[IX. Lohdutus haudalla.]
Ellös surko! — Kaipaukses,
Itku vaikein,
Turha on, tyhjä voivotukses,
Huoli haikein.
Kyyneleet ei kyllä auta,
Saatunsa pitäpi hauta;
Ei palaja tänne, ei,
Jonka tuoni täältä vei.
Liha kaikki lankiaapi
Lailla kukkasen,
Neitoselta tempoaapi
Surma sulhasen,
Iki-vanhalta varansa.
Imevältä ruokkiansa;
Viepi vihkimäisiltään
Morsiamen yljältään.
Liha on kaikki kaatumassa
Niinkun heinänen,
Maaksi mainen maatumassa,
Mutt' ei taivainen.
Hän nyt, josta kannoit huolen,
Tähtitarhan tuolta puolen
Katselee jo ystävää,
Hauallansa itkevää.
Tieto, taito, tarkoittapi
Parempaisuutta,
Syämemme kaipoaapi
Olevaisuutta;
Kalmako ka'otteleisi,
Nekin maaksi muutteleisi?
Turhaanko meiät loi
Luoja, toivon meille soi?
Kuvoaan ei meihin luoja
Suotta painanut;
Ruumis vaan on sielun suoja,
Jonk' on antanut.
Tämä peite' laukiaapi,
Pian maaksi raukiaapi,
Koska henki lasketaan,
Kotihinsa kutsutaan.
Astu taivahasen taasta,
Ajatukseni!
Hauan tuolle puolle maasta,
Lennä' luontoni!
Siell' ei tauti, tuska tuima,
Sota, rutto, kuolon voima,
Eroittele milloinkaan
Tuttavia toisistaan.
Ahpa päivää autuasta —
Toinen toisiaan
Tervehtävät: vanhin lasta,
Sulho neitoaan!
Siellä luojan laupiuutta,
Voimoa ja viisautta,
Levon maassa lauletaan,
Voiton virttä veisataan.
Pian päivä päätynynnä
Lie jo meiltäkin.
Jäsenemme jähtynynnä
Ehkä kohtakin;
Välttäkäme harhateitä,
Että etsittäissä meitä
Valmihina oltaisiin,
Kotimaahan tultaisiin!