Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää. Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa, minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt; yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä kirjeessä.

Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä, ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta, mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle, vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä, eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja, mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.

Noin 80 virstan matkan jälkeen molemmat viinapullot olivat tyhjät ja Mishainin sanoi nyt haluavansa palata kotia, joten maksoin hänelle kyytirahat ja sain muutaman miehen kyyditsemään itseni jäljellä olevat 40 virstaa Ishaivaan. Puolitiessä näin ensimäisen lammen Oniegan jälkeen sekä lammen rannalla "pustinkan" s.o. kirkon sekä papin ja "ponomarin" talon, jotka molemmat viimemainitut eivät missään suhteessa eronneet tavallisista talonpoikaisasunnoista. Kaikki muutkin pappilat ovat näillä seuduin olleet muiden talonpoikaistalojen näköiset, ainakaan ei ulkoa päin katsoen ole ollut mitään eroa. Ponomarin (lukkarin) taloon jäimme yöksi ja ajoimme seuraavana aamupäivänä Ishaivaan. Aina 20 virstan päässä Ishaivasta olevalle pustinkalle asti tie oli mäetöntä ja muuten sangen hyvää, sitten se muuttui mäkiseksi, epätasaisemmaksi, jopa lokaisemmaksi kuin maantien meillä sallitaan olla. Ishaivan volostissa (seurakunnassa), joka on pietarilaisen kauppiaan Gromovin aluskuntaa, poikkesin likaiseen Suurtannas nimiseen kylään: se sijaitsi puolen virstan päässä syrjässä tiestä. Sain siellä erään talonpojan talossa asunnokseni kamarin, joka oli varsinaisen navetan yläpuolella. Laki ei ollut korkeammalla lattiasta kuin että nipin napin saattoi seisoa, ja paitsi tätä mataluutta siinä vielä oli onneton orsi pitkinpuolin. Ikkunoita oli luvultaan kaksi, mutta ne eivät yhteensä vastanneet enempää kuin yhden tavallisen ikkunan kolmannesta, kun kumpikin oli vaan yhden ruudun suuruinen, vaikka se kuitenkin oli asianmukaisesti jaettu kuuteen osaan. Vanha, käytännöstä poistettu pesutuoli oli pöytänä, ja tuolina sekä sänkynä olkipolstari, joka kahtena ensimäisenä päivänä oli lattialla leveällään, mutta sittemmin muutettiin jonkinlaiselle lavalle, joka oli saatu kuntoon seinämälle, rikkoutuneita pyttyjä, kaukaloita ja huhmareita alustana. Eräänä yönä, jolloin satoi rankasti, minut herätti vähemmin miellyttävällä tavalla suihkukylpy, joka katosta tulvi ylitseni, mutta toisina öinä sain nukkua rauhassa, kunnes paimentorvi, karjan lähtiessä liikkeelle alakerrassa olevasta navetasta, minut herätti, elleivät kärpäset jo vähää aikaisemmin olleet ehtineet karkoittaa unta silmistäni. Kärpäsiä oli huoneen edellämainitun aseman vuoksi siihen majoittunut niin kosolta, ettei taitavinkaan kärpästappaja useassa päivässä olisi voinut niitä sukupuuttoon hävittää. Minä en voinut ajatellakkaan taisteluun ryhtymistä niiden kanssa, aseeton kun olin, ja kun minun sitäpaitsi täytyi käyttää aikani vepsänkielen tai sen täällä vielä tavattavissa olevan jäännöksen tutkimiseen.

