Paikalla oli hyvä kapakka, jonka tähden odottaminen ei käynyt metsäherralle varsin ikäväksi. Viinassa ollen hän sokerteli saksaakin, jota selvänä ei ottanut sanaakaan puhuakseen. Kovemmin päihdyttyään jo puhui aivan uutta kieltä, jota minä en ensinkään ymmärtänyt, enkä luule muidenkaan ymmärtäneen. Ymmärtämistä puhuja ei itse näyttänyt toivovankaan, sillä kenenkään kysymättä tai vastaamatta hän lörpötteli tuota kieltänsä pitkät ajat, kunnes vaikea yskä aina viimein keskeytti puheen. Mutta yskän lakattua alkoi hänen kielillä-puhumisensa taas uudelleen. Minua hän siinä tilassa ollessaan aina sanoi Karl Ivanitsh'iksi, eikä taas hetken päästä muistanut, vaikka kuinka useasti olisin oikean nimeni maininnut.

Eräänä iltana höyrylaiva jo viimeinkin päästi meidät tästä ikävästä odotuksesta, ottaen sekä meidät että seitsemän muuta laivaa jälkeensä. Seuraavana aamuna tulimme Vosnesenieen. Tämä on kylä eli pikkukaupunki, jossa on useita kauppapuoteja ja vähintäin neljä viinin myyntipaikkaa koreine kyltteineen ja kadulta käytävine ovineen. Näiden puotien luvusta voisi päättää tässä kylässä viiniä paljonkin juotavan ja luulla, ettei sitä tältä paikalta muuanne kuljeteta, sillä kaikilla tämän kautta kulkevilla laivoilla on matkansa varrella parempiakin ostopaikkoja, kuten Vyitegra, Lotinapelto ja Uusi-Laatokka. Yksin Kiinan teelläkin oli eri myymälänsä, ja sekä kauppiasten että tavaran suhteen Vosnesenie on paljoa isompi kauppapaikka ja ansaitsee paljoa paremmin kaupungin nimen kuin sekä Kuola että Oniega. Täällä vaan muutaman tunnin viivyttyämme läksimme Syvärijokea pitkin matkustamaan Lotinapeltoa kohti.

Tämä matka oli erittäin ikävä sentähden, että tuuli oli kaiken aikaa vastainen, ja että meidän monet kerrat täytyi olla ankkuri pohjassa. Öisin jopa päivinkin tuulen hieman lauhtuessa kuljimme kuitenkin myötävirtaan aina vähän eteenpäin, vaikka kulku oli niin hidasta, että tuskin huomasimme aluksen olevan liikkeellä. Toisinaan koetimme soutamalla edistää vauhtia, mutta airot olivat niin isot, että miehen oli vaikea yksin sellaista kalua liikutella. Viimein laivan päällysmies palkkasi enemmän soutumiehiä, joille maksettiin 1 rupla 60 kopeekkaa paperirahaa miestä kohden 33:lta virstalta. Näiden soutajien joukossa oli muuan vanha sotamies, joka oli elänyt Suomessa 20 vuotta ja puhui niin selvään meidän kieltä, että luulin häntä Suomessa syntyneeksi. Palaavia aluksia tuli alinomaa vastaamme, emmekä voineet olla niitä kadehtimatta nähdessämme niiden vahvaa vauhtia kulkevan myötätuulta, niin että vaahto kuohui kokan ympärillä. Monta monituista kertaa kaduin, etten ollut lähtenyt matkaan maitse, ja opin tarpeeksi tuntemaan, että sillä, joka tavallisella aluksella vedelle yrittää, tulee olla vahva evässäkki ja hyvästi aikaa.

