[Suomennettu ennenmainitusta E. Nervanderin kirjasta, ss. 83-89.]
Arkangeli, 26 p:nä kesäkuuta 1842.
Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen professorinrouva!
Ennenkuin vielä ehdin jättää postiin myötäseuraavaa kirjettä Adolfille, oli minulla tänään ilo vastaanottaa Teidän arvoisa kirjeenne huhtikuun 8:nnelta päivältä. Adolfin kirjeessä olen maininnut syyn siihen, että aikaisemmin kuin ensin olin aikonut, tulin lähteneeksi Kuolasta. Sen tähden en tahdo sitä tässä toistaa, enkä myöskään muuta, minkä jo Adolfin kirjeessä olen sanonut. Ikävintä minusta on, ettei minulla ole mitään toivoa olla edes oman maan rajojen sisällä 18:ntena päivänä elokuuta tänä vuonna, vaan olen silloin, kuten nytkin, etäällä sieltä ja vallan yksin, kun maisteri Castrén, jonka seurassa tähän asti olen matkustellut, nyt palaa täältä Venäjän lappalaisten luo. Tämän ajatteleminen on välistä tuntunut niin masentavalta, että ei paljoa ole puuttunut siitä, etten ole palannut täältä suoraa tietä Suomeen ja Laukkoon. Enkä vielä tiedä, eikö se olisi parasta; mutta kuu Sjögrenkin useat kerrat on neuvonut minua tutkimaan vepsäläisten kieltä, ja kun en toiste yhtä helposti voi saada siihen tilaisuutta, olen nyt päättänyt siihen ryhtyä ja tehdä sitä niin paljon kuin 2-3 kuukaudessa voin ehtiä. Muuten ei minun ole onnistunut enempää kuin Kallenkaan tottua venäläiseen elämään, jopa vielä vähemmin, kun luultavasti en ole oikein perehtynyt edes meidän omaan herrasväen-elämään. Tosin (täälläkin) on monta sangen kunnioitettavaa henkilöä, mutta ulkomaalaisella on tavallisesti se paha onni, ettei niin helposti osaa heidän pariinsa, vaan ensiksi hän tapaa hylkyvaahdon, joka aina kelluu pinnalla. Erään ispravnikka Latyshevin esim. opimme Kuolassa tuntemaan sangen rehelliseksi ja kunnon mieheksi. Virka-asioissa hän jonkun aikaa meitä myöhemmin tuli Kemiin, ja matkusti sieltä meidän seurassamme tänne asti. Täällä otimme majaksemme venäläisen ravintolan, jossa huoneesta, ruuasta ja kahvista kolmena ensimäisenä tai puolenakolmatta vuorokautena saimme maksaa 15 ruplaa kahdelta hengeltä. Kahvista esim. vaadittiin 60 kopeekkaa lasilta, ja minä tietämättömyydessäni join usein kaksi lasia. Puodeissakin siitä saa maksaa 1 ruplan 20 kopeekkaa naulalta ja sokerista 1 ruplan. Venäläiset juovat yleensä vähän kahvia, mutta teetä kahta enemmän, tavallisesti 4-5 juomalasia erältänsä joka aamu ja ilta, johon nautintojärjestykseen minäkin nyt olen jotakuinkin tottunut. — Kolmantena vuorokautena täällä-olomme aikana tuli luoksemme muuan pankinsihteeri, joka puhui saksaa, ja koetti selittää meille, ettei meidän ollut sopivaa asua ravintolassa, minkä sopimattomuuden välttämiseksi hän tahtoi tarjota meille kortteerin ja täyden hoidon luonaan; aluksi hän kutsui meidät päivällisille, joissa sitten lähemmin saatoimme asiaa punnita. Mutta ravintolamme isäntä, joka lienee aavistanut, mitä tämän tuntemattoman vieraan käynti tarkoitti, vei meidät heti hänen mentyänsä kahteen talonsa kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen ja tarjosi niitä ynnä ruokaa kahdesti päivässä sekä palvelusta jotenkin kohtuullisesta hinnasta, nimittäin