Oniega, 10 p:nä heinäkuuta 1842.

Luostarissa, johon olin jäänyt, viivyin koko päivän, heinäkuun 11:nnen, ja minulla oli silloin aikaa sekä ikävään että luostarin erittäin kauniin aseman katselemiseen kuten myös edellisen kirjeen kirjoittamiseen. Pertominski on kolmannen luokan luostareita ja lienee kaikkein pienimpiä, sillä johtajalla eli strojitelilla on ainoastaan kaksia munkkia paitsi itseään; heitä on siis kaikkiaan kolme, ja pienemmällä lukumäärällä tuskin mitään luostaripalvelusta voitaneen toimittaa. Kuitenkin tällä luostarilla oli, paitsi vanhaa, tätä nykyä käyttämätönnä olevaa puurakennusta kirkkoineen ja kammioineen, kolme erityistä kivirakennusta ja sitäpaitsi vielä puutalo, jossa luostarin harvat työmiehet asuivat. Tämä luostari on valinnut itselleen erityisen kunnioituksen esineeksi kahden edesmenneen Solovetskoi-munkin muiston, nimittäin Vassianin ja Jonan, jotka useiden muiden henkilöiden kanssa kesällä 1561 hukkuivat kalkkilastin mukana matkustaessaan Arkangelista Solovetskoihin. Heidän kuolleet ruumiinsa lienevät aallot kuljettaneet Pertominskin läheisyyteen, tai luostari on jostakin toisesta, minulle tuntemattomasta syystä valinnut heidät suojeluspyhimyksikseen. Saapuessani luostariin olin ensi toimekseni käynyt strojitelin luona, ja kun oli teenjuonnin aika, hän tarjosi minulle teetä, huomauttaen että minun Pyhän Hengenkin kunniaksi piti juoda kuppi, kun aioin päättää juontini toiseen kuppiin. Olin Arkangelissa hankkinut itselleni putelin rommia ja pyysin siis hänet seuraavana päivänä teelle luokseni, mutta hänpä ei tullutkaan, vaan lähetti puolestaan toisen munkeistaan. Muuten minua kohdeltiin vieraanvaraisesti niinä puolenatoista vuorokautena, jotka siellä olin, mutta pari bohumoltsia, toinen Tambovan, toinen Tverin kuvernementista, jotka paluumatkalla Solovetskoista olivat poikenneet tänne, eivät likimainkaan saaneet samaa vieraanvaraisuutta osakseen. He saivat istua penkillä sillä aikaa, kun strojiteli, kaksi munkkia ja minä söimme, eikä heitä edes sen jälkeen pyydetty istuutumaan pöydän ääreen, vaan saivat penkillä istuen pitää hyvänään, mitä oma ruokapussi tarjosi; ainoastaan maitoa heille annettiin erityisestä pyynnöstä. Samoin kuin suuri osa muita bohumoltseja, eivät nämäkään näyttäneet olevan muuta kuin etuoikeutta nauttivia kerjäläisiä, tai mikä on jotenkin samaa: passitettuja maankulkijoita. Kun eri luostarien juhlat sattuvat niin eri aikoina ja eri paikkakunnilla, on tällaisella väellä mitä paras tilaisuus kuljeskella luostarien väliä toisesta kuvernementista toiseen ja toisesta päästä Venäjää toiseen, sillä aikaa elättäen itseään kerjäämällä almuja; sävyisät talonpojat maalla ja porvarit kaupungeissa kernaasti heitä auttavat hyvän bohumoltsilaisasian vuoksi, jonka tähden he sanovat liikkuvansa. Sitäpaitsi moni almunantaja kuiskaa bohumoltsin korvaan, ettei tämän pidä unhottaa luostarissa rukoilla hänenkin syntiensä puolesta, joita näet sekä meillä että muuallakin maailmassa kullakin ihmisellä aina on ylimäärinkin. Sellaisen käsityksen olen saanut näistä vaeltavista ritareista, mutta toivon, ettei se olisi tosi, tai että se sopisi niin harvaan kuin suinkin.

