Nähtävästi tämän tapahtuman aiheuttamassa tunnelmassa Kihlman kirjoitti N. L. Arppelle, jonka kanssa ylläpidetty kirjeenvaihto säännöllisesti koski vain raha-asioita, (12/7 1848): "Olen nykyään yksin kotona. Angelika on pikku Hannan kanssa matkustanut Keuruulle Bergroth lankomme luokse. He ovat jo olleet kolme viikkoa poissa ja voivat, mikäli tiedän, hyvin. Yleinenkin terveydentila on vastaiseksi täälläpäin hyvä, vaikka peljätään kammottavaa itämaista vierasta [koleraa], joka jo on saapunut Turkuun. Yhtä pelottava vieras lännestä ja etelästä, s.o. mieltymys tasavaltaan sekä sen seuralaiset vallankumous, mielenosotukset, häiriöt, verilöylyt ja sota, ei ole sekään vielä mieskohtaisesti tullut, mutta jokainen siitä puhuu. Surkeinta ja naurettavinta samalla kertaa on se, ettei hävetä väittää, että nämä ulkomaiden valtiolliset liikkeet ovat läheistä sukua kristillisiin liikkeisiin Savossa ja Pohjanmaalla. Meissä nähdään Lamartinen y.m. ystäviä, syystä että saarnaamme kuollutta oikeaoppisuutta vastaan ja koetamme johtaa heräykset hyvään päämäärään. Tarvitaan todella omituinen valo, käsittääkseen meidät valtiollisiksi kansankiihottajiksi; siihen kuitenkin pyritään. Ja jos tämä mielipide pääsee valtaan, mitä siitä seuraa meidän ankarasti yksinvaltaisessa valtiossamme? Tulevaisuus on niin hämärä ja pimeä, että kuka tietää, kuinka kaikki päättyy. Kunnioitettu Eno, suokaa anteeksi mielenpurkaukseni." —
Tähän Arppe lyhyesti vastasi (8/10): "Pelkosi, että Teitä pidettäisiin kansankiihottajina tuntuu minusta kovin perusteettomalta, koska on kylläkin yleiseen tiettyä, että harrastuksenne käy hierarkiseen eikä suinkaan vapaamieliseen suuntaan."
Vastaus ei tyydyttänyt Kihlmania, ja sen vuoksi hän vielä palasi asiaan (9/11 1848): "Jo edeltäkäsin saatoin pitää varmana, että Eno ymmärtäisi, kuinka väärin monet rutivanhoilliset pelkäävät oleteltua vapaamielisyyttämme. Mutta Enon on annettava anteeksi, etten voi olla vastustamatta Enon vastakkaista syytöstä. Yhtä vieraita kuin olemme ajan vapaamielisyydelle, yhtä vieraita olemme myöskin kaikille pappisvaltaisille tarkoituksille. — Emme me harrasta tasavaltaa, emme yksinvaltaa emmekä perustuslaillisuutta taikka muuta semmoista; me jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa semmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati), ei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala tulisi herraksi kunkin sydämessä, niin että ihminen uskollisena palvelijana ja alamaisena noudattaisi ei omaa tahtoansa, vaan Jumalan, siinä meidän tietoinen päämäärämme. Emme me itse tahdo tulla seurakunnan herroiksi, vaan me palvelemme jokaista, joka tahtoo palvelustamme käyttää. Me tahdomme johtaa seurakuntamme Jumalan emmekä itsemme puoleen. Hierarkisiin prelaatteihimme nähden olemme taistelukannalla; ja seurakunnat alkavat ymmärtää, ettei kaikki pyhyys ole tavattavissa papinkauhtanan alta. Olen nöyrästi tahtonut antaa Enolle tämän viittauksen, jotta Eno pysähtyisi ennenkuin langettaa kovan tuomion, että 'harrastuksemme käy hierarkiseen suuntaan'" — —
Tiettävästi ei nimienkirjoitus Libäckillä johtanut oikeudenkäyntiin. Eräs vanha, nyttemmin kuollut Kruununkylän pappilan palvelijatar on kertonut, [Rovasti Joel Vegelius vainajan tiedonanto.] että rovasti Kihlman oli ankarin sanoin varottanut nimismiestä vetämästä hänen poikaansa oikeuteen seurojen pitämisestä, ja olisikin Hellberg sen vuoksi luopunut aikeestaan. Olkoon että ukko Kihlman ymmärsi, miten tehoton oikeudenkäynti oli uskonnollisten mielipiteitten oikaisemiseen nähden, taikka että hän vain tahtoi vapauttaa poikansa ikävistä rettelöistä, kummassakin tapauksessa tuottaa menettely kunniaa vanhalle isälle — se näyttää, samoinkuin useat hänen kirjeensä, että hän osasi malttaa mieltänsä.
