Kahvaan rakennukset olivat ulko- ja sisäpuolelta samanlaiset kuin Venäjän karjalaisilla ja niillä Venäjän pohjoisseuduilla, joilla tällä matkallani aikaisemmin olen käynyt. Sellaisessa rahvaan rakennuksessa, jossa kalkki tarpeelliset huoneet, paitsi saunaa ja riihtä, ovat yhteen rakennettuina, on ensinnäkin korkeat portaat ja sitten jotenkin pimeä porstua, missä on neljä tai viisi ovea. Yksi niistä vie pirttiin, toinen avaraan vajaan, muut erityisiin pieniin varastohuoneisiin eli kamareihin. Sitäpaitsi porstuasta johtavat portaat alas sokkelorakennukseen, jonka muodostavat navetta, talli, kanakoppi, lammasnavetat ja vasikkain karsinat, mitkä kaikki suureksi osaksi sijaitsevat mainitun suuren vajan alla. Voi olla varma siitä, ettei osaa takaisin, jos asuntoa lähemmin tuntematta pimeässä joutuu tähän rakennussokkeloon, kuten joskus on tapahtunut allekirjoittaneelle, kun erehdyksestä varsinaisten ulkoportaiden asemesta on astunut alas toisia. Vajassa on toinenkin, suurempi ovi; siitä voidaan ajaa sisälle kokonainen heinäkuorma siltaa pitkin, joka tästä ovesta johtaa maahan. Pirtti on huone, jonka tavallinen pituus, kuten myös leveys, on noin 3 syltä. Sen huomattavin sisustusesine on suuri nelikulmainen muuri eli kiuas, joka on sijoitettu jommallekummalle puolelle ovea: se on joko savutorvellinen tai savutorvea vailla; jälkimmäisessä tapauksessa savu saa hakea itselleen ulospääsyn katossa olevasta aukosta. Kiukaan ulkokulmasta ja tämän ylänurkkauksesta lähtee kaksi vaakasuoraa, korttelin levyistä lankkua, toinen tuvan pituus-, toinen poikkisuuntaan, jotka muodostavat keskenään suoran kulman kulkien ja päättyen vasta seinään. Ne ovat noin kolme kyynärää korkealla lattiasta, mutta usein matalammallakin, niin että on pakko hieman kumartaa niiden tähden. Siinä, mihin nämä lankut päättyvät, kulkee yhtä korkealla vähän leveämmät lankut seinustaa pitkin. Sekä edellisillä että jälkimäisillä pidetään kaikenlaisia pieniä esineitä, veitsiä, höyliä, nävereitä, kovaisimia, laskutauluja y.m. Mutta niiden alapuolella on seinässä nauloja, joihin voidaan ripustaa lakkeja, kintaita ja muita vaatekappaleita. Vateja ja lautasia varten on jossakin seinässä erityinen pieni hylly. Pitkin seiniä on sitäpaitsi kolmea korttelia korkealla permannosta niin leveät penkit, että hätätilassa voi niillä maata, jos kohta kernaimmiten valitaan lattia makuuta varten ja penkki istuttavaksi. Penkit ovat siitäkin syystä hieman epämukavat makuusijoiksi, ettei niiden koko pituudelta juuri voi löytää paikkaa, joka olisi vapaa vedosta; venäläisissä pirteissä näet on useampia pieniä ikkunoita, tavallisesti kuusi, joista toinen on vetoisempi toista. Tapa näytti ennen vaatineen, etteivät nämä ikkunat saaneet olla yhtä suuret; kaikissa vanhemmissa pirteissä näet on päätyseinän keskimäinen ikkuna vähän suurempi kuin muut saman ja toisten seinien ikkunat, jotka tavallisesti ovat parin korttelin levyiset ja puolentoista korttelin korkuiset. Tätä nykyä on kuitenkin aljettu tehdä ikkunat sekä suuremmat että muuten keskenään yhtä suuret. Erityisiä tuoleja tapaa harvoin, mutta aina matalan, parin kyynärän pituisen ja puolentoista kyynärän levyisen pöydän, jossa on laatikko alla. Mitään muuta erityistä huomattavaa näissä talonpoikaistuvissa ei ole, paitsi kolmen kyynärän pituiset ja usein yhtä leveät lauteet, jotka ovat kiinni oviseinässä kolmea kyynärää korkealla tai korkeammallakin lattiasta; näitä lauteita käytetään makuusijoina, varsinkin talvis-aikana niitä käyttävät vanhat ihmiset, jotka pitävät lämpimästä ja sen tähden usein kiukaallekin laativat leposijansa. Lisäksi on venäläisen rahvaan ansaituksi kiitokseksi mainittava, että nämä pirtit eli talonpoikaistuvat aina pidetään siisteinä ja puhtaina paljoa suuremmassa määrässä kuin mitä meidän omalle rahvaalle useimmilla seuduin on tullut tavaksi. Lattiakin on puhdas, ja pienimmätkin rikat lakaistaan heti ainakin viisi tai kuusi kertaa päivässä pois. Sitäpaitsi huone on vapaa pytyistä, tiinuista, kaukaloista, vesikorvoista ja muusta sellaisesta romusta, mitkä on asetettu vasituisiin paikkoihinsa porstuaan tai muualle. Koirat eivät koskaan saa tulla sisälle ja ovat pienistä penikoista pitäen niin tottuneet siihen, ettei edes leipäpalalla voisi houkutella niitä tulemaan kynnyksen yli, joka niille on ja pysyy "non plus ultra'na" [ylipääsemättömänä]. Seinillä näkee tavalliset messinkiset pyhäinkuvat tai myös pieniä öljymaalauksia, tavallisesti muiden mestarien tekemiä kuin juuri Rafaelin, ja missä on joku kamari, on tavallisesti, paitsi pyhäinkuvia, seinillä joukko piirroksia, enimmäkseen uskonnollisaiheisia ja usein jotenkin hullunkurisia. Yksi kuvaa pelkkiä pyhimyksiä ja enkeleitä, toinen hännäkkäitä piruja ynnä muita hornan henkiä, kolmas pääenkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välistä taistelua, missä jälkimäinen tietysti joutuu alakynteen; toiset taas jotakin muuta. Yhteen sellaiseen oli kuvattu paratiisilintu, jolla oli ihmiskasvot ja siipien kärjessä pitkät sormien kaltaiset kynnet; erityisesti huomautettiin, että paratiisilinnun oikea nimi oli sireeni.