Heinäkuun 12:ntena päivänä kuljin luostarin hevosella ja rattailla luostarista kahdentoista virstan päässä olevaan Krasnagoran kylään. Tosin ei ollut varsinaista tietä, mutta hietainen merenrannikko oli niin tasainen, jommoisen en ollut pitkään aikaan nähnyt minkään maantien olevan. Toinen pyörä kulki tosin useimmiten vedessä, ja kun myrsky puhalsi mereltä, pärskyi rannan vaahtoa vallan pyrynä päälleni. "Mutta kyllä kesä kasteensa kuivaa", eikä tämä pyryttäminen ollut sitä vaarallisempaa kuin että perille saavuttuani olin yhtä kuiva kuin lähtiessäni luostarista. Korvaukseksi lyhyestä Pietarin-paastosta, joka paria päivää aikaisemmin oli loppunut, oli nyt koko Krasnagora juonut itsensä humalaan ja ylläpiti yhä vielä jatkuvasti päihtymystään. Minun ei onnistunut huomata ainoatakaan selvää miestä ja surkuttelin suuresti tuota kaunista seutua, jolla oli asujamina sellaista moskajoukkoa. Jos näkyväisessä maailmassa tahtoisi saada kuvan helvetistä, en luule että yksikään olisi sopivampi kuin se, minkä juopunut kylä tarjoaa. En kuitenkaan tahtoisi suositella sitä saarnatuolissa käytettäväksi, koska kuulijoiden joukossa voisi olla sellaisia, jotka suin päin tahtoisivat syöksyä sellaiseen helvettiin. Kievarinpitäjä pyysi saada nähdä passini, ja oli sitten lukevinaan sitä, mutta ei huomannut että se, mitä luki, oli ruotsia, ennenkuin sanoin, että venäläinen käännös oli toisella sivulla, ja siitä hän kuitenkin yhtä vähän viisastui kuin ruotsalaisesta alkukirjoituksesta. Kuitenkin hän oli hieman selvempi muita miehiä mäellä, luultavasti siitä syystä, että oli valittu kylän paras mies kievarinpitäjäksi. Seuraavissa kylissä väki oli raitista ja työssä. Kolmanteen kievariin jäin yöksi ja sain kunnollisen patjan alleni, etu, jota en ollut nauttinut siitäperin kuin läksin Kuolasta, lukuunottamatta kahta Kannanlahdessa viettämääni yötä; tämän vuoksi olen tullut toimeen nukkumalla milloin lumessa tai hiedassa, milloin permannolla ja penkillä, ja yhden yönalun ruusuilla. Mutta eipä yhtään näistä leposijoista voi verrata tavalliseen polstariin. Kun näiden pohjaisten seutujen kievareissa ei ole sänkyjä eikä sänkyvaatteita vieraita varten, onkin useimmilla näiden seutujen venäläisillä herroilla tapana ottaa mukaansa matkoille omat sänkyvaatteet, ja siinä tekevät sangen viisaasti siksi kun kievarit täälläkin saavat tarkoituksenmukaisemman järjestysmuodon, tai kun kansa muuton tulee oppineeksi paremmin pitämään huolta matkustajien mukavuudesta. Sen kuntoisina kuin näiden seutujen kievarit ovat, ne eivät kestä mitään vertailua meidän kestikievareihin, sillä ainoastaan poikkeustapauksessa niissä on erityinen vierashuone, kun ne sitävastoin meillä vain poikkeuksellisesti sitä ovat vailla.

