[Suomennettu alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Julkaistu ruotsiksi "Saimassa" 1845, n:oissa 40-42, mutta tyyliä, kuten lausetapoja y.m. siellä täällä muutellen ja paikoin esitystä lyhennellen.]

Kargopoli 23 heinäkuuta 1842.

18;ntena päivänä läksin Oniegasta ja tulin viime yönä kello 12 tänne, matkustettuani siis hieman viidettä vuorokautta 350:tä virstaa, eli aivan matkustussäädöksien mukaan 80 virstaa päivässä. Ei ollut niin helppo päästä matkaan Oniegasta, mutta syynä matkalle-pääsyn vaikeuteen oli jotakin vallan toista kuin mikä meidän kaupungeissa usein viivyttää matkustajaa puolen päivää kauemmin kuin hän on ajatellut, niin että tämän hukkaan menneen ajan sitten kyytihevoset, usein kyytimiehetkin selkinensä saavat maksaa. Ei mikään aamiainen, päivällinen eikä muu sellainen homma lumoavalla kilinällään lyhentänyt tunteja minuuteiksi eikä viivyttänyt lähtöä, vaan ensiksikin oma epäröimiseni, matkustaisinko Poventsan vai Kargopolin kautta ja toiseksi kyydin saannin vaikeus. Oniegan ja Poventsan välistä tietä ei yksikään niistä, joiden neuvoa minulla oli tilaisuus kysyä, voinut sen paremmin kuvata kuin että tietä ei ollenkaan ollut, että näiden paikkojen väliä luettiin olevan alku kolmattasataa virstaa, ja että ensin oli seurattava merenrannikkoa muutama peninkulma Kalgatshihan kylään, siellä poikettava erääseen starovertsiläiseen luostariin, nimeltä Nikitski, ja sitten kuljettava jalan kylästä kylään tai korkeintain ratsain. Kargopoliin menevä tie tunnettiin paremmin, kun sinne näet vie Äänisjoen rantaa pitkin kulkukelpoinen kesämaantie. Muutamat taisivat pitää sitä parempana kuin se olikaan, minkä vuoksi, kysyessäni parasta tapaa päästä Poventsaan, neuvoivat minua matkustamaan sinne Kargopolin ja Vyitegran kautta, sukkela hysteronproteron [takaperoinen], kun aikomukseni ja pyrkimykseni juuri oli matkustaa Poventsan kautta Vyitegraan. Laskin, mikäli sellainen edeltäkäsin käy päinsä, että matka Poventsan kautta tehtynä tulisi kahta vertaa halvemmaksi, kun aina saattoi toivoa pääsevänsä vesiteitse Poventsasta Vyitegraan, jota vastoin Kargopolin kautta tehtynä matka olisi kahta mukavampi ja nopeampi. Ollessani kahden vaiheilla en koskaan ole vetänyt arpaa, vaan antanut sattuman johtaa, enkä tiedä muuta kuin että se kiitollisena tästä luottamuksesta aina on ohjannut minut oikealle tolalle.

Lähtöni edellisenä päivänä kerrottiin, että muutamia Malasjuikan miehiä, joka seutu on kolme peninkulmaa Oniegasta Poventsaan päin, oleskeli kaupungissa, ja että hyväksi aluksi voin heidän kanssaan vesitse kulkea tämän osan matkaa. Lähetin siis erään pojan etsimään ja kutsumaan puheilleni jonkun heistä. Poika oli jonkun aikaa haeskeltuaan löytänyt heidät ja palasi ilmoittaen, että talonpojat olivat luvanneet tulla. Mutta huolimatta tästä lupauksesta ei ketään heistä tullut. Seuraavana aamuna kuulin, että stanovoi, eräänlainen tullintarkastaja, aikoi matkustaa samojen talonpoikien veneessä jollekin virkamatkalle Malasjuikaan tai sen läheisyyteen. Menin sen tähden hänen luokseen sopimaan paikasta hänen seurassaan, mutta hän sanoi veneen jo ilman minua olevan tarpeeksi lastatun, joten toivoni tällä tavalla päästä liikkeelle raukesi. Erityisen soudun saamisesta ei ollut