Ishaivan volostiin, vepsäksi Isarv (iso arvio?), kuuluu useita pieniä kyliä. Sellaisia luettiin seuraavat kaksitoista: Suurtannas. Tshogaontannas, Beresniek, Prangat, Dubin, Kropangut, Korga, Kirjan, Matinkund, Mitänkund, Papinkund, Ortinkund. Ainoastaan viidessä ensinmainitussa vielä puhutaan paitsi venättä vepsänkieltä, muista se on sukupuuttoon kuollut. Ja kun näissä viidessä kylässä lapsetkin keskenään tätä nykyä puhuvat enemmän venättä kuin vepsää, ei ole vaikeata edeltä aavistaa, että vepsän kieli vuosisadan kuluttua ainoastaan taruna elää rahvaassa. että nimittäin heidän esi-isänsä ennen muinoin ovat puhuneet jotakin muuta kieltä kuin venättä. Jo nyt rahvas ihmetteli, että joku kymmenkunta vuotta sitten oli ollut vanhoja ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet muuta kuin vepsää, mutta kuinka paljoa enempi näillä vanhoilla ihmisillä, jos sadan vuoden kolattua nousisivat haudoistaan, olisi syytä ihmetellä, kun huomaisivat, etteivät heidän jälkeläisensä kolmannessa tai neljännessä polvessa osaa sanaakaan esi-isäinsä kieltä. Tuskin on katoavaisuuden tuhatlukuisista muodoista mitään, mikä minun mielelleni tuntuisi lamauttavammalta ja raskaammalta kuin kielen häviäminen tai täydellinen unhottuminen toisen kielen takia. Se että tätä niin harvoin tapahtuu, antanee tämänlaiselle katoavaisuudelle niin painavan merkityksen. Kuitenkin näyttää yleisesti tapahtuvan, että kieli, jota vähänpuoleinen lukumäärä ihmisiä puhuu, ja jonka aluetta kaikilta tahoilta ympäröi toinen kieli, vähitellen syrjäytyy tämän toisen vaikutuksesta… samoin kuin käy syksyllä järven, jonka rannat ja matalammat lahdet ensin jäätyvät, mutta joista jää vähitellen leviää ja joku aika sen jälkeen sulkee vielä avoimen selänkin. Sitävastoin on olemassa esimerkkejä siitä, että kieli, vaikka pienempikin määrä ihmisiä sitä puhuu, kauan pysyy yllä, jos eri kielet sitä ympäröivät; silloin ei yksikään ympäröivistä kielistä ole kyllin voimakas sitä syrjäyttämään. Kaiken kirjallisen ja virallisen merkityksen puute sitäpaitsi helpommin aiheuttaa kielen perikadon, samoin kuin perustan ja kulmakivien puute vaikuttaa, että talo pian hajoaa. Kielen varsinainen perusta on sen kirjallisuus, joka ei ainoastaan ole omansa kauemmin säilyttämään kieltä, vaan joka silloinkin, kun se ei voi estää kielen lopullista häviämistä, itsessään jättää jäljelle siitä ihanoita, katoamattomia raunioita. Näin on kreikan, latinan, sanskritan ja muiden vanhojen kielten laita, jotka vielä elävät näiden-kielisessä kirjallisuudessa, vaikka muuten ovat aikoja sitten rauhaan menneet. Miten kirjallisuus itsepäisesti taistelee kielen häviämistä vastaan elävien parista, sitä todistanee mitä selvimmin keskiajalla jatkunut pitkä taistelu latinan ja italiankielen välillä, kuten myös nykyisen ranskan- ja englanninkielen hullunkurinen oikeinkirjoitus, joka suureksi osaksi ei ole muuta kuin sellaista kirjallisuuden torylaisuutta [kuninkaallis-vanhoillisuutta].

