Karhelan papin luona asuin ensimäisen viikon hänen pienessä tuvassaan, jossa paitsi minua asustivat hän itse, hänen rouvansa ja nelivuotias, tyttärensäpoika, piika, eräs "prikashtshikka", pieni punainen koira, musta kissa ja sen kaksi pientä poikasta. Viimein maanmittareilta loppui työ, nimittäin samalla tavalla kuin usein meidänkin maassa, että kylien rajoista nousi riita, jonka ratkaisua etsittiin aina Keisarillista Senaattia myöten, millä ajalla työ keskeytyi. Maanmittarien lähdettyä minä muutin kamariin, jossa nyt sain aivan yksinäni asua lopun aikaa, mikä kaikin paikoin on suuriarvoinen etu, ja etenkin näin matkoilla ja alinomaa rahvaan hälinässä oltua aivan verraton asia. Viimeinen päivä vaan piti olla papin ja hänen perheensä, koiran ja kissojen parissa, siitä syystä, että tupaa, jossa tähän asti olivat asuneet, nyt ruvettiin purkamaan ja uudesta rakentamaan. Kamarini "jumalatshogassa" eli kuvanurkassa oli koko joukko kaikenlaisia, ei kovin sievin käsin tehtyjä "jumalia", ja oven yläpuolella ratsasti Ali Pasha. Kaikki nämä kunnioitettavat herrasmiehet näyttivät jo täysinpalvelleilta, ja jos minun vallassani olisi ollut, olisin vapauttanut heidät jokaisen virasta, antanut täyden palkan eläkkeeksi ja myöntänyt oikeuden kantaa virkapukua. Samoin olisin tehnyt huoneen kahdelle tuolille, joista toisessa ei ollut kuin kolme jalkaa, niin ettei enää jaksanut seinää vastaan nojautumatta pysyä pystyssä, ja toisen jalkojen parantaja oli tehnyt niin huonoa työtä, että sekin oli aivan kelvoton.

Pappi itse oli 56-vuotias mies, vakaa ja hiljainen luonteeltaan. Hänen jokapäiväinen pukunsa ei ollut talonpoikien pukua ollenkaan parempi; eikä häntä voinut heistä erottaa muusta kuin pitkästä, selässä riippuvasta palmikosta. Hän kävi vaimonsa ja piikansa kanssa kaikissa ulkotöissä, jonka tähden oli päivin harvoin kotona; minun täällä ollessani näet paraillaan lopeteltiin heinäntekoa ja sitten seurasi elonleikkuu, herneiden puinti ja marjojen poiminta. Kotoisallakin ollessaan hän toimitteli kaikenlaisia pihatöitä, kuten saunan lämmitystä, veden noutoa, marjojen siivousta y.m.s. Ei olekkaan siis kumma, että hänellä näiltä töiltänsä ei ollut aikaa paljoa kirjallisiin huvituksiin hurvitella. Hän osasi kuitenkin lukea venättä ja slavoniaa kuta kuinkin, taisipa kirjoittaakkin. Kerran kirjoja käsille ottaessani hänkin tuli siihen, katsoi niihin ja, nähtyään etteivät ne olleet venäjänkielisiä, kummeksi, että kirjoja on painettu muillakin kuin tällä yhdellä kielellä. Näin oppineita opettajia oli joku aika sitten (ja lieneekö vielä nytkin) muutamia meidänkin maassa. Niinpä kertoi Castrén matkoillaan Suomessa kerran tavanneensa pappismiehen, joka suomen kieliopista ja kirjakielestä puhuttaessa oli kummeksinut, miksi x ei kelvannut suomen kirjaimeksi, ja oli kysynyt, mitä tämä vokaali oli pahaa tehnyt, kun sitä niin vainottiin! Minulla oli venäjänkielinen Uusi Testamentti, ja sitä pappi luki ahkerasti, sanoen, ettei koko heidän kirkollaan ollut muuta pyhää kirjaa kuin evankeliumit slavonian kielellä, jota hän taas ei näyttänyt aivan hyvin ymmärtävän.