Täällä Oniegassa minulle ei edes annettu kortteeria kievarissa, vaikka ei ennestään ollut mitään matkustajia. Minun onnistui kuitenkin {toisaalla}, erään eläkettä nauttivan tullintarkastajan luona saada jonkunlainen kamari, missä kookas uuni anastaa suuren osan muutenkin ahtaaksi hakattua huonetta; {ja jos minut olisi luotu puolta korttelia pitemmäksi, olisi minun nyt pakko lakkaamatta käydä kyyryssä, ellen tahtoisi joka askeleella lyödä päätäni orteen. Sen lisäksi sillä on onneton asema kyökin ja talonväen omien huoneiden välillä, minkä tähden siitä lakkaamatta kuljetaan läpi, niin että tuskin voin kirjoittaa tätä kirjettä sisällyksen puolesta yhtenäisesti. Ja tästäkin, ei suinkaan kadehtittavasta asunnosta parhaillaan aiotaan karkottaa minut pois. sillä emäntä on kuullut, että Arkangelista odotetaan kaupunkiin reviisoria, ja haluaa, että sitä ennen matkustaisin pois, jotta hän voisi käyttää hyväkseen etua saada tämä uusi vieras luokseen majoitetuksi, minkä tähden hän ainakin jo 6-8 kertaa on kysynyt milloin aion lähteä matkaan.} Ettei kortteerihommissa satu näitä ikävyyksiä kaikissa kaupungeissa, sen todistavat Kemi ja Arkangeli, missä meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä kortteeriimme ja isäntäväkeemme. {Kuolassakin olisimme toisaalla voineet saada paremman kortteerin kuin se oli, johon asetuimme, sillä siinä pari poikanulikkaa sisarensa ja äitinsä kanssa, s.o. koko talonväki alituisesti oli meidän vastuksinamme. Varsinkin Kemissä saimme paitsi hyvää huonetta sangen hyväntahtoisen emännän, 60:n tai 70:n vuotiaan neitosen, jonka iloksi emme kuitenkaan koskaan voineet tarpeeksi syödä. Nykyiseenkin, vähävenäläiseen emäntääni saattaisi huolimatta kaikesta hänen hommastaan ja juoksentelemisestaan huoneessa, olla varsin tytyväinen, ellei hän niin usein kysyisi, milloin aion matkustaa, ja jos ei hän sitäpaitsi antaisi minulle kuorittua maitoa kerman asemesta. Kaupungin lääkäri kyllä heti alussa pyysi minua muuttamaan luokseen, mutta kun hänellä käytettävänään ei ollut muuta kuin kaksi pientä huonetta, ja kun minä sitäpaitsi en aikonut kauan viipyä, kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta ja jäin siihen paikkaan, missä olin tullut avanneeksi laukkuni. Sen sijaan hän on kahta uutterammin pyytänyt minut teelle, kahville ja päivällisille luokseen ja on kaikessa osottautunut hyväksi ja avuliaaksi. Hän on opiskellut Pietarissa ja puhuu paitsi äidinkieltään sekä latinaa että saksaa jopa ranskaakin, latinaa tavallista paremminkin ja paremmin kuin minä sitä nyt enää muistan.}