Melkein samanlaiset ajatukset kuin minulle taisivat kumppanini metsäherrankin mieleen johtua; hän näet Vosneseniesta lähdettäessä ei ollut ottanut mukaansa viinaa enempää kuin yhden pullon, joka loppui jo toisena päivänä. Hänen oli pakko pari päivää olla aivan vesiselvänä, ja oli sillä ajalla sangen siisti ja iloinen kumppani. Kun hänellä vielä oli tuota kallista evästä, laskettiin kerran meidän alhaalla ollessa laivan ankkuri, ja laiva oli kääntynyt tuulen suuntaan. Kannelle tultuani kysyin heti päällysmieheltä, minkätähden myötätuulen tultua ei jo nostettu purjeita? "Njet jeshtshoo!" [ei vielä] tämä vastasi, ja heti arvasin aluksen ankkurin laskettua kääntyneen tuulen mukaan. Kumppanini ei kuitenkaan päästänyt päällysmiestä niin vähällä, vaan kiusasi kaikella tavoin purjeita nostamaan. Päällysmies sanoi, että purjeet nostettuamme tulisimme kulkemaan takaisin emmekä eteenpäin. Metsäherra ei uskonut tätä, vaan sanoi laivan perän olevan kulkemamme matkan puolella ja arveli peräpuolesta puhaltavaa tuulta myötäiseksi. Tätä ei päällysmieskään voinut vääräksi todistaa, mutta sanoi, viimeinkin päästäksensä itsepäisestä kiistelijästä, että peräsin tämän maatessa — oli muutettu kokkaan, mistä metsäherran väärä luulo oli aiheutunut. Tämän kumppanini tajusi paremmin kuin että alus oli kääntynyt, ja jätti viimeinkin päällysmiehen ja purjeet rauhaan.

Kolmantena päivänä aluksen seisoessa hän läksi joenvartta myöten maisin astumaan ja oli sillä matkalla löytänyt kapakan ja viinaa eräästä kylästä, josta yöllä hänet tapasin ja kuljetin takaisin alukseen. Kerran läksin minäkin maalla käymään aikoen läheisestä kylästä ostaa maitoa, mutta sitä ei myyty nyt kesäpaaston aikana. Maidon asemesta annettiin rokkaa ja sanottiin sen muka olevan maidon veroista. Kun oltiin kuultu minun olevan kotoisin Suomesta eli Lihvlandiasta, joksi täkäläinen rahvas mainitsee meidän maata kernaammin kuin tavallisella venäjänkielisellä Finlandia nimellä, mitä sen näyttää olevan vaikea lausua, alettiin minua "saltatiksi" ostella, sillä sotaväenotto oli taas tulossa. En kuitenkaan ruvennut, vaikka tarjottiin hyvääkin hintaa. Näillä mailla pidetään muzhikkana [talonpoikana] jokaista, joka vaan ei ole virkapuvussa tai muuten erittäin hyvissä vaatteissa, tai joka ei jaksa haukkua ja kiroilla vahvasti. Sotamiehen ostamisen Suomesta tosin jo on esivalta kieltänyt, mutta tämä kauppa käypi vielä sillä tavalla, että Suomesta salaa palkattu mies muuttaa Venäjälle asumaan näin mennen sotamieheksi. Jos siis en tullutkaan tässä kylässä kovin suureen arvoon ylennetyksi, niin olen toisaalla saanut tämän vähäarvoisuuden ylenmäärin palkituksi. Sillä kun oltiin kuultu, että minä olin kieliä tutkimassa ja kun sen johdosta oltiin kysytty, joko montakin ennestään osasin, on monikin, vastattuani jo seitsemää kieltä vähin taitavani, tuuminut, että minun enää tarvitsee oppia ainoastaan kaksi kieltä päästäkseni kenraaliksi, sillä yhdeksää kieltä pitää kenraalin osata, ja ken yhdeksää kieltä osaa, pääsee tämän rahvaan luulon mukaan välttämättömästi kenraaliksi. Tähän korotukseeni taidat, veikkoseni, minulle onnea toivottaa, mutta en luule siitä mitään tulevan, kun olen päättänyt, etten viitsi enää ruveta kahta puuttuvaa kieltä oppimaan. — Syvärijoen varret olivat kaikki hyviä heinämaita, vaikka harvoin näin niittyä raivattavan, sillä täkäläinen rahvas on vielä karjanhoidossa suuresti takapajulla. Kyliä oli myös joen rannoilla kuta kuinkin, missä tiheämmin, missä taas harvemmin.