Koko venäläinen talonpoikaisrakennus on muodoltaan pitkä ja kaita; usein siinä on joku erityinen ulkoneva rakennus kyljessä. Pirtti päätyseinineen on aina rakennuksen toisessa päässä, ja tämä pää, aina kylä- tai maantielle päin, joka talojen välillä ollen näyttää säännölliseltä kadulta. Muutamissa rakennuksissa on kaksi kerrosta asuinhuoneita ja joskus tämän lisäksi ullakkohuone ja tästä kadunpuolelle ulkoneva parveke. Mutta herraskartanoita, jotka meillä koristavat maaseutua, ei täällä ollenkaan näe, eikä yhtään ainoata punaiseksi maalattua taloa; eivät edes kirkot ole maalattuja, vaan kaikilla rakennuksilla on puun luonnollinen väri. Lisäksi kaipaa vihannestarhoja ja tupien edustalla vihreitä nurmikkoja, jotka suomalaisille talonpoikaistuville antavat erityisen kodikkaisuuden leiman. Mutta sen kautta, että talot venäläisissä kylissä ovat yhtä suuren välin, 4-5 sylen päässä toisistaan, sekä päätypuolet rivissä tielle päin, näyttävät täkäläiset venäläiset kylät sangen säännöllisiltä, seikka, joka meidän talonpoikaiskyliä rakennettaessa varmaankaan ei ole johtunut kenenkään mieleen. — Humalistoja en matkan ensi puoliskolla Oniegasta tänne päin nähnyt, mutta sen jälkeen näin niitä kyllä, vaikka ne eivät olleet erityisen isoja.