mitään toivoa, kun kaikki miehet olivat työssä sahoissa ja muualla; suuremman veneen vuokraaminen monine soutajineen oli kallista, eikä minulla siis ollut erityisen suurta halua siihen. Olisipa vielä voinut päästä eteenpäin muutaman kyytivälin ratsastamalla, mutta kun kuumuus oli vallan sietämätöntä, ja kun minulla paitsi laukkua oli eväsvakka, josta en vielä hennonnut erota, hylkäsin koko suunnittelemani Poventsan-matkan ja aloin taas ajatella Kargopolin tietä. Menin siis kievarinisännän luo ja pyysin hevosta tai hevosia ensi taipaleelle, mutta hän selitti, ettei ollut velvollinen antamaan hevosia koko sille tielle, vaan ainoastaan Arkangeliin ja Kemiin vieville teille. Mutta ostettuani häneltä paperia ja purjelankaa — hän näet samalla oli kauppias —, ja kun en ollut tinkinyt pois kopeekkaakaan hinnasta, hän lupasi erityisestä suosiosta iltaan kello 10:ksi toimittaa minulle pari hevosta. Aikaisemmin hän ei sanonut voivansa sitä tehdä, sekä Arkangelin postin tähden, jonka oli määrä lähteä, että kovan kuumuuden vuoksi, joka ylen määrin olisi rasittanut eläimiä. Nyt pälkähti päähäni muuan ajatus, nimittäin se, että ostaisin itselleni pienen veneen, ja sillä, riippumatta hevosista, kuumuudesta, kyytimiehistä ja kievarinisännistä, soutaisin perille Kargopoliin ja ehkäpä sieltä vielä eteenpäin Latjshe- ja Bosjeozeron kautta lähelle vepsäläisten asuinpaikkoja. Jos olisin soutanut 50-60 virstaa päivässä, tätä matkustamistapaa ei olisi kestänyt viikkoa kauempaa. Mutta sitten kuulin kerrottavan, että Äänisjoessa paitsi muutamia pieniä koskia monessa paikoin on sangen vuolas virta, joista paikoista olisi käynyt vaikeaksi, ehkäpä mahdottomaksikin päästä veneellä ylöspäin kulkemaan, ja sen tähden taas tämä ajatus sai mennä menojaan, ennenkuin saatoin sitä hyväkseni käyttää.

Jo edellisenä päivänä oli ollut erään varapostimestarin tai postimestarin-apulaisen (pomoshtshnik) luona, jonka rouva oli kotoisin Suomesta, joten hän vielä puhui ruotsia jotenkin yhtä auttavasti kuin millä sitä kirjoitan. Tämän rouvan luokse menin nyt taas, pyytäen häntä kuulustelemaan, eikö koko kaupungista voisi saada hevosta tai paria, ensimäiselle taipaleelle. Hän lähetti tiedustelijoita, mutta ei mitään kyytiä ollut saatavissa; jollakulla tosin oli ollut hevonen, mutta ei rattaita, toisella rattaat, mutta ei hevosta, ja minä tarvitsin niin hyvin toista kuin toistakin. Lopuksi saatiin kuitenkin pari vaimoihmistä, jotka lupasivat soutaa minut ensimäiset 16 virstaa jokea pitkin ylöspäin. Näin vihdoinkin kello 4:n aikaan iltapäivällä pääsin liikkeelle, oltuani koko sen päivän ja suuren osan edellistä sekä aivoineni että jalkoineni liikkeessä saavuttaakseni tämän tuloksen ja käytettyäni paitsi omaa valppauttani useiden muidenkin toimintaa, minkä vuoksi toista vuorokautta alinomaa olin kulkenut kolikoita taskussa juoma- tai prenikkarahoiksi. Täällä näet juomarahat jaetaan eri sukupuolien mukaan, niin että miehistä puhuen sanotaan "na vodku" [viinaa varten] ja naisista "na präniki" [prenikkoja varten]. — Alussa luulin sanojen "na vodku" kelpaavan kummastakin sukupuolesta puhuttaessa ja käytin niitä naisillekin antaessani, mutta tämän kieliopillisen pukin he itse taikka muut huolellisesti korjasivat "na präniki'ksi".