Krasnagorassa valjastettiin kaksi hevosta vetämään minua ja laukkuani, jonka viimemainitun hätätilassa mies voi kantaa selässään. Minä en ollenkaan pannut vastaan, kun laki puoltaa kahden hevosen kyytiä yhtä henkilöä varten, ja kun sitäpaitsi mitä pikimmin tahdoin päästä tuosta juopuneesta kylästä. {Mutta kun kuitenkin joskus sattuu, että yksi henkilö, jolla ei ole erityistä kuormaa, saa ajaa yhdellä hevosella, pyysin seuraavassa kievarissa valjastamaan vaan yhden hevosen, ja kievarinpitäjä sanoi riippuvan omasta tahdostani ajaakko yhdellä vai kahdella hevosella. Siis aluksi valjastettiin yksi hevonen, mutta kun tämä oli tapahtunut, huomattiin, että kylässä oli toisia hevosia, jotka juuri olivat vapaina, ja minun oli ottaminen niistä yksi lisää.} Näin ajoin sitten koko matkan kahdella hevosella, jopa Tamitskajan kievarissa tahdottiin antaa minulle kokonaista kolme hevosta, huomauttaen, että tie oli hietaista, kuten paikoittain olikin, mutta tällaista menettelyä vastustelin ja riitelin niin voitokkaasti, että heidän lopulta täytyi taluttaa kolmas hevonen pois. Paitsi kyytirahoja, jotka nyt on määrätty kolmeksi kopeekaksi hopeaa hevosparista virstalta, saa olla valmis maksamaan hieman lisää juomarahoja, joiden maksamista alati muistutellaan, ja saa kuulla sietämätöntä kerjäilemistä. Muutamissa paikoin tahdottiin jo ennen talosta lähtöä määrätä, paljoko minun piti antaa juomarahaa. Kuinkahan monta kuutta paria vitsoja näillä seuduin tarvittaisiin ja kuinkahan kauan vitsametsiä riittäisi tarpeeseen, jos Suomen juomarahojen pyyntiä koskeva laki täällä pantaisiin voimaan; tällaisiin mietteisiin minulla usein oli aihetta. Tie kulki kaikkialla sangen kauniiden seutujen kautta, joissa oli vuoria ja mäkiä, järviä, puroja, ojia, viheriöiviä lehti- ja havumetsiä. Käkikin, jota Arkangelissa ollessani en ollut kuullut, kukkui vielä muutaman kerran jäähyväisiksi keväälle, surumielisen valituksen sen ja oman poistumisensa johdosta. Kyytivälit olivat 20-30 virstaa pitkiä, useimmiten aivan ihmisasunnottomia. Eräällä kyytivälillä minua puolitiessä kohtasi toinen kyyditsijä, ja kyytimiehet sopivat keskenään kuormiensa vaihtamisesta, niin että kumpikin saattoi saamansa osa mukanaan palata kotiansa, vaihdos, jonka tähden sain maksaa kaksinkertaiset juomarahat. Vastaan tullut matkustaja oli "piisari" (kirjuri), joka kuormia vaihdettaessa välttämättömästi tahtoi vetää pari savua piipustani, ja siihen minun lopulta täytyikin myöntyä, jos kohta olenkin varsin vähän tyytyväinen siihen, että kaikennäköiset ihmiset tahtovat polttaa minun piippuani. Se tapa on täällä jotenkin yleinen, tshinovnikkainkin keskuudessa, että otetaan piippu toisen suusta, vedetään siitä muutama savu ja sitten taas pistetään se entiseen paikkaansa. Lieneekö se perintöä tupakan synnyinmaasta, jossa villit jotenkin samalla tavalla menettelevät polttaessaan rauhanpiippua? Lappalaisillakin sama tapa on jotenkin yleinen, kuten myös talonpojilla useilla Suomen seuduilla, vaikka sen pitäisi olla kielletty, se kun on jotenkin yhtä hylättävä kuin ne tavalliset suutelemiset, joita hännystakilliset talonpojan- ja rusthollarinpojat muutamissa paikoin Uuttamaata sunnuntai-aamuin kirkkomäellä uutterasti viljelevät.

Tänne Oniegaan tulin 13:ntena päivänä heinäkuuta ja lähden nyt viipymättä matkaan. Kaupunki ei ole kylä eikä kaupunki, vaan molempien välimuoto eikä minusta tunnu olevan Kajaania rahtuakaan parempi. Muuten se sijaitsee kuivalla hietaisella paikalla, koilliseen Oniegajoesta. Paitsi kirkkoa ei ole yhtään kivirakennusta, vaan ainoastaan huonoja puutaloja, ani harvat vähän paremmat. Niiden luku on muuten ilmoitettu 237:ksi ja asukkaiden l,448:ksi, mutta minusta tuntuu kuitenkin, kuin varakonsuli Granherg-vainajan vakuutus, ettei hän tahtoisi vaihtaa markkinatakkiaan koko Kajaanin kaupunkiin, voitaisiin sovittaa Oniegaankin, asukkaita lukuunottamatta.

[Kirjeen jatkona oli vielä seuraava numero.]

58.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa.]