Jo oli lintuset levolla
Väsynehet veisustaan,
Yksin kiillokas keolla
Loisti hiljaisuuessaan.
Häntä tähti taivahainen
Kaunihisti katseli,
Mato musta maan-alainen
Nähtyänsä surmasi.
Kysyi sirkka surkutellen:
"Miksi hän suotta surmattiin?"
"Suottako? — sanoi käärme hällen —
Suottako hän loisti niin?"
[VIII. Hautaus.]
Kirkon vahvat vasket vankahuivat,
Heimolaiset hautamaalle toivat
Nuorukaisen kukkahis-iältä
Temmattuna täältä.
Hiljallehen kuollut hauattihin,
Multa hauallensa laitettihin,
Vielä mullallenkin kaunihisti
Rauhallinen risti.
Kun oli kaikki taitavasti tehty,
Lähti saattoseura, mutt' ei nähty
Saavan alta varjon vaahteraisen
Nuoren neitokaisen.
Siinä itki illan neitokainen,
Itki yönkin; tähti taivahainen
Vaalia, vapisevainen, koitti,
Surkunsa osoitti.
Siitä löysi hänen aamuloiste'
Kuivettua silmien suloisten,
Ristikkäistä vasten vaipununna,
Rinta riutununna.