Äsken mainittu vara-postinhoitajan rouva oli syntynyt Loviisan kaupungissa, ja sitten joutunut naimisiin Viipuriin erään puuseppä-mestarin kanssa ja tämän kuoltua toisen kerran nykyisen miehensä kanssa, joka silloin oli palvellut sotaväessä Suomessa. Ollen hänen maalaisensa ja saadakseni puhua jotakin kieltä, jota osasin puhua, hain hänet, sittenkuin lääkäriltä olin kuullut hänen olemassaolonsa. Oli juuri sunnuntai-iltapäivä, ja minä tapasin hänet pöydällä olevan ruotsinkielisen Raamatun äärestä. Tervehdyksien jälkeen hän kysyi, mikä nimeni oli, ja kuultuaan sen, hän oli aikoja sitten kuolleen äitinsä kertomuksen nojalla tietävinänsä, että olimme sukulaisia, sillä jonkun vaahteran, koivun tai muun puun juuri [Lönnrot (= vaahteran juuri)-nimen johdosta tehty sanasutkaus] oli ollut nimi, josta hänen äitinsä usein oli puhunut, ja jonka omistaja muka kuului sukuun. Kun hänen sukutieteelliset muistelmansa olivat hyvin sekavat, epäilen suuresti, olisiko yhteinen esi-isä voinut olla lähempi henkilö kuin vanha Aatami, varsinkin kun hänen sukunsa oli ruotsalaista ja minun sukuni suomalaista alkuperää. Tästä huolimatta, ja jotta emme olisi päästäneet tilaisuutta käsistämme, rupesimme umpimähkään serkuksiksi, joten minun miltei ainoa keinotekoinen serkkuni asuu Venäjällä. Sen päälle juotiin kahvia ja sitten hän näytti minulle kirjastoaan, joka oli sijoitettu vanhan seinäkaapin päälle, ja jonka useimmat ruotsinkieliset kirjat olivat peruja hänen isoisältään; tämä oli edellisellä vuosisadalla ollut Suomen pappeja. Paitsi jo mainittua koko-Raamattua siinä oli Uusi Testamentti ja kokonaista kolme virsikirjaa, luultavasti niin monta sen tähden, ettei laulaminen yhdestä ainoasta kirjasta olisi käynyt yksitoikkoiseksi ja ajan pitkään väsyttäväksi. Saadakseen Uuden Testamentinkin kappaleiden luvun kolmeksi, oli hänen mielikuvituksessaan onnistunut vanhasta saksalaisesta lukukirjasta saada saksankielinen Uusi Testamentti, enkä minä tätä harhaluuloa poistanut, varsinkin kun lukukirja sen kautta arvossa yleni eikä alentunut, ja kun korjauksesta ei hänellä eikä toisilla olisi ollut mitään hyötyä. Erään latinaisilla kirjaimilla painetun kirjan johdosta hän valitti, että tytöt hänen aikoja sitten menneessä nuoruudessaan eivät saaneet oppia latinaa, ja kysyi, oliko asianlaita yhä vielä sama. Rauhoitin häntä ilmoittamalla, että Suomessa tytöille tätä nykyä annetaan riittävät latinankin perusteet, jopa siinä määrin, että monet talonpoikaistytötkin lukevat sitä yhtä hyvin kuin äidinkieltään, minkä kaiken totuuden mukaisesti saatoin sanoa, kun tiesin, mitä hän tarkoitti latinalla; {ja hänen latinaansa näytti ennen arvossa pidetty latinalaisuus toisillakin supistuvan.}

Tämän kirjaintarkastuksen aikana hän sai sekä tilaisuuden että aikaa kertoa, ettei hän, kuten moni muu Suomesta Venäjälle naitu, ollut luopunut vanhempiensa uskosta, vaikka hänen nyt kokonaista kaksitoista vuotta oli täytynyt olla nauttimatta Herran ehtoollista, kun luterilaista pappia ei ollut Arkangelia lähempänä. Kuitenkin hän näytti omaksi varakseen toimeenpannun Lutherin opin lisäpuhdistuksen kautta lähentäneen sitä hieman kreikkalaiseen kirkkoon päin, nim. määräten pääsiäisen edellisen, seitsenviikkoisen paaston ankarasti noudatettavaksi talossaan; tämän paaston laiminlyömistä Suomessa hän piti