Aidat, missä niitä oli, olivat puolitiehen asti hämäläistä tekotapaa, mutta siitä lähtien sekarakennetta, toisin paikoin karjalaiseen, toisin taas hämäläiseen tapaan tehdyt, tai oli niissä vaan kaksisylisiä aidaksia puolen tai koko korttelin välillä toisistaan, asetettuina päällitysten vaakasuoraan; näin oli laita etenkin teiden varsilla. Yleensä ne olivat huonoa tekoa ja niin matalat, että ihmettelin, miksi ei hevonen, joka kulki läheisellä laitumella, noussut aidan yli ohra- tai kaurapeltoon, missä vähemmällä vaivalla olisi voinut saada vatsansa täyteen. Tuntui siltä kuin hevosia olisi pidättänyt sama pelko kulkemasta aidan yli kuin koiria menemästä kynnyksen yli pirttiin. Niiden hataruutta en niin suuresti ihmetellyt, kun en missään näillä seuduin nähnyt edes merkkiä sikain hoidosta; nämähän tarkastusmiehet uutterilla tarkastuskäynneillä koettelevat aitojen tiheyden. Eivätkä aidat yleensä täällä ole yhtä tärkeät kuin Suomessa, kun on tavallista että kylä pitää yhteisen paimenen karjoillaan, jotka kaikki käyvät yhtenä laumana laitumella. Paimenet palkataan tavallisesti koko kesäksi ja voivat kylien suuruuden mukaan laskea 50-80 ruplaa vaivoistaan, jollei susi vaan näitä tuloja vähennä, Saman tavan olen kuullut vallitsevan Inkerissäkin, jonne joka kevät lähtee Suomesta, Viipurin ja Mikkelin lääneistä joukko miehiä palkkautumaan paimeniksi.

Nyt alkavat muistelmani tältä matkalta melkein kokonaan tyhjentyä, sillä sellaisia pikkuseikkoja kuin kyntöaseiden, haravien ja viikatteiden rakennetta, joka ei muuten poikkea siitä, mikä Karjalassa on yleistä, en katso sen arvoisiksi, että niistä puhuisin, varsinkin kun hengessä saatan havaita, että pyydät päästä sellaisia lukemasta. Maantienkin kuvaus tulisi sekin kuivempi kuin tie itse nyt pari päivää kestäneen sateen aikana monin paikoin on ollut; sitäpaitsi kaikki maantiet ovat jossakin määrin toistensa kaltaiset ainakin siinä, että ovat pitkät ja kapeat.

Kuljettuani noin 200 virstaa Oniegasta tulin suurelle postitielle, joka Arkangelista, Holmogoryn, Kargopolin, Vyitegran, Lotinapellon, Uuden-Laatokan ja Pähkinälinnan kaupunkien kautta johtaa Pietariin. Se saattaa kilpailla meidän parempien maanteiden kanssa, kuitenkin lukuunottamatta kaikkein paraita Viipurin, Oulun ja muutamien muiden läänien maanteitä. Venäläisillä maanteillä on meidän maanteiden rinnalla se etu, että kievarit eli stantsiat ovat vallan lähellä tien vieressä, niin ettei tarvitse poiketa virstaa tai paria metsään niitä etsimään, kuten meillä joskus tapahtuu. Tien viereiset aidat eivät ole niin lähellä tietä kuin meillä on tavallista, vaan noin 2-3 sylen päässä maantien ojista. En tiedä, purjetaanko ne vielä lisäksi talveksi, kuten kuitenkin luulen, mutta ellei niin tehdä, niin sittenkään ei voi niiden etäisyyden vuoksi melkoisia lumikinoksia kokoontua tielle. Onko siitä etua vai hankaluutta, että kievarit tavallisesti ovat kahdenkymmenen virstan, jopa pitemmänkin matkan päässä toisistaan — siis kahta etempänä toisistaan kuin meillä —, sen seikan hevosystävät ratkaiskoot. Mutta odottamatta heidänkään tuomiotaan, ja huomioon ottaen, että laillinen kyytihevonen, missä tie ja kuormakin ovat lailliset, varsin hyvin jaksaa juosta kaksi peninkulmaa yhtä mittaa, luulisin sopivaksi, että meidän kievarit sijoitettaisiin hieman pitemmän matkan päähän toisistaan kuin nyt useimmissa paikoin on laita. Tästä olisi sekä matkustajalle että kyytimiehelle etua, edellisellä kievareissa-viivynnän väheneminen, jälkimäisellä kyytivuorojen harveneminen.

