Arkiaterinrouva Törngrenille.
[Nervanderin kirjassa ss. 95-98. Täydennykset konseptista.]
Lotinapelto, 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.
Korkeasti kunnioitettu Professorinrouva!
Kun tänään ajatuksineni olen enemmän Laukossa kuin missään muualla maailmassa, en malta olla kirjallisestikkin tervehtimättä Perhettänne. Kuten alla olevasta päivänmäärästä näkyy, on tänään professorin nimipäivä ja mikä vielä enemmän merkitsee: 70:s syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne, très-fin" viiniä, kuten nimilipussa on painettuna, ja tämän pullon olen nyt melkein yksin juonut tyhjäksi. Ja sen ainoan lasin, joka vielä on jäljellä, tyhjennän pantuani pisteen tämän lauseen loppuun, sydämestäni toivottaen onnea professorille ja koko perheelle ja luottavasti toivoen, että ainakin jonakin seuraavana joko professorin tai toisten nimi- ja syntymäpäivänä minullakin on oleva kunnia personallisesti olla läsnä. Vähällä olin saada viettää tämän päivän huonossa laivassa ja rappiolle joutuneen {viralta pannun, juopottelevan} forstermeisterin eli metsäviskaalin — ainoan siihen sattuneen sivistyneen henkilön — seurassa, mutta viime yönä tuuli kääntyi, minkävuoksi jo kello 2 iltapäivällä saavuin tänne Lotinapellon kaupunkiin, eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka molemmat hyvän tuulen kiidättäminä purjehtivat Pietariin, {minun jäädessäni tänne.}
Enempää en eilen ehtinyt kirjoittaa sen tähden, että muutaman tunnin kuluessa juotuani loppuun viinipullon, tuli teenjuontiaika ja heti sen jälkeen aika juoda joku lasi punssia. Mutta koska en vielä oikein ole oppinut juomaan punssia yksinäni — ainakaan en mitään iloa saaden — niin oli minun sitä varten hankkiminen itselleni seuraa. Eipä minulla ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, jonka olisin voinut pyytää luokseni, mutta asuinhuoneeni, paras, minkä kauan etsittyäni sain, on niin hyväosainen, että on sen huoneen takana, jossa isäntä ynnä kaksi {kolme} majoitettua sotamiestä asuvat. Lähetin ostamaan pullon rommia tai aarakkia, vai mitä se lie ollut, ainakin se maksoi ruplan hopeaa, kuten aarakki meillä, ja pyysin isännän ja sotamiehet {— kolmas ei ollut kotona —} sitä juomaan huoneeseeni. Toinen sotamiehistä oli puolalainen, toinen vähävenäläinen, isäntä oikea venäläinen ja minä suomalainen, niin että seura oli sekalaisempaa laatua kuin herrasväellä itsellään luullakseni voi olla samana päivänä Laukossa. Tyhjensimme pullon iloiten ja riemuiten ja vieraani yhtyivät kaikkiin {sydämellisiin} toivotuksiini {professorin menestykseksi, minkä vuoksi sanoin heidän olevan juomingeissa luonani.} Mutta nyt aamuhetkellä ei ainoastaan allekirjoittaneella, vaan myöskin arvoisilla vierailla on vähä päänsärkyä, kuten usein tapahtuu hyvien kekkereiden jälkeen. Isäntä oli hetki sitten luonani ja kysyi, enkö voinut antaa hänelle jotaki, joka päätä "selittäisi" {"pään parannuksia"}, mutta sanoin, että tänään oli sellainen päivä, jona hän ei {yhtä vähän kuin muutkaan} voinut saada minulta tippaakaan. Mutta koska pidin itseäni velvollisena jollakin tavoin parantelemaan heidän päitänsä, annoin heille muutaman kolikon ja käskin heidän niillä kaupungilta hankkia, mitä halusivat. He ovat nyt tehneet sen sillä menestyksellä, että emäntä hataran oven lomitse kuuluu olevan hieman happamissaan miehensä aikaisesta hutikasta; kuitenkin hän keitti minulle jotenkin hyvää kahvia, joten luulen hänen olevan hieman suopeamman minulle, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syynä siihen pahaan, josta hän miestään torui.