suurena syntinä, sillä miksi sen nimenä meidän kirjoissa olisi paasto, ellei sen tähden, että ihmisten sen kuluessa tuli paastota. Mutta toisia kolmea kreikkalaisen kirkon paastoa, kuten myös maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-paastoa hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi noudattaa, ja hänen miehensä, jos kohta kuului oikeauskoiseen kirkkoon, olisi toivonut, ettei hän olisi katsonut syytä olevan noudattaa edes tuota yhtä pitkää paastoa, sillä täytyihän hänen vatsansa sen vuoksi kokonaista seitsemän viikkoa — jotka voivat vastata neljäätoista tavallista — elää kuin lakkautuspalkalla. Pakollisen ehtoollisen laiminlyömisensä johdosta rouva teki minulle jotenkin pulmallisen teologisen kysymyksen, eikö hän pysymällä luterilaisessa uskossaan voisi nauttia sakramenttiä kreikkalaisessa kirkossa. En oikeastaan tietänyt, mitä minun piti vastata rakkaalle serkulleni tähän kysymykseen, varsinkin, kun en tietänyt, oliko venäläisellä papilla edes oikeutta päästää ehtoolliselle muunuskoista. Annoin siis hänelle sen neuvon, että ensin kääntyisi venäläisen papin puoleen, ja että luulin voivani, jos hän luvan saisi, hyvällä omallatunnolla hänelle vakuuttaa, että ehtoollinen silläkin tavalla nautittuna olisi yhtä tervetullut ja tehokas kuin jos luterilainen pappi olisi sitä hänelle jakanut. Sillä hetkellä hän ei ollut oikein tyytyväinen venäläiseen pappiin, kun tämä, mikäli hän luuli tietävänsä, koko kesän pitkän oli jättänyt rukoilematta sadetta, minkä pahan laiminlyönnin vuoksi hänen perunamaansa nyt oli kuihtumaisillaan. Mutta Jumala, joka ilman rukouksiamme ja muuta ansiotammekin pitää huolta meistä ja perunamaistamme lähetti vielä samana iltapäivänä, ja ennenkuin oikein olimme ehtineet juoda teetämme loppuun, vähäisen sateen ikäänkuin sen runsaamman vedentulon enteenä, joka sittemmin seurasi, ja joka kaiketi hyvin riitti jälleen saattamaan hänen mielensä sovinnolliseksi pappia kohtaan. Muuten hän oli niin mieltynyt Venäjään, että vakuutti, ettei leskeksikään jäätyään muuttaisi takaisin Suomeen, vaikka olikin ilman lapsia ja sukulaisia. Vähäisillä parannuksilla, joita väsymättömän hallituksen huolenpidolta kyllä oli odotettavissa, Venäjästä hänen luultensa pian oli tuleva maailman paras maa, ja minä saatoin vaan toivottaa sille siihen onnea ja pikaista edistymistä, toivoen vuoron sitten tulevan meidän maalle. Muutamien asioiden laita hänen mielestään ei vielä ollut aivan hyvä, ja sellaisina hän mainitsi, ettei oltu annettu hänen nimenään olla Öberg, jonka oli isältään perinyt, vaan että oltiin muutettu se Eberh'iksi, jos kohta hän oli nähnyt paljon vaivaa pitääkseen sen muuttumattomana, jopa usein tavaten luetellut siihen kuuluvat kirjaimet Ö-b-e-r-g. Olisin voinut joksikin lohdutukseksi hänelle kertoa, että me korvaamme tämän nimien vääristelemisen kirjoittaessamme ruotsalaisilla kirjaimilla venäläisiä nimiä; mutta kun tiedän, että toisten osallisuus onnettomuudessa monelle on kaikkein voimakkain lohdutuskeino, huomautin hänelle, että melkein saman pahan onnen alaiseksi oli joutunut minunkin nimeni, josta tavallisten ihmisten kirjoitustavan mukaan venäjäksi tulee Lenrot, lue Lennrott, ja Oulun passinkääntäjän (maisteri Ståhlen) ääntämisopillisten tuumien mukaan kolmitavuinenkin sana Lënruut, lue Ljonn-ru-utt.