ruplasta päivässä kummaltakin. Pankinsihteerin luo kuitenkin menimme päivällisille, ja kun hän vallan samoista eduista vaati 70 ruplaa hopeaa eli 105 ruplaa pankinseteleitä molemmilta yhteensä kuussa, jäimme hotelliin asumaan, tietysti suuresti kiittäen näytepäivällisistä, joita ei suinkaan sopinut halveksia. Sen jälkeen hän ei ole osottanut erityisesti ikävöivänsä seuraamme; tähän olemmekin koko tyytyväiset, sillä tuo mies luuli tietävänsä kaikki ja puhui sen johdosta enemmän kuin mitä ainakaan meillä oli kärsivällisyyttä kuunnella. Emme ole mekään sittemmin olleet hänen luonaan muuta kuin kerran, ja muiden käyntien suhteen olemme olleet vielä säästäväisemmät; tämä on tapahtunut ainakin kolmesta syystä. Ensiksi emme kumpikaan puhu saksaa ja venättä niin hyvin ja sujuvasti, että voisimme olla taitoomme tyytyväiset; toiseksi eivät pukuvarastomme lappalaismatkojemme jälkeen juuri ole parhaassa kunnossa, ja jos missä, niin Venäjällä toteutuu sananparsi: höyhenistänsä lintukin tunnetaan; kolmanneksi eivät sellaiset vierailut meitä ollenkaan hyödytä, vaan päinvastoin vahingoittavat, kun ne turhanpäiväisesti veisivät meiltä aikaa, jota tuskin tahtoo riittää tutkimuksiin. Mutta täällä Arkangelissa ihmiset näyttävät ihmettelevän, ettemme käy vieraissa tai ainakin mene joillekin kunniatervehdyksille, eivätkä voi ymmärtää, miten saamme ajan kulumaan. Eilen kohtasin kadulla erään Bohuslav nimisen kuvernementinsihteerin, joka viime talvena kävi Kuolassa, ja joka puhuu latinaa, hän kun ennen on ollut ylioppilaama Vilnassa. Hän rupesi moittimaan minua siitä, etten ollut käynyt hänen luonaan. Hänen seurassaan oli vanhanpuoleinen herra, joka taas puhui saksaa, ja joka alkoi tutkistella matkani ja täällä-oloni tarkoitusta, minkä hänelle selitin. Sitten hän kysyi, oliko minulla tuttavia. — Eipä ole ketään ennestään. "Onko teillä siis suosituksia jonkun luo?" — Ei, sillä en erityisesti halua saada tuttavuuksia enkä siis tarvitse mitään suosituksia. — "Oletteko käynyt kuvernöörin puheilla?" — En, sillä kun minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, en ole turhanpäiten tahtonut häntä käynnilläni vaivata. — "Mutta jos joitakin vastuksia sattuisi matkalla, niin kuitenkin olisi hyvä, että olisi käynyt hänen luonansa." — Toivon passini nojalla pääseväni vastuksitta Aunuksen kuvernementtiin, jonne kenties huomenna lähden. — "Ettehän ole Venäjän alamainen?" — Miten suvaitsette; olen kotoisin Suomesta, ja Venäjän keisari on meidän suuriruhtinas. — Tähän päättyi tuo lyhyt kuulustelu, ja minun kaiketi myös on aika lopettaa tämä kirje, minkä teen toivottamalla Teille ja perheellenne paljon iloa ja hupia kesän aikana, ja ennen kaikkea sen ehtona, yhä jatkuvaa hyvää terveyttä. Tulkoon uudesta rakennuksesta, johon perheenne nyt muuttaa, moniksi vuosikausiksi yhtä hauska kuin vanhasta, tai, jos on mahdollista, suuremman mukavuutensa vuoksi vielä hauskempi! Saatuani Teidän kirjeestänne tietää, että Kalle nyt on Moskovassa, olen nyt kirjoittava hänelle.
Syvimmästi kunnioittaen olen edelleen Teidän nöyrin palvelijanne
Elias Lönnrot.
50.
Maisteri Ståhlbergille.
Arkangeli, 28 p:nä kesäkuuta 1842.
Veli hopea!