Seuraava kertomus järkyttävistä tapauksista, jotka hävittivät Kihlmanin kodin, nojaa hänen omiin kirjeisiinsä (Keuruun pitäjänapulaiselle) Frans Bergrothille ja hänen vaimolleen. (Kruununkylä 11/1 1851.) "Rakas lankoni ja kälyni! — — Kotini, joka oli onnellinen ilon koti, jos mitään maan päällä voidaan onnelliseksi sanoa, on kerrassaan muuttunut surun asunnoksi. Minun vaimoni ja Sinun sisaresi, rakas Hilda, on päättänyt vaelluksensa ja lähettää Teille viimeiset tervehdyksensä. Hän kuoli, kovan taistelun jälkeen, keskiviikkona 8 p:nä klo 1/2 12 i.p." — Sitten seuraa seikkaperäinen esitys taudista ja vainajan viimeisistä hetkistä. Tauti oli alkanut hiljalleen; vasta lauantaina 4 p:nä Gela oli toivonut, että lääkäri kutsuttaisiin. Toht. Staudinger ei kuitenkaan ymmärtänyt taudin laatua eikä määrännyt mitään, mutta kuume kiihtyi ja sairas alkoi vähin hourailla. Sunnuntaina tuli toht. Fontellkin (Pietarsaaresta), mutta ei hänkään tiennyt neuvoa. Maanantaina Staudinger selitti taudin "hermokuumeeksi" (lavantaudiksi) ja hoiti sairasta sen mukaan. Mutta ei mitään parannusta huomattu. Saamatta hetkeksikään unta sairas tuli yhä voimattomammaksi ja houraili samassa määrässä enemmän, joskin tunsi ympäristönsä. Oltuaan keskiviikkona aamupuolella levollisempi sai hän iltapäivällä ankaria kouristuskohtauksia. Klo 9:ltä kouristukset lakkasivat, ja sairas makasi kolmatta tuntia hiljaa valittaen, kunnes hengähti viimeisen kerran. — "Minä poloinen (Jag arme man) olen nyt yksinäinen leski kahden äidittömän lapsen kanssa, nuorempi niistä kuukauden vanha. Sinä, Hilda, olet kadottanut ainoan jälelläolevan sisaresi. Nyt olemme vapaita etsimään sitä mitä ylhäällä on." — Kuvaus vainajan kilvoituksesta ennenkuin hänen sielunsa rauhoittui jääköön tässä selostamatta — "keskiviikkona hän ei enää jaksanut puhua paljon, mutta se vähä, minkä hän sanoi, todisti, niinkuin hän itsekin lausui, että aamutähti oli noussut." — Kuollessaan Gela oli vain vähän päälle 22 vuotta.

Huumaavan iskun sattuessa oli kuin kaikki olisi yhtynyt enentämään häiriötä. Oli markkina-aika ja Kihlmanilla oli vieraina ystävät Favorin, Simelius ja Östring; pikku Hannakin oli loppiaispäivänä sairastunut ja tuli päivä päivältä huonommaksi (vaikka hän sittemmin parani); Julius taas vaikeroi luonnollisen ravinnon puutteessa. Anoppi, Gelan äiti, ei tiennyt mitään, sillä Kihlman oli viimeiseen asti toivonut voivansa antaa hyviä uutisia. Kaksi "tätiä", Emma Riska ja Emma Candelin, [Mamselli Emma Amanda Candelin, s. 1819, oli jo 1848 tullut perheeseen. — Emma Riska, neuvosmiehen tytär Kokkolasta, oleskeli kymmenkunta vuotta pastori Gummeruksen perheessä Ylikannuksessa ja sittemmin Pietarsaaressa ja Vaasassa, missä elätti itseään pitämällä koululaisia täyshoidossa.] oli kyllä apuna hoitamassa sairaita ja kotia; mutta sittenkin ymmärrämme Kihlmanin masennuksen. "Kyllä olisin valmis antamaan äidittömän tytönkin kuolla — mutta miksi tuli kaiken tämän minua kohdata? Vielä olen sokea syyhyn nähden, joskin aavistan sen. — Tämä suru, mitä vaikein maailmassa, on kova isku horjuvalle terveydelleni; kenties olen minäkin lähellä kuolemaa. Siinä tapauksessa mainitsen, että Gela terveenä ollessaan sanoi, että hän, jos me molemmat kuolisimme, mieluimmin antaisi lapset Teidän, Fransin ja Hildan, hoitoon. Kasvattakaa ne Jumalalle, jotta he tulevat pelastetuiksi. Se on pääasia; kaikki muu ei merkitse mitään."

Toisessa kirjeessä (Lapua 15/1) Kihlman kutsuu lankonsa ja kälynsä hautajaisiin, jotka olivat määrätyt tammikuun 29 p:ksi ja joissa Malmberg oli luvannut pitää ruumissaarnan. — "Olen Lapualla, ensimäisessä kodissani, jossa ensimäisen rakkauden muistot kaikkialla kohtaavat minua. Malmberg tuli viime pyhänä Kruununkylään ja laahasi minut kuin vangin muassaan tänne. Yhdentekevä, missä olen: kaikkialla on pelkkää tyhjyyttä. Kaikki on menettänyt värinsä, kauneutensa ja häikäisevän loistonsa; näen vain katoovaisuutta ja tuskaa. Muistan vain: 'Maaksi olet jälleen tuleva!' — Pikku Hannan tauti on alkanut väistyä. Julius parka huutaa paljon köyhyydessään. Meillä ei ole imettäjää, emmekä tiedä mistä semmoinen on saatavissa." — —

