Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan 22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei, joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä. Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu leikkauksetta parantaa.
Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta, ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen, että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi, sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.
Tuus
Elias Lönnrot.
Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!
59.
Tohtori Rabbelle.
[Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]
Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.
Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika, joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä "voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja, tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.
Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita, jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister [metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia. Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä, kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia. Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä, ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta olisi saanut hauskaa matkakumppania.