Viidessä päivässä kuljettuamme 150 virstaa tulimme viimeinkin Lotinapeltoon (Ladeinoje Poleen). Täällä ensi työni oli huoneen hankkiminen; sen sainkin hyvän aikaa etsittyäni, mutta talonväen kanssa yhdessä asuttavan. Peläten aluksen, kauemmin etsiessäni, ennättävän lähteä pois ja vielä vievän kapineenikin mukaansa, sillä päällysmies oli sanonut viipyvänsä tässä paikassa korkeintain puolen tuntia, minun täytyi asunnokseni valita kaikin puolin huono huone, jossa ikkunalasit olivat rikki ja paikatut, lattia likainen, muukin siivo samanlaista; en vielä päälle päätteeksi saanut olla yksinäni. Rantaan palattuani kysyin kuitenkin eräältä mieheltä, eikö hän tietänyt minulle parempaa asuntoa neuvoa. Heti mies oli valmis neuvomaan, ja vei minut omaan taloonsa, luvaten minulle siinä erään kamarihökkelin. Sekään tosin ei ollut paljoa parempi edellistä huonettani, mutta oli kuitenkin siitä etuisampi, ettei minun tarvinnut muiden kanssa yhdessä asua. Siihen kannatin siis kapineeni ja erosin metsäherrasta, josta minulla matkalla oli ollut milloin ristiä ja vastusta, milloin hauskuutta ja hupia. Monta hänen kaltaistansa hienon ruuan nautitsemiseen mieltynyttä henkilöä olen ennen häntä ja hänen jälkeensä tavannut, jotka muuten ovat olleet hyvänluontoisia ja kunnioitustakin ansaitsevia, ja niitä näytti tämäkin mies parka olevan, sillä selvällä päällä hän oli sangen hauska kumppani, eikä väkeviä nautittuaankaan reuhannut, kuten toisenluontoisilla juomareilla on tapana. Puheittensa mukaan hänellä oli rikas veli, jonka luo paraikaa oli matkalla. Hyvin näyttikin mies parka jo apua tarvitsevan, sillä kaikki kapineensa olivat kutistuneet vähemmiksi kuin sen, joka sanoi: omnia mea mecum porto (kaiken omaisuuteni kannan ylläni). Saadakseen tarpeeksi evästä hän möi Kargopolissa viimeisen liikanaiseksi katsottavan esineensä, hyvän kauhtanan, 6:sta hopearuplasta, vaikka se oli toisenkin verran arvoinen. Metsäherrasta erottuani päätin käydä kaupungin lääkärin luona, jonka sanottiin olevan nuori naimaton mies. Vaan saamani väärän neuvon mukaan tulin erään kenraali-okruzhnoin luo, missä mainittu lääkärikin paraikaa oli iltaseurassa; en tietysti olisi tullut häntä täältä hakemaan, ellen olisi luullut hänen siinä asuvan. Itse kenraali, noin keski-ikäinen mies, jota luulin lääkäriksi, tuli vastaani etuhuoneessa ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. Sanoin olevani lääkäri Suomesta ja täällä tuttavien puutteessa tulleeni hänen luonansa käymään. "Minä en, Jumalan kiitos, ole lääkärin tarpeessa", sanoi kenraali. "En minäkään. Jumalan kiitos, ole lääkärintyön tarpeessa!" vastasin minä, "mutta ollen itse lääkäri luulin melkein velvollisuudekseni käydä kaupungin lääkärin luona." Salin ovi sattui olemaan raollaan, ja sieltä astui nyt ulos oikea lääkäri, joka oli nuori, pulska mies. Häneltä sain sitten, paitsi muuta, tietää, ettei hän asunut tässä, vaan toisessa paikassa, missä pyysi minua seuraavana päivänä käymään luonaan. Puoleksi suutuksissani siitä, että asiani oli näin epäonnistuneesti suoriutunut, läksin siitä heti uuteen majatalooni, keitätin "tsajua" ja panin sitten maata.