Mitä nyt erityisesti tulee vepsän häviämiseen Ishaivasta, se on tapahtunut jotenkin seuraavasti. Ishaivan väestön on ollut pakko kauppansa ja muiden kosketuksiensa vuoksi ympärillä asuvan rahvaan kanssa oppia tämän kieltä puhumaan; sama venäjän oppimisen tarve sillä on ollut voidakseen puhua virkamiestensä ja pappiensa kanssa, maatilan-omistajien ja näiden voutien kanssa; valmistaaksensa ainakin lapsillensa paremman tilaisuuden oppia venättä, on muutaman onnistunut vaimokseen saada venäläinen rahvaannainen; venäläisen äidin lapset ovat luonnollisesti puhuneet äidinkieltään, ja naapurit ovat kernaasti suoneet, että heidänkin lapsensa aikaisin ovat oppineet venättä puhumaan, kun ovat huomanneet että heillä siitä on monta etua, äidinkielestään, vepsästä, taas ei mitään — sillä kukapa huomaisi siinä piilevän edun, että saa puhua äidinkieltään, jota pidetään yhtä välttämättömänä luonnon velvollisuuslahjana kuin itse kielielintä ja olentonsa muita elimiä. Jos vieras kieli kerran pääsee siihen maineeseen, että se on parempi kuin äidinkieli, niin on paljo, jopa enin osa valmistusta jo tehty vieraan kielen voimaan pääsemiseksi. Vanhemmatkin henkilöt koettavat silloin oppia sitä, kysyvät kieltä taitavilta naapureiltaan ainakin seitsemän kertaa, miten joku sana kuuluu, unhottavat sen yhtä usein, mutta lopulta se kuitenkin häviämättömästi tarttuu muistiin. Jotenkin sellainen on luonnon koulu vieraan kielen oppimisessa. Ilman erityisiä kielenopettajia, kielioppeja, sana- ja lukukirjoja tämä koulu tekee tehtävänsä, missä se kerran olosuhteiden suopeudesta on tullut käytäntöön, jopa paljoa suuremmassa määrin kuin mitä kaikki maailman kielimestarit, kieliopit ja muut keinot voivat aikaansaada, sillä näiden kuitenkin harvoin onnistuu saada äidinkieltä kokonaan pois hävitetyksi ihmisten aivoista, vaikkapa niiden joskus onnistuukin saattaa ihmiset nurjamielisiksi äidinkielelleen. Talossa, jossa Suurtannaan kylässä asuin, oli paitsi vanhaa väkeä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhempi pojista oli naimisissa ja hänellä oli useita lapsia. Näistä henkilöistä puhuivat ukko, nuorempi poika, molemmat tyttäret ja vanhemman pojan lapset vepsää, mutta muori, joka nuorena oli oppinut sen vanhemmiltaan, oli tyttönä palvellut ummikkovenäläisillä ja oli sillä aikaa onnistunut osaksi unhottamaan pois vepsän kieltä, minkä hän melkoisena ansiona kertoi minulle. Hänen vanhemman poikansa laita oli ollut jotenkin sama, kuitenkin hän oli vielä täydellisemmin unhottanut vepsän kielen, minkä vuoksi ei koskaan sitä puhunut. Talon keskustelukielenä tietysti oli venäjä, jota kaikki puhuivat paremmin kuin vepsää. Melkein sama oli laita toisissa taloissa, kuten myös, mikäli minulle vakuutettiin, neljässä muussa kylässä, joissa vepsää vielä puhuttiin. Ei ollut siis ihmeellistä, että asioiden näin ollen suuri osa sanoja oli venäläistä syntyperää. Kieliopillinen muoto oli hieman paremmin pysynyt, samoin kuin taulun kehykset kauimmin vastustavat katoavaisuutta, ja kuin luuranko jää jäljelle kaiken lihan kadottua. Näin sekaantuneen kielen tutkimiseen, jos kohta sekin saattoi tuottaa jonkunlaista hyötyä, en katsonut voivani uhrata muuta kuin ne kolme tai neljä vuorokautta, jotka täällä viivyin. Tärkeimpinä tällä ajalla tekeminäni kieliopillisina havaintoina pidän sitä seikkaa, että viimeinkin luulen saaneeni jossakin määrin selville, miksi Karjalan (tai Savon) murre taivuttaa verbejä: tulen, tulet, tulloo, mänen, mänet, männöö j.n.e. eikä: tulen, tulet, tulee, mänen, mänet, mänee. Täällä lausuttiin e niin e:n, o;n tai ö:: välisenä seka-äänteenä, että oli mahdotonta kummallakaan vokaalilla erityisesti sitä merkitä. Tämän omituisen epäselvän vokaaliäänteen suomen kieli nykyään on hylännyt ja on muuttanut sen e:ksi, paitsi Karjalan murretta, joka siitä on saanut sekä e:n että o:n tai ö:n; e:n, kun äänne on lyhyt, o:n tai ö:n, kun se on pitkä. Venäjän-Karjalan murre on muuttanut sen o:ksi tai ö:ksi niissäkin tapauksissa, kun se, olematta pitkä, on avoimessa tavussa, joten siinä on muodot olova, tulova, mänövä j.n.e.