{Arkangelista kirjoitin Teille, jos oikein muistan. Siellä erosin Castrénista, joka siihen asti ollut matkatoverinani. Hänen oli matkustaminen takaisin lappalaisten luo, mutta minun tehtävänäni taas oli matkustaa vepsäläisten alueille, joiden parissa osaksi, mutta enimmäkseen matkalla olen tähän asti ollut.} Arkangelista läksin heinäkuun 9:ntenä päivänä, matkustin ensin 15 peninkulmaa vesitse, sitten maitse 12 peninkulmaa Oniegaan, sieltä 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin, ja Kargopolista 23 peninkulmaa Vyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit ovat samoin kuin Lotinapelto, jossa nyt olen, jotenkin sellaiset kuin Tampere, mutta Oniega paljoa huonompi. {Puolitiessä} Kargopolin ja Vyitegran välillä oleskelin jonkun aikaa Ishaiva nimisessä vepsäläisessä kylässä, joka on aivan keskellä puhtaita venäläisiä kyliä. {Vepsän kieli on suomen kielen kaukainen sukulainen, eroten siitä melkein saman verran kuin viron kieli. Mutta koska olen lukenut hieman viroa ja sen lisäksi talvella lappalaisten parissa hieman opin puhumaan lappia, ja koska vepsässä, milloin se eroaa suomesta, usein on virolaisia ja lappalaisia sanoja, niin saatoin sangen hyvin puhua vepsäläisten kanssa heidän omalla kielellään. Samassa Ishaiva nimisessä kylässä} vepsän kieli kuitenkin oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, sillä pienet lapsetkin jo puhuivat kernaammin venättä kuin vepsää. Sen tähden en viipynyt kauan sillä seudulla, vaan päätin lähteä etsimään jotakin toista seutua, missä vepsän kieltä puhutaan puhtaammin. {Läksin siis matkaan, kuten sanoin, ensin maitse Vyitegraan ja sieltä laivalla 3 peninkulmaa Marian kanavaa myöten, sitten toiset 3 peninkulmaa Äänisjärven eteläpohjukan yli, sitten 15 peninkulmaa Syvärijokea pitkin tänne Lotinapeltoon. Koko aika oli vastatuuli, minkä vuoksi laiva tällä 21 peninkulman pituisella matkalla viipyi kokonaista 10 vuorokautta. Kajuutan oli vuokrannut pari naista, joten minä en saanut paikkaa muualla kuin laivanruumassa, herneitä, jauhoja, ryynejä ja muita aineita sisältävien säkki- ja mattokasojen päällä. Samassa paikassa oli paitsi minua edellä mainittu viskaali sekä Puolan rajoilta, Mohilevin kuvernementistä kotoisin oleva vanhanpuoleinen nainen. Tämä nainen oli päättänyt käydä Venäjän luostareissa ja tuli viimeksi Solovetskoista, missä oli hartauttaan harjoittanut. Viskaalin oli onnistunut virasta erotuksensa jälkeen vapautua melkein kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Ainoan jäännöksen siitä — puoleksi kuluneen kauhtanan — hän myi Vyitegrassa, ja ryypiskeli ahkerasti niin kauan kuin rahoja kesti. Mutta matkan viimeisinä päivinä hänen oli sula pakko viettää raitista elämää, ja sen ajan hän oli jotenkin kunnollinen matkakumppani. Vahinko vaan, että hänen raittiutensa pian lienee pakko muuttua todelliseksi paastoksi, sillä hänen eväänsä olivat kutistumaisillaan viimeiseksi suupalaksi, kun eilen erosin hänestä. Loppumatka järvellä, jos kohta hidas, ei kuitenkaan ollut niin ikävä, kun lakkaamatta tuli vastaan suuria ja pieniä laivoja. Eipä juuri kulunut puolta neljännestuntia, ilman että useita sellaisia tuli meitä vastaan, usein yhdeksän ja kymmenen perätysten. Niin vilkasta liikettä tuskin olin voinut kuvitella, mutta en kuitenkaan sitä pidä niin ihmeellisenä, kun ajattelen, että Marian kanava yhdistää Suomenlahden ja Pietarin Volgan ja Kaspian meren kanssa.}
Täältä minulla on enää vain muutamia peninkulmia ensimäisiin vepsäläisiin kyliin, jonne olen aikonut vielä tänään lähteä ja viipyä siellä kuukauden tai puolentoista. Sieltä palaan taas tänne ja sitten ehkä suoraa tietä Suomeen, jonne maisteri Castrénista erottuani — hän kun Arkangelista palasi lappalaisten luo — olen alkanut tuntea vielä suurempaa ikävää kuin sitä ennen.
Toivotan Teille ja perheenne muille jäsenille terveyttä ja menestystä kunnioittavaisimmin merkiten edelleen olevani
Teidän ja perheenne
nöyrin palvelija
Elias Lönnrot.