20:ntenä päivänä läksin Lotinapellosta vepsäläisiä tapaamaan. Sen tien, joka vei ensimäiseen Shamal (ven. Shamenets) nimiseen kylään, sanottiin olevan niin huono, ettei sitä muka voinut rattailla kulkea, minkä tähden jätin lääkärin luo liiat kapineeni ja otin majatalossani asuvan vanhan vähävenäläisen vääpelin laukkuani kantamaan ja astuin itse rinnalla. Tämä toverini oli kuitenkin niin onnettoman heikko, että hänen täytyi joka toisen virstan päässä levätä, vaikka laukku ei ollut kovin raskas. Ilta alkoi jo olla käsissä tullessamme kylään, johon muut lukivat 12, kumppanini 15 virstaa Lotinapellosta. Vaan tässä kylässä ei vielä puhuttu sanaakaan tshuudin (liuvin, liudin, lyydin, vepsän) kieltä, minkä tähden vielä samana iltana läksin toiseen kylään, nimeltä Varbal (ven. Varbenets), johon oppaani luki 20, muut 15 virstaa edellisestä kylästä. Vasta puoliyön aikaan tulin perille, ja yövyin taloon, jonka isäntä oli barin (herra). Talossa oli asuinhuoneita kaksi, nimittäin tupa ja yläkerrassa huone, joka ei ollut tupaa parempi. Tässä kylässä puhuttiin jo vepsän kieltä ja barin alkoi kiusata minua jäämään luokseen asumaan. Ruuasta ja asunnosta määrättiin rupla päivältä, ja opettajaksi hän neuvoi minulle vanhan, puolisokean ukon, jolle palkaksi pantiin 50 kopeekkaa päivältä. Tähän siis jäätyäni aloin ensi työkseni ukolta kysellä vepsäläisten kylien nimiä, toivoen sillä tavoin tutustuvani sekä ukkoon että seutuihin. Mutta mikä liekkään ukon päähän pistänyt, lieneekö minua kyselemiseni vuoksi vihamieheksi tai vakoilijaksi pelännyt, hän ei vastannut kysymyksiini eikä sanonut mihinkään puuttuvansa minun kanssani. Barin hankki heti toisen opettajan, jolle määrättiin 70 kopeekkaa viiden tunnin opetuksesta päivässä, mutta tämäkin rupesi päivän luonani oltuansa juonittelemaan, minkä tähden päätin lähteä koko kylästä ja siirtyä etemmäksi, varsinkin kun tässä kylässä vielä puhuttiin yhtä paljo venättä kuin vepsää, ja kun toivottavaa oli, että jälkimäistä kieltä sisempänä maassa puhtaammin puhuttiin; vepsäläisiä näet sanottiin asuvan noin 10 peninkulman laveudelta.