Papin rouva taisi olla vähän nuorempi miestänsä; hän kulki rahvaan mukana kaikissa töissä, marjassa, verkkoja laskemassa j.n.e. Työpaikan loitompana ollessa minä jäin yksin kotimieheksi, kuitenkin sillä ehdolla, että sain käydä lukkarissa edellä mainitun opettajani luona, kun vaan lähtiessäni muistin panna oven lukkoon. Näinä päivinä rouva aina pani minulle päivällisruuan jo lähtiessään valmiiksi, toisen osan, kuivan ruuan, kaappiin, ja toisen, keittoruuan, uuniin lämpimänä pysymään. Uuniin pantuja herkkuja oli kookas kahvipannukin, jonka aamulla keitti täyteen ja sijoitti uuniin hautumaan. Taitavat kahvinkeittäjä-rouvat arvaavat sanomattanikin, kuinka hyvää tämä rupeamamäärin hautunut kahvi oli, eikä ollutkaan erittäin ikävä sanoma se, jonka papin rouva eräänä aamuna minulle ilmaisi, nimittäin kahvin loppuneen ja toista saatavan vasta kun joku sattui käymään kaupungissa. Työhön lähtiessänsä hän kuitenkin iloisen näköisenä sanoi kahvipannun olevan entisellä paikallansa ja entisessä voimassaan. Kysyessäni, mistä hän jo oli kerinnyt saada uutta kahvia, hän vastasi tietävänsä keinon, millä ainoattakkaan kahvinjyväsettä kahvia saada, ja lähemmin asiaa tutkittuani huomasin tämän keinon siksi, että hän oli paahtanut ohranjyviä kahvin asemesta ja niistä tehnyt keiton. Kun rouva näin kahvin asemesta keitti ohria, piti minunkin ruveta jotakin "jatketta" hommaamaan, sillä suureksi murheeksi tupakkani alkoi vähenemistään vähetä, enkä tietänyt muuta neuvoa tämän lähestyvän puutteen poistamiseksi kuin että keräsin perunan lehtiä, kuivasin ja sekoitin niitä tupakkaani, toivoen tämän sekoituksen avulla pysyväni tupakassa siksi kunnes ilmaantui joku Lotinapeltoon-matkustaja, jolla olisin voinut tuottaa uutta tupakkaa.

Jo edellä mainitsin, että papilla oli nelivuotias tyttärenpoika luonansa. Tämän lapsen pilasi mummo, papin rouva, aivan asian alkaen ja ikäänkuin tahallansa. Joka aamu poika herättyänsä alkoi huutaa ja itkeä minkä jaksoi, ja sitä jatkoi pitkin päivää, milloin vaan ei heti tehty hänen mieltänsä myöten, polki jalkaa, kiljui ja nakkeli vihan vimmassa mummoansa ja ukkoansa kivillä ja esineillä, jotka vaan käteensä sai. Minä uskalsin muistuttaa eukolle, että nuo juonet pitäisi pojasta vitsalla ottaa. Hän sanoi jo sitäkin koetelleensa, mutta ei minkään auttaneen. En luulekkaan vitsan sillä tavalla käytettynä kuin papin rouva sitä käytti, kenenkään kädessä parantavan lapsia, vaan pikemmin pahentavan. Hän näet ei ruvennut poikaa kurittamaan ennenkuin joutui sellaiseen vihan vimmaan, että kuritus oli pikemmin kostamista kuin oikaisemista, eikä hän silloin katsonut millä lyödä hotaisi poikaa, vitsallako vai korennollakin. Sitten lepyttyänsä taas imarteli huutavaa poikaa ja hyväili entistään viittä pahemmin eikä kieltänyt, jos poika olisi mitä tahtonut. Teenjuontiin eukon piti aina saada poika, jospa tällä tuvassa tai ulkona oli kuinkin mieluinen muu huvitus. Nämä kestit poika kuitenkin aina lopetti itkulla ja kiukuttelemisella, kun muka ei vielä ollut tarpeeksi sokeria saanut, ja monasti minua tämä eukon riehuminen pojan kanssa suututti paljoa pahemmin kuin kaikki ikävyydet "barinan" luona olivat minua vaivanneet, — Paljoa paremmin sokea opettajani kasvatti ponomarin eli lukkarin lapsia, jotka heti eukon huutaessa movtsi olivat hiljaa kuin hiiren poikaset.

Pyhät vietettiin näilläkin seuduilla alituisella syömisellä ja juomisella; viimemainitulla, milloin juotavaa oli, sillä viinaa on täällä vähempi ja sitä pidetään kalliimmassa hinnassa kuin Suomessa. Elokuun 27:ntenä päivänä oli suuri pyhä Kekjärven kylässä, jonne kirkolta tulee 3-4 virstaa matkaa. Venäjällä ja Suomessakin on kreikanuskoisissa pitäjissä joka kylässä oma kirkkonsa (säässynä) ja jokaisella tämmöisellä kirkolla oma suojeluspyhänsä, joku mies- tai naispyhimysvainaja. Tämän pyhimyksen nimipäivänä kylällä on iso juhla, johon keräytyy rahvasta 10 ja useammankin peninkulman päästä, ja semmoinen oli tämäkin Kekjärven juhla, johon minäkin läksin. Kirkko oli pienessä saaressa, ja meidän tullessa saari oli melkein täynnä väkeä. Vaikka tilaa oli sangen vähä, uitettiin saareen hevosiakin. Se tuntui minusta hieman kummalliselta, mutta myöhemmin sain tietää, että kaikki saaressa olevat eläimet tulivat osallisiksi papin rahvaalle antamasta siunauksesta, ja että hevosetkin täten siunauksen voiman vastaanotettuaan sen jälkeen pääsivät vapaiksi ampumisista ja muista vammoista. Mitä loitsija ennen teki paholaisen avulla, sen nyt pappi sai aikaan pyhällä toimituksella, ja täten näin, miten pakanallinen harhaluulo oli muuttunut kristilliseksi epäuskoksi. Saaressa ei ollut muuta syötävää kuin renikoita, joita muuan mies myi kirkon ovella, mutta sitä enempi syötävää oli järven rannoilla olevissa kylissä. Jos mihin taloon menit, oli ruokaa pöydällä ja syödä täytyi vaikka väkisinkin. Kotiin tultuamme papin rouva teetä juodessamme moitti kekjärveläisten kömpelyyttä ja typeryyttä, mainiten esimerkkinä tästä törkeydestä senkin, etteivät olleet älynneet tarjota hänen miehelleen viimeistä teesarkkaa, jota rouva näytti paranna osana pitävän. Kohta hän kuitenkin itse johdatti mieleeni sananlaskun: kattila pataa soimaa, musta on kylki kummallakin, sillä teeveden juotua sanoi olevan itsellänsä tärkeätä toimittamista tuvassa, jonka tähden toi minulle maljan lämmintä vettä ja pitkän pyyhinliinan käskien minua kuppeja pesemään. Tätä hän nähtävästi ei pitänyt minäkään älyttömyyden merkkinä.