Tämän pitkän syrjähypyn aineesta, joka varsinaisesti oli suunniteltu matkakertomukseksi, mutta josta, jos jatkuu kuten on alkanut, ei näy tulevan mitään, toivon kaikkein suosiollisimmin antavasi anteeksi. Koska tiedän, että Sinua huvittaa kuulla maalaisistamme, niin hyvin miehistä kuin naisista, en ole voinut olla laajemmalti mainitsematta Oniegassa tekemääni sellaisen henkilön löytöä. Ja vielä on minun heti paikalla esittäminen Sinulle toinen henkilö, joka, jos kohta ei ole maalaisemme, silti on yhtä kunnianarvoinen. Samassa talossa, missä juodessani äsken mainitun rouvan kahvia ja teetä olen pannut pari tämän kirjeen sivua lörpötyksiä täyteen, asui mieshenkilö, joka puhui jotenkin hyvin sekä ruotsia että suomea, hän kun oli kauan aikaa oleskellut useilla seuduilla Suomessa. Hän sanoi nimensä olevan Tiesenhausen ja oli oman luulonsa mukaan kuurilainen parooni. Mutta tämä todellinen tai luuloteltu paroonin-arvo ei ollut auttanut häntä muuhun kuin äärimmäiseen kurjuuteen, jossa nyt eli, sillä "työtä tehdä hän ei jaksanut (tai ei tahtonut) ja kerjätä hän ei kehdannut", vallan kuten uskottoman huoneenhaltijan laita oli (Luukk. XVI:3). Lääkäri oli taipuvainen luulemaan, että hän jonkun toisen yhtäläisyyden vuoksi mainitun, evankeliumissa esiintyvän voudin kanssa oli erotettu jostakin alemmasta siviilivirasta, jossa ennen oli ollut, mutta miten sen laita lie ollutkaan, hän ei ainakaan siinä ollut mainitun voudin kaltainen, että olisi hankkinut itselleen ystäviä väärästä mammonasta. Hän oli ennen siviilivirkaansa palvellut sotaväessä aliupseerina ja ottanut osaa sekä Ranskan, Suomen että Turkin sotiin, mutta siinä univormussa, johon puettuna nyt hänet ensi kerran näin, oli verrattomasti useampia huonosti parannettujen haavain arpia kuin sen verhoamassa ruumiissa, olipa näitä kuinka monta lienee ollutkin. Toisen kerran hän tuli luokseni pyhäpukuunsa puettuna, jossa siinäkin oli enemmän paikkoja kuin mitaljeja. Kysyin, miksi hän ei ollut koettanut saada jonkunlaista eläkettä virkavuosien nojalla, joita oli viidettäkymmentä, mutta "kerjätä hän ei kehdannut", varsinkin kun luuli itsellään vielä olevan tarpeeksi voimia valtiota palvellaksensa, minkä vuoksi sanoi Arkangelin kuvernööriltä anoneensa jotakin sopivaa virkaa, mutta saaneensa ainoastaan sen vastauksen, että hänen tuli jättää sisälle hakemuksensa, kun joku sellainen virka tuli avoimeksi. Mutta avoimia virkoja ei täällä ilmoiteta sanomalehdissä, minkä vuoksi ne vielä helpommin kuin postinhoitajan- ja jotkut muut virat meillä menevät halukkailta käsistä. Äärimmäisen hädän pakottamana hän nyt oli alkanut kyhätä kaikkein alamaisinta anomuskirjaa keisarille, pyytäen siinä eläkettä tai virkaa, ja kertoi, ettei tämän tärkeän työn takia ollut nukkunut hetkeäkään sen aamun edellisenä yönä, jolloin kävi luonani. Tarjosin hänelle rommiryyppyä veden kanssa, mutta vastoin luuloani ja kaikkea tavallisuutta, hän ei ollut mikään väkevien ystävä, minkä vuoksi hän vaan, ikäänkuin tehdäkseen minulle mieliksi, maistoi sitä hieman. Hänen esiintymistavassaan ilmeni hiukkanen paroonimaisuutta repalaisen takin alla, joten melkein aloin uskoa, ettei hänen säätyänsä koskeva tiedonantonsa ollut kaikkea perustusta vailla. Tämä paroonimaisuus oli siirtynyt hänen vaatteiden puolesta yhtä huonosti varustettuun vaimoonsa eli paroonittareensa. Sillä tämä hänen vaimonsa oli muiden muassa ollut minulle avuliaana kyydin hankkimisessa, ja kun hänen juoksuistaan tarjosin hänelle kymmentä kopeekkaa hopeaa "na präniki", hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Milloin tällaista kieltäymistä muuten olisi tapahtunut, en kokemuksestani muista, sentähden hän nyt sai jäädä aivan ilman, sillä muuta "souvenir'ia" [muistolahjaa] minulla ei ollut hänelle jättää.

