[X. Tytön kulennat.]
Tuli tyttö luota armahansa
Käet punaisna. Äitinsä kysypi:
"Mistäpä sinulla käet punaiset?"
"Kukkia keräsin, äiti kulta!
Eikö liene piikit pistänynnä".
Tuli toisen kerran suu punainen.
Kysyi äiti: "mistäpä sinulla
Suu punainen?" — "Söin mä mansikoita;
Enkö liene marjoilla pilannut".
Tuli vielä kerran kolmannenki
Kasvot kalviana. Syytä siihen
Äitinsä kysellen, lausui tyttö:
"Hanki jo minulle, äiti kulta!
Hanki hauta, haualleni risti.
Siihen kirjoita sanoa kolme:
Kert' oli hänellä käet punaiset,
Kauan kultaa käteltyänsä;
Oli toinen kerta suu punainen,
Suueltua sulhokaista liion;
Kuoli viimein kasvot kalviana.
Heitettynä herjältä pojalta".
[XI. Poika ja lähde.]
Noinpa lausui lähtehelle poika:
"Epäkelpo, kehno, nurmen raiska!
Tuhat kertoa jos katseleisi
Kultani sinussa silmiänsä,
Et sä kätke kuitenkaan kuvaista.
Kasvojen kuvoa kaunokaista;
Kuvanensa lasket kulkemahan,
Etten löyä', ehkä kuinka etsin.
Joko nyt sinun kurja kostanenki,
Sullon suusi, velloan vetesi,
Sotken suoksi kukkalaitehesi?"
Lähe' tuohon lausui lauhkiasti:
"Mitäpä minusta kostamista? —
Olen lapsi laiha, veen sikiö,
Elävä ikäni armahatta;
Miksi siis sä raukan rankaseisit,
Veteni saveksi velloaisit,
Suoksi sotkisit kukat koriat? —
Löyät lähtehen sinä lämpimämmän
Syämessäsi — sekin usein
Kaotti kuvanki kultasesi,
Kaottua kullan silmistäsi".