Naista lauhutellen lausui Martti:
"Herra koettelepi, vaan ei heitä;
Petäjällä jatka' jauhojamme!
Panen maat parempahan ojahan,
Ehkä Herra kasvun kaunistaisi".
Petäjällä jatkoi jauhot nainen,
Mies ojitti peltonsa paremmin,
Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi.
Niin keväällä kun suli kinokset,
Tok' ei ottanut orasta tulva;
Vaan kesärakehet löivät nytkin
Puolen päitä pellolla pehuksi,
Syysvilu pilasi viimeisetkin.
Martin vaimo vasten rintoansa
Löi käsiä, huusi voivotellen:
"Voi poloset! Jo nyt heitti Herra
Meiät kerrassahan kuolemahan!"
Lohutellen lausui Martti vielä:
"Herra koettelepi, vaan ei heitä;
Petäjätä hanki' viel' enemmin!
Kaksin kerroin laitan lannan maalle,
Ehkä Herra kasvun kaunistaisi".
Petäjätä vaimo viljemmältä
Laitti, lantoa lisäsi miesi,
Vaihtoi lehmät siemeniksi, kylvi.
Lähti taas lumet keväällä maasta
Orahia tulvan ottamatta,
Sateli rakehia kesällä
Olenkorrenkana kaatamatta,
Syysvilutkin kulki kierrätellen,
Koskematta päihin kultaisihin.
Polvillahan maassa Martti lansui:
"Herra koitteli, ei heittänynnä".
Polvillahan maassa Martin nainen:
"Herra koitteli, ei heittänynnä".
Sanoi sitte siitä nostuansa:
"Siepatkame sirpit, rientäkäme
Pellolle! — Hyvästi pettuleipä!
Rukihista leivon leivän paksun".
Niinpä nainen; Martti naisellensa:
"Sit' ei Herra heitteä luvannut,
Ken ei toistansa hä'ässä heitä;
Petäjäll' yhä leipeä lisäile! —
Veipä vilu viljan naapurilta".
Vieraskielisiä lukukirjoja tavallisesti seuraa selitys kankiammista sanoista ja paikoista. Monelle kotimaalaiselle Suomen lukialle on suomi kreikaa ja latinata oudompi, jonka nimitämmä, sitä ollenkaan oudoksumatta. Sanotaanhan tekemättömän touon ei kasvavan — kuinka siis voisi odottaa suomen kielitaiteen viljelemättä kasvamista? Ja kun sitä näihin aikoihin asti ei ole kouluissa viljelty, eikä virallisissa kirjoituksissa tarvittu, niin joko siis kumma sen outona oleminen monellakin, joka vielä ei lapsuudestakaan ole saattanut tottua suomen puheeseen, jos kohta yksin lapsuudessa tottumisellakin ei kauas juoksennella. Tämä jälkimäinen lauseemme olkoon sanottu niiden vuoksi, jotka tottuneet yhteen syntymäpaikkansa puhetlaatuun, elikkä vielä sitäkin ulkokielien mukaan väännellen — sillä mielen kouluissa ruotsistuen tok' ei jääne kielikään kauas jälelle, kun ei olekaan pitkiä taipaleita mielen ja kielen välillä — harvoin somistavat suomea yleensä, ainakin yhtä syntymämurrettansa kiitellen, jos olkaan kuinka sortosa eli vaillinainen tahansa. Toiset taas siitä siteestä päästyä välistä kääriytyvät toiseen, aina outoja sanoja ja väänteitä kieleensä ongiskellen, jos useinkin lapsuudesta tutut, kotipaikoilla kuultunsa, olisivat ehkä somempia. Kumpikin näistä ääreyksistä, ehkä itsessänsä ei ylistettävä, kirjallisessa käytteessä kuitenkin saavuttaa jotain hyvää: edellinen erinäisien puhetmurretten tutustumisella, jälellinen eriseutuisten sanojen ja lausettapojen yhdistämisellä. Siitä ei nyt kuitenkaan ole aikeemme pitemmältä lausuilla, eikä vielä siitäkään, kuinka tästälähin kieltämme kouluissa oppimisella, sen epätasaisuudet toivottavasti vähitellen poistuvat, vaan suorittaummekin jo edellisiä laulukäänteitä ja mukaamia joten kuten selittelemään, sen ainoastansa ennen työhön ruvettuamme muistuttaen, tavattavan niitä jo entuudesta muilta ja muutamia itseltämmekin suomennettuna, joista käännöksistä meillä työssämme on ollut missä enemmin, kussa vähemmin apua. Niin löytään toisella suomentamalla: Lähteellä Maamiehen Ystävässä 1844, N. 15; Joutsen Oulun Viikko Sanomissa 1834, N. 5; Seitsemäntoistavuotias Saimassa 1845, IV 5; Lintuselle M. Y. 1845, N. 30; Merimiehen morsio S. 1845, N. 20; Keväillä S. 1845, N. 18 ja M. Y. 1845, N. 19; Kiiltomato O. V. S. 1829, N. 13; Hautaus M. Y. 1845, N. 17; Lohdutus haudalla O. V. S. 1830, N. 46 ja M. Y. 1844, N. 34; Tytön kulennat S. 1845, N. 29; Poika ia lähde O. V. S 1830, N. 47 ja S. 1845, N. 34; Linnustaja O. V. S. 1833; N. 5; Rukous S. 1844, N. 18; Ojalan Paavo O. V. S. 1830, N. 53; Saarijärven Martti O. V. S. 1831, N. 5. Vielä riidassa ollen, voisiko muitakin laulannoita rakennella runolaulun vaatimusten mukaan vaari ottamisella tavutten arvosta, vai pitäisikö niitä ruotsalaisen ja muun vieraan laulun jälkeen korkoja myöten sovitettaman, olemma näissäkin kokeissa liittäyneet niihin, jotka puoltavat edellä mainittua laulurakennon tapaa, tahtoen runolaulun perusteeksi muullenkin suomalaiselle laulannolle.