Olipa vielä toinenkin syy, jonka vuoksi en ruvennut tässä paikassa kauempaa viipymään, nimittäin se, että barin ynnä hänen vanhempi poikansa alinomaa polttivat tupakkaani, joka, vielä päivän tai kaksi heidän luonansa viivyttyäni, olisi kokonaan loppunut ja olisi pakottanut minut tupakkapaastoon. Eikä ollut kumma, että hän niin ahkerasti tupakoi, sillä tupakan poltanta olikin ainoa asia, jossa hän erosi naapureistaan talonpojista, ellemme herruuden merkiksi vielä lue sitäkin, ettei hän mielellään ottanut vepsää puhuakseen. Itse hän kuitenkin itseään "herraksi" kerskaili, sanoen käskettävänään olevan kokonaista kuusi "sielua". Mutta ei samovaria (teekeittiötä) eikä kirjavaa paitaa edes ollut hänellä, mitkä ylellisemmän elannon merkit on kaikilla varakkaanpuoleisilla talonpojilla. Vaikka tämä barin jo kerran oli lukea tavaillut passiani, niin piti se vielä, kaiketi sen vuoksi, ettei ensi luennalla lie oikein selvää siitä saanut, uudelleen luettaa, kun kylän kautta sattui kulkemaan eräs kirjoitusta taitava virkamies, "zemskij sosjedatel". Kun barin tämän lukiessa kuuli Solovetskoin arkimandritankin passiini allekirjoituksensa panneen, niin taisi arvoni barinin silmissä jo kohota koko joukon, jonka vuoksi alkoi uudestaan kiusata luoksensa jäämään, luvaten tehdä oloni kaikin puolin mieluisaksi. Entiset opettajanikin, jotka vasta olivat olleet niin tylyt ja vastahakoiset, tarjoutuivat nyt taas opettajikseni, minkä kerkisivät. En kuitenkaan sanonut jääväni. Kun nyt huomattiin, ettei muu auttanut, ruvettiin minua matkan ja sisempien kylien vaarallisuudella hirvittelemään; sanottiin, etten sieltä ikinä hengissä olisi palaava, sillä noiden kylien asukkaat ynnä niissä elävät karkulaiset muka yhden ainoan "sinikon" vuoksi olivat valmiit mieheltä hengen ottamaan; tämän vuoksi minua kaikella tavoin neuvottiin olemaan sinne lähtemättä.

Vaikka arvelinkin osaa näistä mainituista tyhjiksi pelotuksiksi, joilla barin vaan koetti pysyttää minut luonansa asumassa, tekivät ne kuitenkin minuun siksi suuren vaikutuksen, etten aivan pelotta noita kyliä ajatellut. Mutta toiselta puolen tupakan kulutus, alinomainen rähinä ja räiske alatuvassa, minua, outoa vierasta, katsomaan alinomaa tunkeutuvan rahvaan hälinä tekivät oloni tässä paikassa ikäväksi ja kaikella tavoin hankalaksi. Jos nämäkin ikävyydet olisin jaksanut kärsiä, niin oli vielä suurempi vastus lapsista, jotka lakkaamatta juoksivat luonani, pyytäen milloin huilua soittamaan, minkä kerran olivat kuulleet minun tekevän, milloin heille oudoilla tulitikuilla tulta raapaisemaan. — Muutamille kerran mieliksi tehtyäni olin sitten pääsemättömissä uusista kuulijoista ja katsojista. Jos näistä Egyptin vaivoista jo karttuisi kuusi, niin voisin seitsemäntenä ja kaikkein suurimpana mainita hirmuiset määrät russakoita, joita oli niin runsaasti, että 20:n virstan päässä laukkuani niistä siivotessani ne vielä peittivät kokonaisen porstuan lattian, enkä vielä tälläkään ollut näistä tovereistani päässyt, sillä jonkun ajan kuluttua löysin niitä vielä koko lauman huilun torvesta. Kaikkien näiden vaivojen alaisena ollen tein lujan päätöksen lähteä toisiin kyliin, enkä olisi kovin epäröinyt lähteä suurempiinkin vaaroihin kuin minkä täällä sanottiin minua uhkaavan. — Varbal oli muuten mitä ihanimmalla paikalla kahden järven välissä, joiden välillä juoksi pieni joki. Talot oli rakennettu kahden puolen tätä jokea, ei yhteen ryhmään, kuten venäläisissä kylissä on tavallista, vaan suomalaiseen tapaan kukin talo eri paikkaansa.