Suurtannaan väki oli erittäin hyväntahtoista ja vieraanvaraista. Tavallisena ruokana oli jotenkin hyvänmakuinen ryyniliemi, johon oli sekoitettu jonkunlaisia vihanneksia ja maitoa, tämän lisäksi vahvaa, uunissa paistettua munakokkelia, maitoa, leipää ja kahdenlaisia leivoksia. Väliruuaksi tuotiin niin paljo mesimarjoja, mansikoita, suomuuramia ja mustikoita, etten mitenkään olisi jaksanut kaikkia syödä, vaikka minulla olisi ollut kaksi suuta ja vatsaa. Enemmän kuitenkin kuin marjojen paljous, minua ihmetytti se, että kieltäydyttiin ottamasta niistä maksua. Ainoastaan milloin lapset suoraan kantoivat niitä eteeni, sain maksaa, kuu lapset kuitenkin selvemmin käsittävät havainnollisia kolikoita kuin abstraktista vieraanvaraisuutta. Eikä itse ruuasta ja asunnosta oltu odotettu maksua, joten minulla oli koko työ saada tuo hyvä väki ottamaan kuusikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta, jotavastoin usein sekä Suomessa että Venäjällä olen saanut vaatiman mukaan maksaa kaksinkertaisesti ruuasta, jonka ei olisi pitänyt maksaa edes puolta siitä, mitä vepsäläisten ruuasta maksoin. Usein johtui mieleeni viime kyytimieheni lausunto vepsäläisistä, että he olivat "prostoi narod" (yksinkertaista väkeä). Kuinka paljoa parempi kuitenkin on tämä yksinkertaisuus kuin se elämäntaito, joka tuskin antaa tulta piippuun maksutta! Nykyinen alueen omistaja, Gromov, oli täällä yhtä kuuluisa kuin hän on alustalaistensa keskuudessa Suomessa. Hän näyttääkin ansaitsevan tämän hyvän maineensa sen vaurauden vuoksi, jota on osannut ylläpitää alustalaisiensa keskuudessa sekä Suomessa että Ishaivassa, kun sitä vastoin toisten maatilanherrain silmämääränä on se, miten parhaiten voisivat perinpohjin köyhdyttää väkensä; näin on yleensä, mutta tunnustusta ansaitsevia poikkeuksia tavataan sekä meillä että muualla.