Paitsi näitä kahta, ruotsia puhuvaa henkilöä oli vielä muuan Helsingistä kotoisin oleva aliupseerin vaimo, joka niinikään osasi tätä kieltä, ja sitäpaitsi sanottiin vielä pari muuta samanlaista, Suomesta kotoisin olevaa henkilöä asuvan kaupungissa, mutta heitä tavatakseni minulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta. Mutta ajattelin: Kun pienessä Oniegassa, jossa on tuhat tai puolitoista tuhatta asukasta, asuu kokonaista neljä vaimoa, jotka ovat Suomen synnynnäisiä, kuinka monta siis lieneekään muilla, paremmilla seuduilla. Kuulinpa niitä Arkangelissakin olevan, mutta en sattunut ainoatakaan tapaamaan.

Nyt luulen Sinunkin, ja kenen tahansa, jonka vielä mahdollisesti voit antaa lukea tämän kirjeen, tarpeeksi kiusaantuneen hommatessani lähtöä Oniegasta, ja voipa siis olla aika kertakin päästä liikkeelle ainakin ensimäiselle taipaleelle. Sen puolitiessä näin useita sahoja ja vastapäätä Oniegaa vielä toisia sellaisia; muistelen niitä olevan kaikkiaan kahdeksan, ja kaikki ovat rikkaan arkangelilaisen kauppahuoneen Brandtin omia. Toisen kyytivälin ajoin hevosella, ja silloin sattui se onnettomuus, että kaikki teeastiat tärinästä menivät pieniksi sirpaleiksi. Irtausipa Arkangelissa ostamani messinkisen tee- tai kahvikannunikin nokka juotoksestaan. Tämän vahingon kuitenkin paria päivää myöhemmin runsaasti korvasi kokonaisen 25:n hopearuplan löytö, joiden olemassaoloa en enää tietänyt, ennenkuin löysin rahat eräästä kätköstä. Seuraavat kolme taivalta soudatin itseni taas veneellä Äänisjokea pitkin, ja sitten ajoin kaikki jäljelläolevat tänne asti. Osalla tätä matkaa toisena soutajattarista oli tyttö, jota luulin 14- tai 15-vuotiaaksi lapseksi, kunnes kuulin hänen jo toista vuotta olleen naimisissa. Kolmessa tai neljässä kohdassa tie kulki joen poikki ja seurasi muuten yleensä korkeata, jyrkkää joenparrasta niin läheltä, ettei ollut muuta kuin puoli askelta syvyyteen, josta useinkaan ei edes mikään aitaus ajajaa erottanut. Lukuunottamatta kahta ensimäistä taivalta, ei aina 150 virstan päähän Oniegasta ole vuorta eikä mäkeä, vaan pelkkiä niittyjä molemmin puolin jokea ynnä kyliä, muutama virsta väliä. Heinänkasvu oli niityillä mitä rehevintä, tavallisesti kyynärän korkuista, ja se oli monasti siihen määrään anastanut tienkin alueen, ettei tiestä näkynyt jälkeäkään. Monissa paikoin näkikin vielä kuluneesta talvesta säästyneitä heinäpieleksiä. Jos kohta rehua on näin runsaasti, rahvas ei kuitenkaan pidä enempää kuin keskimäärin 8-10 lehmää ja 2 hevosta tilalla, mikä seikka minusta tuntui omituiselta verratessani meidän maan talolliseen, joka varsinkin pohjoisilla seuduilla kahta vertaa niukemmilla heinävaroilla elättää kahta vertaa suuremman karjan. Pellot lupailivat hyvää satoa ja näyttivät muuten sangen riittäviltä. Kunnollisia ojia en yhdelläkään niistä nähnyt Pellavamaita ei silmäni tavannut ennenkuin 150 virstan päässä Oniegasta, mutta hamppumaita monessa paikoin jo sitä ennen. Maaperä, joka yhtä etäälle Oniegasta oli ollut savimultaa, muuttui siitä lähtien enemmän hiedansekaiseksi, ja metsissä näki nyt uutta puulajia, lehtikuusta (listvennitsa), jota komeaa, rakennusainekseksi kelpaavaa puuta, leveysasteesta päättäen, Suomessa pitäisi kasvaa aina Vaasan ja Kuopion tienoille, ehkäpä pohjoisempaankin asti; meidän maan ilmanalahan sentään on lauhkeampi kuin vastaavalla leveysasteella idässä.