Varbalasta tulin Pietsalan (ven. Petsenets) kylään ja siitä Karhelaan (ven. Karhenets). Varbalasta luettiin yleensä Karhelaan 15 virstaa, mutta oppaani luki Varbalasta Pietsalaan 6 ja siitä Karhelaan 15 virstaa, niinmuodoin saaden koko matkan 21 virstaksi. Näillä seuduin äkkinäinen matkustaja aina saa maksaa enemmän kuin mitä matkan varsinainen pituus oikeuttaa; sillä matkat eivät aina ole mitatut, ja oikeuden puolustus on vaikea. Karhelassa oli kirkko ja oma pappi, ja kun tämä sanoi kernaasti rupeavansa minulle vepsän kieltä opettamaan, päätin jäädä hänen luoksensa joksikin ajaksi. Hänellä oli tupa ja kamari, jossa paraikaa asui kaksi maanmittaria. Näiden pappi kuitenkin sanoi parin päivän perästä lähtevän pois ja lupasi kamarin sitten minun asuttavakseni. Kolmen tunnin opetuksesta päivässä, ruuasta ja asunnosta kuukauden ajalla määrättiin yhteensä 50 paperiruplaa, josta rahasta pappi vielä lupasi minut palatessani omilla hevosillaan kyyditä Lotinapeltoon. Kaikki tämä oli minulle hyvin mieleistä, kunnes huomasin, ettei pappi itsekkään ylen paljoa osannut vepsää, ja että hänen opetuksensa pikemmin olisi tietojani sekoittanut kuin selvittänyt. Sen tähden erosin tästä opettajasta ja otin opettajakseni toisen, nimittäin erään vanhan sokean akan, joka oli lastenhoitajana lukkarilla (ponomarilla). Mutta tämän virkansa tähden eukon ei käynyt muuttaminen pappilaan, vaan täytyi minun käydä lukkarilla opetusta häneltä saamassa. Lukkari itse ja hänen vaimonsa olivat ulkotöillä, joten sainkin eukon kanssa päivät päästänsä rauhallisesti keskustella. Lukkarin lapsia oli kaksi eukon hoidettavina, ja toisinaan tuotiin hänen valvottavakseen lapsia toisistakin taloista, muun väen lähtiessä metsään, ja niiden huuto olisi kylläkin häirinnyt, ellei eukko olisi niitä totuttanut niin kuuliaisiksi, että hänen kiljaistessaan yhden ainoan sanan: movtsi! (vaiti!) kaikki heti herkesivät itkemästä ja heittivät muunkin jyräkän. Harvassa lienee enää meidän aikoinamme opettajaa, jolle oppilaat saisivat nauraa niin kuin minun täytyi nauraa tämän eukon kompuroimisilla hänen hoitaessaan lapsia, vaikka eukko parka kyllä oli tottunut sokeana liikkumaan. Ääneen en kuitenkaan uskaltanut tässäkään koulussa nauraa enempää kuin ennen alkeiskoulussa, jossa esim. muistan opettajan kerran kääntäneen latinaisen lauseen: non omnibus licet esse docti näin: ei kaikkien oppineiden ole lupa syödä, kun me pojat olisimme sanoneet: ei kaikkien ole lupa oppineita olla. Sana esse latinassa merkitsee sekä olla että syödä, samoin kuin muutamissa muissakin kielissä olemista ja syömistä ilmaistaan samalla sanalla, kenties sen vuoksi, että syöminen on varmin merkki siitä, että joku on olemassa, tai ettei monen ihmisen olemassaololla näytä olevan muuta tarkoitusta kuin syöminen. Mielelläni tahtoisin tietää, eikö maailmassa ole sellaistakin kieltä, jossa juomista ja olemista vastaisi sama sana. Mutta näitä puhellessani unhotan kokonaan opettajani, josta vielä on vähä sanomista. Niin esim. on eukon kiitokseksi mainittava, luulen hänen muutamassa päivässä oppineen kielioppia enemmän kuin mainitun papin koko 56-vuotisessa elämässään. Nimisanoja tutkiessamme minun ei koskaan tarvinnut kysyä genitlivisijaa, sillä heti hän sanoi nominatiivin jälkeen