* * * * *
Muutoin ei ole paljon sanottavaa Kihlmanin toiminnasta pappina; se oli nähtävästi enemmän heikkenevän kuin kiihtyvän vauhdin leimaamaa. Jo loppupuolella vuotta 1847 ja seuraavan alkupuolella L. W. Schalin (Teerijärven kappalaisen poika, papiksi vihitty 9/6 1847) noin kerran kuukaudessa saarnasi hänen edestään, ja joulukuun viime päivänä 1848 tuli avustajaksi Kaarle Nauklér, määrättynä kappalaisen apulaiseksi Kruununkylään. Syynä siihen, että Kihlman vetäytyi syrjään papintehtävistään — mikäli näet hänelle mahdollista oli — luonnollisesti ei ollut se, että, niinkuin hän itse kerran sanoo, hänen työnsä "hedelmät olivat vähemmät [kuin hän oli toivonut]", vaan terveyden puute. On jo ennen mainittu, että hän ruumiinrakennukseltaan oli heikonlainen, sekä myöskin kerrottu, että hän ylioppilaana oli pari kertaa ollut ankarasti sairas, mutta tässä on erityisesti merkille pantava, että hän ennen joulua 1848 tunsi "ensimäiset rinta- [s.o. keuhko-] taudin oireet", jotka tekivät varovaisuuden pakolliseksi. Kun Kihlman näin oli jälleen joutunut vapaaksi ainakin rasittavimmista virkatoimista, virkosi hänessä tiedonhalu uudelleen. Hän otti taas kirjansa esille ja tilasi uusia sekä alkoi ajatella ulkomaanmatkaa, johon Kokkolan kaupunginlääkäri toht. J. J. Staudinger häntä kehotti, vaikkei tuumasta vielä totta tullut. Yhdellä erikoisella tavalla hän, kaikesta huolimatta, innokkaasti vaikutti herännäisyysliikkeen palveluksessa, nimittäin levittämällä ruotsalaista ja suomalaista hartauskirjallisuutta. Muun muassa on mainittava, että Kihlman maksuna velasta 22/10 1850 vastaanotti Malmbergilta 500 kpl Wegeliuksen postillaa (1250 rupl. hop.) ja 500 kpl Björkqvistin postillaa (625 rupl. hop.) ja möi ne pappien ja muitten tuttaviensa avulla samasta hinnasta, josta hän itse oli kirjat saanut. [Nähtävästi oli Kihlman avustuksellaan tehnyt Wegeliuksen postillan julkaisemisen mahdolliseksi. Hän on näet merkinnyt 28/6 1847 suorittaneensa Malmbergille 2000 ruplaa ("till Wegelii postilla").]
Vaikkei asiaa koskevia muistiinpanoja ole olemassa, on kumminkin varmaa, että Kihlman tarkkaavasti ja suurella mielenkiinnolla seurasi niitä ilmiöitä herännäisyysliikkeen alalla, jotka vähitellen johtivat tai myötävaikuttivat v. 1852 tapahtuvaan hajaannukseen. [Rosendal m. p. III, Luku XI.] Tammikuulla 1849 hän oli mukana, kun Malmberg, F. O. Durchman, L. Stenbäck, A. O. Törnudd, J. Grönberg, C. G. von Essen y.m. perheineen kokoontuivat Keuruulle Frans Bergrothin luokse, sieltä jatkaakseen matkaa Kuopion markkinoille. Ensinmainitusta sanotaan kuitenkin, että hän juotuaan liiaksi ja kiivastuttuaan väitellessään toisten kanssa jäi Keuruulle, vaikka kaikki muut ja hänen vaimonsakin matkustivat Kuopioon. Tällä matkalla ja erittäin Julius Berghin luona oli keskusteltu Wilhelm Niskasen opista ja vaikutuksesta Kalajoen varrella ja myöskin Malmbergistä, joka oli hyvissä väleissä Niskasen kanssa ja jota ystävät muutenkin näyttävät alkaneen katsella arvostelevasta Siitä huolimatta pysyi heidän suhteensa Malmbergiin entisellään, ja milloin aihetta ilmaantui (niinkuin esim. Edv. Svanin hautajaiset Purmossa 30/1 1849, Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä 1/7 s.v., erään Bergrothin palvelijan häät lokakuulla 1850 Keuruulla j.n.e.), yhtyivät he vanhaan tapaan kaikessa ystävyydessä. Että Kihlman itse — huolimatta kaikenlaisista epäilyksistä, joista hän myöhemmin puhuu — näinä vuosina yhä pysyi herännäisyyden alkuperäisellä kannalla, todistanee sekin, että hän v. 1850 kaksi eri kertaa kävi tapaamassa Paavo-ukkoa. Sinä vuonna hän näet on merkinnyt lähteneensä maaliskuun 1 p:nä Pyhäjärvelle, (Jonas Lagus), edelleen tulleensa 3 p:nä "saareen" (s.o. Syvärinjärven Aholansaareen, missä Paavo asui Nilsiässä) ja 4 p:nä illalla Kuopioon. Kenen seurassa hän matkusti on epätietoista, mutta monikkomuoto ("kommo") osottaa, että hän ei ollut yksin. Toisesta retkestä saamme tiedon eräästä hänen Gelalle (8/9) osoittamastaan kirjeestä. Siinä Kihlman sanoo onnellisesti saapuneensa Haapajärvelle, mutta hänen tullessaan oli Reinhold Helander juuri lähtemäisillään Nilsiään, eikä tämä voinut lykätä matkaansa, syystä että hänen piti olla kotona määräaikana. "Jotta ei matkani tarkotus jäisi saavuttamatta, vaan saisin seurustella Reinholdin kanssa sekä samalla tavata kuuluisaa, monen parjaamaa ja monen ylistämää Paavo-ukkoa, [Kirje on laadittu näytettäväksi isälle — siitä sanat Paavosta, joiden yleisestä muodosta saattaisi luulla, että Alfred ei ennen ollut ukkoa ravannutkaan.] olen monen ahdistuksen päästä, päättänyt yhtyä matkaan. Vaikein ja suurin este on ollut, että minulla ei ole Isän lupaa, ja varmaan en matkustaisi, jos tietäisin, että Isä matkan johdosta närkästyisi. Mutta toivoen, että Isä antaa anteeksi, uskallan lähteä." Hän käskee Gelan kohta mennä pappilaan ilmoittamaan asia isälle, mutta muutoin on matka pidettävä salassa, "sillä kansa juoruaa, ja piispa on lähimailla (i farvattnet)." — Etteivät isän ja pojan välit vieläkään olleet hyvät, todistanee muistiinpano (13/10 1850): "Olin valmis vuorostani saarnaamaan; pyhäaamuna tulee rovasti kirkkoon ja sanoo, että hän saarnaa itse." —
Mitä perhe-elämään tulee, oli se vuoden 1850 loppuun saakka yleensä onnellista, joskaan ei ilman suruja. Ymmärrettävää on, että Kihlmanin terveyden heikontuminen herätti huolia; sen osoittaa muun muassa 4 p:nä huhtik. 1850 tehty muistiinpano: "Syljin ensi kerran (vähän) verta — kuoleman edelläkävijä." Mutta sittenkin lienee ilonsävel ollut kodissa vallalla. Marraskuun 20 p:nä 1848 syntyi pikku Hannalle veli, joka sai nimen Jonathan ja aluksi näytti hyvin menestyvän. Kesällä 1849 teki koko pikku perhe matkan Karjalaan, Puhokseen, ja mikäli voi päättää Kihlmanin kirjeestä N. L. Arppelle, jossa hän kiittää ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, olivat sekä vanhemmat että lapset onnellisesti suoriutuneet pitkältä retkeltä. Se ei kuitenkaan estänyt Jonathania vuoden lopulla sairastumasta hinkuyskään, johon hän kuoli 1 p:nä marrask. — siis ennenkuin oli vuottakaan täyttänyt. Vuosi 1849 päättyi siis katkeraan suruun, mutta 12 p:nä jouluk. 1850 Gela lahjotti miehelleen toisen pojan, jolle annettiin nimi Julius, ja koska sekä äiti että lapsi — "asianhaarojen mukaan" — voivat hyvin, ei tämän vuoden lopulla ollut aihetta muuhun kuin iloon ja toivoon. Mutta kumminkin oli ankara käännekohta lähellä.
* * * * *
Vuosi 1851 aikaansai täydellisen mullistuksen Alfred Kihlmanin elämässä. Se rauhallinen kodin onni, jota hän oli nauttinut viidettä vuotta, hävisi äkkiä, ja hän joutui uudestaan yksinäiseen elämään ja levottomiin oloihin, täynnä kysymyksiä ja epäilyksiä, hänelle avautui uusi opinto- ja kehityskausi, ihan kuin olisi ollut pelkkää unennäköä, että hän kerran oli ollut perheellinen mies ja valmiina pappina palvellut seurakuntaa.