettua. Ne kokoontuvat suuriin parviin, muutamiin tuhat ja enemmänkin. Emät kasvattavat suurilla jäälohkareilla poikiaan, kunnes nämä oppivat hyvin uimaan. Mikäli tuuli tai virta ajaa sellaisia jäälohkareita rantaan, talonpojat ovat varuillaan, käyvät sitten suoraa päätä nuija kädessä lauman kimppuun ja toimeenpanevat kauheat tappajaiset. Uimataitoon täydelleen perehtyneet emät kyllä koettavat saattaa poikansa turviin murhanuijalta, mutta hylkeenpojat, jotka eivät ollenkaan osaa tai puutteellisesti osaavat uida, tarttuvat veteen tultuansa taas kiinni jäänlaitaan ja riippuvat siinä, kunnes nuijanisku tekee lopun niiden nuoresta elämästä. Joskus sattuu, kun talonpojat mitä innokkaimmin toimittavat kauheata verilöylyään, että tuuli tai luode ajaa jäälohkareen ulos rannasta, ja silloin murhaajat itse helposti voivat joutua kuoleman saaliiksi, sillä kun heidän alussa on täytynyt hiipien lähestyä, he eivät ole voineet ottaa venettä mukaansa. Hyvä on, jos joku silloin rannalta huomaa onnettomuuden ja rientää pelastamaan, tai jos tuuli ehtii kuljettaa heidät jollekin toiselle rannalle, ennenkuin keskellä tuhoamiansa uhreja itse ovat ehtineet surmalle antaa elämänsä uhriksi.