Samalla viikolla kuin Kekjärven juhla vietettiin, oli kirkonkylässäkin samanlainen juhla, ja sen lisäksi ponomari vielä piti leikkuutalkoon. Kaikissa näissä pidoissa minua vaivattiin alinomaisella syömisellä ja "tshajun" juomisella, niin että koko ilo minulle muuttui suureksi tuskaksi. Eikä sillä vielä hyvä: hyvästä kestitsemisestä piti minunkin puolestani jollakin tavoin osottaa heille hyväntahtoisuutta ja soittaa huilua. Soittoon he eivät ollenkaan kyllästyneet, kiusasivat vaan yhä uudestaan soittamaan. Monet monituiset kerrat kaduin, että olin mokoman kapineen mukaani ottanut, monasti teki mieli viskata koko tämä ilon-aiheuttaja nurkkaan. — Mutta en muistakaan vastuksista ollut aivan vapaa. Kaikkia oudonpuoleisia matkustajia, jotka eivät liiku meluten ja herroiksi, luullaan täällä heti karkulaisiksi tai muiksi pahantekijöiksi, enkä minäkään voinut päästä aivan vapaaksi tästä epäluulonalaisuudesta. Niinpä heräsin eräänä yönä kamarissani isosta hälinästä, joka kuului ulkoa, mutta panin uudelleen maata, kun en arvannut ryminän syytä. Vasta seuraavana aamuna kuulin papilta, että humalaisia miehiä oli käynyt siellä koko joukko tahtoen tulla minua sitomaan, kun muka olin mikäkin passiton "razboinikka" [rosvo]. Suurella vaivalla pappi oli saanut heidät tästä aiheestaan luopumaan.

Vielä voisin luetella useampiakin tämänlaatuisia ikävyyksiä, jotka nämä pidot ja kokoukset minulle tuottivat. Mutta paljo niistä oli hyötyäkin. Niissä opin rahvaan koossa ollessa maata ja tapoja paremmin tuntemaan, mikä muuten näin kiireisenä työaikana olisi ollut vaikeampaa. Näiden seutujen rahvas on yleensä solakka- ja suoravartaloista, ja jotenkin sievännäköistä. Puvut olivat melkein samanlaiset kuin Aunuksessa, samoin oli maatöidenkin laita. Viljelyskasveja olivat ruis, ohra, kaura, herne, papu ja jokunen määrä perunaa. Enimmäkseen kylvettiin peltoon, metsää taas hyvin vähän perattiin. Karjanhoito ei täällä, samoin kuin on laita Syvärijoen seuduilla, ollut suuresti edistynyt Aatamin karjankaitsennasta. Rautapataa en muista nähneeni koko näillä seuduilla. Ruokaa valmistettiin saviruukuissa, jotka pantiin uuniin. Muu keittäminen tapahtui sillä tavoin, että tulessa kuumennettuja kiviä pantiin vesiastiaan siksi että vesi rupesi kiehumaan.

Kun kielioppia ja sanakirjaa koskevat tutkimukset, joita tällä kertaa pidin tärkeimpinä, olivat vieneet kaiken aikani, en kerinnyt paljoa muuta keräämään. Satuja, sananlaskuja ja arvoituksia panin kuitenkin kirjaan jonkun määrän, ja olisin kenties saanut laulujakin, joita luulen tälläkin rahvaalla olevan (sillä laulajia oli useampiakin, vaikka eivät nyt ruvenneet laulamaan), ellei olisi tullut poislähtö ennenkuin opin kieltä sujuvasti käyttämään ja ymmärtämään. Tässä kielessä on monta etua, ja siitä suomenkielen tutkija saapi monta hyvää selitystä ja viittausta. Näytteeksi panemme tähän seuraavat vepsänkieliset palat.

Mateuksen VI:nnen luvun alku vepsän kielellä.

1. Vardeikatois andelta milostinad teiden rahfhan aigan, siks
mise hei teid nähtais: muga ei liene teile nahradad tatas
teiden taivhalises.