Itse hautajaisista kerromme Rosendalin mukaan: "Läheltä ja kaukaa kokoontui niihin heränneitä pappeja, ja tilaisuus muodostui valtavan juhlalliseksi. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaiseksi, piti Fredr. Östring [eikä Malmberg, joka oli vähemmän tottunut saarnaamaan ruotsin kielellä], ja Malmberg y.m. elävähenkisiä seurapuheita. — Illalla sattui sitten tapaus, jolla oli laajalle ulottuvia seurauksia. Tavallisuuden mukaan juotiin totia ja väiteltiin jonkun aikaa vireillä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen jatkui väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja, väittelyä jatkettiin yhä edelleen ja sen aikana Malmberg joi silloisenkin käsityksen mukaan ylenmäärin. Kirjeessä R. Helanderille (11/12 1852). hän itse tunnustaa ja selittää asian näin: 'Kun olin nähnyt ystävieni alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi'." [Rosendal, m.p. III, 363. — Alfred Kihlman on kertonut tapahtuman vähän toisin. Malmberg oli ollut samassa huoneessa, missä Essen ja hän itse (Kihlman) makasivat. He olivat ensin juoneet kukin yhden lasin totia, jonka jälkeen Essen ja Kihlman panivat maata, mutta Malmberg oli yksin jatkanut juomistaan, kunnes oli aivan humalassa. Aamulla oli Kihlman odottanut, että Malmberg olisi ollut pahoillaan asiasta; mutta niin ei suinkaan ollut laita. Malmberg oli noussut ja mennyt ulos ennen Esseniä ja Kihlmania, joten nämä tapasivat hänet pihalla, ja silloin oli Malmberg hyvätuulisena tervehtinyt heitä sanoilla: "Nytkö vasta te olette nousseet, minä olen jo ennättänyt tehdä paljon syntiä.">[

Malmberg selitti ja puolusti siis viimeiseen saakka väkijuomien nauttimista samalla tavalla kuin Paavo Ruotsalainen ja muutkin heränneet: raittiudenharrastus oli muka tekopyhyyttä, he joivat osoittaakseen, etteivät olleet teeskentelijöitä. Valitettavasti, taikka onneksi — arvostelu riippuu kunkin kannasta — tämä selitys ei enää tyydyttänyt kaikkia. Varsinkin oli Malmbergin niin usein nähty unohtavan kohtuuden rajat, että ystävien ehdottomasti täytyi käsittää asia toisin, ja juuri hänen päihtymisellään näissä hautajaisissa oli siinä kohden ratkaiseva merkitys. —

* * * * *

Kuinka Kihlmanin olot edelleen muodostuivat, saamme tietää seuraavista kirjeistä, jotka nekin ovat osotetut samoille läheisille ystäville.

(Kruununkylä 27/3 1851) "Rakas kälyni! — — Älä usko, että täältä tuleva kirje tuottaa Sinulle huvia. Kotini on surun oma ja ilonaiheita on vähän. Uudenvuoden aattona ennustin, että tämä vuosi tulisi murheen vuodeksi, ja näinä kolmena kuukautena olen riittävästi saanut kokea sitä. Gelan hautajaisten jälkeen tauti ei ole poistunut meiltä. Julius sai ensin, niinkuin ehkä tiedät, riutumustaudin — — — Minulla on vähän toivoa hänen toipumisestaan, vaikkei Jumalalle mikään ole mahdotonta. Paitsi Juliusta ovat palvelijamme maanneet sairaina, ja vieraitakin ihmisiä on meillä niin äkkiä sairastunut, ettei heitä ole voitu kuljettaa pois, vaan ovat he jääneet meille makaamaan. Täällä on sentähden ollut täydellinen sairaala. Kerran makasi meillä viisi sairasta. Nykyään on niitä kaksi, nimittäin lukkari Nessler, naapurini, joka jo on maannut minun kamarissani neljä viikkoa kovassa lavantaudissa, ja entinen renkimme keuhkotulehduksessa. [Tämä kuvaus näyttää todistavan, että Kihlmanin vanhemmat olivat oikeassa kun he — niinkuin tekijälle on kerrottu — pahoittelivat sitä, että heränneet läheltä ja kaukaa väärinkäyttivät heidän poikansa vieraanvaraisuutta.] Kuolema tahtoo käydä meillä ja koputtaa ovellemme; tähän asti se ei ole saanut tulla sisään, mutta kaikki me täällä uskomme, että vielä on yksi uhri lankeava.

"Kaikesta tästä voit helposti kuvitella ulkonaisen ja sisällisenkin elämämme. Olemme vaeltaneet keskellä kuolemaa ja eläneet pelkissä kuolemanajatuksissa. Elämän sulo ja ilo on minulta hävinnyt; mutta eipä niinkään, vielä on minulla ainakin yksi epäjumala, Hannani, joka on terve ja kaunis kuin ruusu ja iloinen lapsellisessa riemussaan. Hän on sydämeni huvi; usein hän on saanut minut iloiseksi. — —

"Suruni on luullakseni vähentynyt; en voi toivoa Gelaa takaisin tänne, mutta kaipaukseni on suuri. Poissa taikka kotona, aina olen yksin. Uskolliset ystävät ovat osottaneet minulle paljon ystävyyttä. Ingman ja Favorin ovat käyneet luonani, Julius Bergh ja Jonas Lagus ovat kirjoittaneet minulle. Eräs Juhana Arndtin kirje hänen ystävälleen Gerhardille, joka myöskin menetti vaimonsa, on tehnyt minulle paljon hyvää. Evankeliumi, joka on suonut minulle toivoa Vapahtajaan, on niinikään tukenut minua." — —