Tuo sävyisä väestö, nimittäin miespuoliset henkilöt, oli maanantaina, elokuun 1:senä päivänä, viettänyt "prazdnikkaa" erään lähikylän kapakassa ja oli siellä nauttinut väkeviä myöhäiseen iltaan asti. Auringon jo laskettua ja minun hankkiessani maatapanoa, tunkeutui ulkoa hälinää korviini kamariin. Riensin portaille ja näin vallan lähellä kaksi sankaria täydessä käsikähmässä. Heidän riitelynsä kävi niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin eivät tapelleet, venäjäksi, ja sitten seurasi taas muutama aito-vepsuläinen korvapuusti. Lapsia ja naisia oli sulloutunut ikkunoihin ja portaille huvitetuin katsein tähystellen tappelijoita — "sillä miehen rohkeus on naiselle rakas". Yhden ainoan naisen näin itkevän; luultavasti hän oli sen riitapukarin vaimo, joka oli saanut poskensa veriin. Koska en pitänyt tätä kohtausta pelkkänä kukko- tai härkätaisteluna, joiden katseleminen, kuten tunnetaan, soveltuu sivistyneelle ihmiselle, niin menin, osottaen velvollista kunnioitusta sivistykselle, jonka vähäpätöisenä edustajana minun täällä oli itseäni pitäminen, pian takaisin kamariin, tahtoen siten ikäänkuin ilmaista, ettei tappelu antanut aihetta mihinkään iloon. Vai olisiko minun päinvastoin pitänyt yrittää saada riitelijät erotetuiksi? Mutta minulla on luonnosta suuri kammo kaikkia tappeluita vastaan, ja sitäpaitsi tein ennen muinoin ylioppilasaikanani Turussa sen kokemuksen, että kun muuan ihmisystävällisistä tovereistani kerran tahtoi ruveta rauhanvälittäjäksi eräässä tappelussa, hän ei kaikista ponnistuksistaan huolimatta saavuttanut muuta kuin jotenkin vähän ihmisystävällisen korvapuustin itselleen, minkä jälkeen erosi siitä seurasta vaipuakseen filosofillisiin mietteisiin ihmisen synnynnäisestä tyhmyydestä, joka estää häntä kuuntelemasta järjen ja säädyllisyyden ääntä, silloin kun kumpaakin enimmin tarvitsisi. Minun mietteeni Suurtannaan tappelun kestäessä ja jälkeen koskivat krouveja, kapakoita, kirkonkyliä, markkinoita ja kaikkia viinannauttimispaikkoja. Oi, kuinka ne kaikki yhä enemmän edistävät sen pahan levenemistä, jota tyhjentymättömästä viinalähteestä tulvii ihmislauman yli! Sen jälkeen ajatukseni kiiti Kajaaniin, kohdistuen apteekkari Malmgreniin. Kysyin häneltä kerran, miksi hän oli lopettanut viinakauppansa, johon hänellä kuitenkin oli kolminkertainen oikeus: apteekkarina, kauppiaana ja porvarina. "Kahtena täällä-oloni ensimäisenä vuonna", hän vastasi, "harjoitin viinakauppaakin ja sain siitä monta sataa ruplaa voittoa vuodessa, mutta sitten sattui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, että näin usein juopuneita miehiä, jotka rähisivät kadulla. Ei kellään muulla kuin minulla silloin ollut Kajaanissa viinaa myytävänä, minkä vuoksi minun täytyi pitää itseäni tuon pahan varsinaisena alkuunpanijana. Pyysin Jumalalta anteeksi menneisyyttäni ja tein samalla sen päätöksen, etten koskaan enään myisi viinaa, tuottipa kuinka suuren voiton tuottikin, ja näin olen lopettanut sen kaupan." Mutta on niin harvoja esimerkkejä tällaisesta oman edun uhraamisesta toisten hyväksi, että saa matkustaa kymmeniä peninkulmia ja sittenkin pitää itseään onnellisena, jos havaitsee jotakin sellaista. Vastaisesta asianlaidasta on valitettavasti esimerkkejä viljalti, minne tahansa kääntyykin. Läheltä Kajaania tunnen rikkaan talonpojan, joka toiseksi vuodeksi erotti renkinsä yksistään sen vian nojalla, että tämä vuoden kuluessa ollut nauttinut palkkaansa viinana. Tosin hän oli pestatessaan tietänyt, ettei renki maistanut viinaa, mutta oli ennenkin ollut tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa ja saanut heistä mieleisiänsä ihmisiä. Hänen tässä suhteessa noudattamansa menetystapa oli seuraava: ensin hän pyysi heidät silloin tällöin juomaan kupin kahvia, siirtyi sitten sokerin- ja romminsekaisiin puoli-kuppisiin, sitten viinansekaisiin ja viimein tuli pelkkään viinaan. Mutta jos renki jonkun aikaa itsepäisesti vastustikin sekoittamattoman sokuriviinan nauttimista, niin se ei merkinnyt paljoa, kun hän vaan oli oppinut kuluttamaan palkkansa kahvipunsseihin siten vapauttaen isäntänsä vuoden lopulla maksamasta puhdasta rahaa. Jos renki oli oikein reima mies, juotti isäntä hänellä osan seuraavankin vuoden palkasta, ja niin edelleen, minkä kautta renki joutui jonkunmoiseen isännän ja viinan orjuuteen. Olen myös tuntenut niin sanottuja parempia ihmisiä, jotka halveksien sekä siveellistä että maallista lakia ovat kilvoitelleet likaisessa krouvarinammatissa. ja toisia, jotka muutamista sovituista eduista ovat luovuttaneet sen palvelijoilleen tai muille käskyläisilleen: olen tuntenut niin sanottuja rouvia, jotka kortteli toisessa ja pullo toisessa kädessä kotonaan ovat myyneet viinaa, sillä välin kun mies kirkossa (viran vaatimuksesta) on saarnannut juoppoutta ja kaikkia paheita vastaan. Mutta voipi jo olla aika lopettaa tai korkeintain enää lisätä, että jos lailla ja asetuksilla mitään voidaan aikaansaada sellaisten seikkain ehkäisemiseksi kuin kapakoitseminen ja viinannautinto, niin pitäisi sivistyneen ihmisen edesvastaus olla suurempi kuin sivistymättömän rahvaan, sillä edellisen rikoskin on suurempi. Tosin lienee lainsäädännön periaatteita se, että lain pitää olla sama kaikille, mutta vaikka täydesti kunnioitankin tätä periaatetta, en luule sillä olevan mitään pätevyyttä Herran laissa, joka ilmaisee petiaatteensa sanoilla: "Kelle paljo annetaan, siltä myös paljo tullaan vaatimaan." Ja vaikka inhimillinen laki koettaakin olla mitä uskollisin tälle periaatteelleen, että nimittäin rangaistuksen samasta rikoksesta tulee olla sama kaikille, niin sen ei kuitenkaan koskaan onnistu sitä sellaisena toteuttaa, sillä kovemmin — monta vertaa kovemmin — rangaistus kohtaa sitä, jonka viimeinen lehmä tai lammas myydään korvaamaan hänelle tuomittua kymmenen ruplan sakkoa, kuin sitä, joka yltäkylläisyydessään pitää samaista kymmentä ruplaa varsin mitättömänä rahana. Ei tosin kuitenkaan varallisuutta voida panna sakotuksen perustaksi, ensiksikään ei siitä syystä, että tuomari ei voi tuntea varallisuussuhteita, ja toiseksi sentähden, että on niin paljo ihmisiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja jotka siis mitään vahinkoa tuntematta voisivat antaa sadanneksen tai kymmenenneksen tai kaikki sakkoihin.

[Jatkona on seuraava.]

60.

Tohtori Rabbelle.