Kyytimaksuna on nyt rahamnuuton jälkeen kolme kopeekkaa hopeaa virstalta hevosparista, tai viisi kopeekkaa toista ruplaa paperirahaa peninkulmalta. Se on meillä siis vielä ainakin viittäkymmentä huokeampi sadalta kuin Venäjällä, sillä venäläinen kyytijärjestys määrää aina kaksi ja usein kolme hevosta, missä meillä varsin hyvin tullaan toimeen yhdellä. Kolme hevosta täytyy kahden matkustajan ottaa esim. kelirikon aikana keväällä ja syksyllä, samoin jos kummallakin on eri matkalaukkunsa tai jos yhteinen matkalaukku sattuu olemaan vähän suurempi. Kun tähän vielä lukee maksun matkustus-lipusta (podorozhna), niin kyytimaksu tästä kasvaa, jopa melkoisestikkin. Ilman podorozhnaa taas on vaikea päästä perille, ja on sen lisäksi kokonaan riippuvainen kyyditsijäin mielivallasta. Ajoneuvoista ei suoriteta eri vuokraa, ja se olisi meilläkin viimeksi tapahtuneen kyytimaksun korotuksen jälkeen varsin hyvin voinut jäädä pois, sillä maksettaessa se vaan tuottaa rettelöitä ja sekaannusta, ja jokainen tietää, että kyytimies, jos asia hänestä riippuisi, kernaasti maksaisi muutaman kopeekan peninkulmalta siitä edusta, että saisi kyyditä matkustajaa omilla ajopeleillään, se kun aina käy vähemmällä vaivalla ja sitäpaitsi päästäisi hänet ratsain kulkemasta takaisin, mikä varsinkaan talvipakkasella ei ole kaikkein miellyttävintä. Mutta samoin kuin moni muu seikka, on meillä määräys ajoneuvojenkin vuokrasta perintöä niiltä viisailta miehiltä, jotka ennenmuinoin istuivat valtiopäivillä.

Jos kohta täkäläisen kyytimaksun laskeminen onkin niin mutkatonta, kun näet tarvitsee ainoastaan kertoa virstaluku kolmella, otetaan kuitenkin laskulauta halukkaasti käteen ja lasketaan tuo summa sen avulla. Venäläisen laskulaudan monia edullisia ominaisuuksia olen huomannut sen epäkohdan vähentävän, että se totuttaa ihmisen sen 60-70:n nuppien vuoksi kokonaan unhottamaan oman "nuppinsa", niin ettei yksinkertaisimmissakaan laskunteoissa käytetä päätä, jos vaan voidaan saada laskulauta käsille, ja missäpä sitä ei olisi saatavissa, se kun on todellinen "vade mecum" [= alituinen kumppani]. Niinpä minun kerta oli kievarinisännälle maksettava 25 virstan kyyti "na paru" [= parista]. Lasku oli mitä yksinkertaisin, sillä eihän vaadita paljoa vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75 kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin 2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa, yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa, kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o. "saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt, mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen laskea.

Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa; niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.

Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä — meilläkin se jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia —, mutta kuitenkin tuo alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa, että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana, tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana. Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa, niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa, jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa, jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve, niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa vaeltajalle, — Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa. Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää, puhdasta ja valkeata.

Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat, edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset tai slaavilaiset yleensä.