jonkun toisenkin sijan, tavallisimmasti monikon nominatiivin, esim. toores, -ehet, tuores: pivdus, -udyset, saalis; kaste, -stket, kaste; suvy, -vgat, sulka; ikkun, -knat, ikkuna. Verbeistä puhuessamme taas hän tottui heti muistuttamattani sanomaan infinitiivin ja preesensin yksikön ensimäisen persoonan, esim. kasva, kasvan, kasvaa; volmitsen, -ta, valmistaa, ja alkoi monesti itse taivuttaa sanoja. Niin kysyttyäni mikä langeta "pa vasjemu" [teidän kielellä] oli, hän sanoi: langeta, langtan, lagtai, langtah, j.n.e. Ei kuitenkaan pidä kummeksia, että hänkin toisinaan erehtyi tai ettei heti voinut minua johdattaa oikealle tolalle. Niin esim. kun taivutettaessa sanaa: lugeda, lukea, kysyin, miten "minun pitää lukea, minun on luettava, minun tulee lukea" [?] kuului hänen kielellänsä, hän vastasi: kah! langeskanden. Samalla tavoin: tegeskanden, minun pitää tehdä [?]; langteskanden, minun pitää langeta [?]. Lähes kolme vuorokautta pidin tätä -skanden, -skandet j.n.e. -loppuista muotoa varsinaisena futuuri-muotona, niinkuin kieliopin tutkijat viime aikoihin asti venäjänkin kielessä ovat pitäneet verbin infinitiivin ja edellä olevien budu tai stanu muotojen yhtymätä varsinaisena tulevan ajan muotona. Mutta sitten asiaa tarkemmin mietittyäni tulin asian oikeille jäljille ja huomasin, että päätteellä -skanden loppuva muoto ei ollutkaan muuta, kuin erityinen verbum inchoativum, joka suomen ja viron kielestä on kadonnut varmaankin ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta. Kuitenkin päätin sen ottaa tekeillä olevaan kielioppiini, vaikka koko verbi ei pääsisikään sitä etemmäksi. Toivon kuitenkin, että tätäkin hylättyä sananmuotoa, kun se joutuu kielioppiin, kenties ruvetaan käyttämään, samoin kuin refleksiiviverbiä, joka jo oli katoamaisillaan, nyt jo alkaa näkyä joka suomalaisessa kirjassa. Sitäpaitsi olen vielä siinä uskossa, että vaikka kieliopin on muodostuttava kielen mukaan, niin on kielenkin muutamissa paikoin edellisen mukaan mukautuminen, Kieli näyttää minusta monessa kohdin ymmärtämättömältä lapselta ja kielioppi sen ymmärtävämmältä opettajalta, jonka tulee taivuttaa hoitolaisensa lajin yhteisten lakien alaisiksi ja kehittää omin päin toimeen tulevaksi. Jos hoitolainen kauniisti ja vioitta kasvaa, ei hoitajalla ole muuta tehtävää kuin edistää sen varmistumista; mutta jos hoidokas rupeaa harhateille poikkeamaan, niin se on oikaistava niin pian ja niin sävyisästi kuin mahdollista. Suomen kielessä katson harhatieksi tai epäoleellisuudeksi sitäkin, että inkoatiiviverbin merkitys, mikä ennen on lausuttu yhdellä, ilmaistaan kahdella sanalla, kuten esim. ruveta käymään, ruveta tulemaan, ruveta lankeamaan, ja preesensissä: rupean käymään, r. tulemaan, r. lankeamaan, eikä niin kuin ennen käyskätä, tuleskata, lankeeskata ja preesensissä: käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen. Mutta mistä voimme sitten niin varmasti päättää inkoatiiviverbin suomen kielessä olleen? Siitä, että se on heimokielissä, lapissa ja vepsässä, ja toiseksi siitä, että suomessa vieläkin on näistä inkoatiiviverbeistä johdettuja sanoja, kuten käyskentelen, tuleskentelen, lankeeskentelen, jotka eivät ole syntyneet muista kuin alkuperäisistä: käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen.